(kolumni Uutispäivä Demokraatti 10.3.2014)

Olipa hienoa lukea perjantain lehdestä uuden kolumnistin Aimo Massisen tekstiä, joka avasi moneen nykykeskusteluun historiallista perspektiiviä.

Itseäni on aina sekä kiinnostanut että innostanut muun muassa 1960-luvun Sdp:n toiminta. Esimerkiksi puolueen naisjärjestö  oli aloitteellinen parlamentaarisen komitean aikaan saamisessa, jonka työn tuloksena, yhdessä tutkijoiden kanssa, rakennettiin tasa-arvo-ohjelma. Sen perustalta toteutettiin vanhempainloma, päivähoito ja monet muut  hyvinvointivaltion itsestäänselvyyksiksi muodostuneet arkisen elämän parannukset. Mauno Koivisto kokosi ympärilleen taloustutkijoita, joiden vaikutus Sdp:n ja koko Suomen talouspolitiikan muotoiluun oli ilmeinen.

Työryhmiä puolueessa edelleen riittää ja tutkijoita on mukana. Rohkenen kuitenkin väittää, että tässä puolueella samoin kuin politiikalla laajemmin olisi juoksussa parannettavaa. Kuvaavaa on, että tällä hetkellä Sdp:n sisällä ”tutkimusryhmänä” tunnetaan porukka, joka analysoi kannatusgalluppeja. Tärkeää työtä, mutta ”tutkimus” ei tule tällä katetuksi.

Mitä tulisi korjata ja mihin kysymyksiin Sdp:n pitää miettiä vastauksia?

Tutkijan näkökulmasta on eri asia tulla pyydetyksi antamaan lausunto yksittäisestä asiasta kuin olla mukana muokkaamassa laajempaa ohjelmaa. Tutkijalta pyydetyssä yksittäisessä lausunnossa on yleensä kyse valtapolitiikasta: halutaan tutkija lausumaan jotain, joka tukee puolueen tai poliitikon valmista agendaa sen sijaan, että oma näkemys alistettaisiin haastettavaksi tutkimustiedon valossa.

Kokeneen professorin ajatusta lainaten: halutaanko tieteen huippuja lähelle päätöksentekoa tai jopa päättäjiksi? Miten tässä näyttäytyy Sdp?

Tutkimuksen näkökulmasta esimerkiksi nykyisen hallitusohjelman sitovuus johtaa tilanteeseen, jossa lainvalmistelusta jää usein uupumaan kunnollinen nykytilanteen analyysi. Toisinaan analyysi voisi johtaa aivan eri tavoitteisiin tai ainakin keinoihin, jotka hallitusohjelmaa tehtäessä on lukittu.

Onko Sdp valmis altistamaan oman valmistelun tutkimukselle niin, että ponnistetaan nykytilan analyysista ja ollaan avoimia tuloksille, jotka haastavat vanhoja opinkappaleita ja jopa omaa ideologiaa?

**

Tulin mukaan puolueen toimintaan, koska koin Sdp:n kansainvälisenä edistysliikkeenä, jonka toimintaa leimaa maltillisuus ja kokonaisvaltaisuus ja jonka tavoite on kirkas: ihmisten yhdenvertaisuus kaikilla tasoilla. Vuosikymmenien saatossa tässä työssä on saatu tulosta niin koulutus-, sosiaali- ja talouspolitiikassa kuin kansainvälisessä yhteistyössä.

Jatkossa uskon puolueen mahdollisuuksiin yhteiskuntaa uudistavana ja eteenpäin vievänä voimana vain, jos puolue pystyy tekemään asialähtöistä tietoon perustuvaa politiikkaa. Silloin sen on mahdollista samanaikaisesti puhutella ihmisiä arjen huolissa, ottaa vastuuta laajoista globaaleista ongelmista ja avata innostavia tavoitteita tulevaan.

Kysymykseksi jää, onko Sdp kiinnostunut tutkimuksesta eli tiedosta ja totuudesta vai tyydytäänkö gallupanalyyseihin ja sen pohjalta tehtäviin pistemäisiin avauksiin?

**

Venäjän, Ukrainan ja Krimin tilanne on tuonut monia tutkijoita keskusteluihin julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa. Erityisesti olen arvostanut tutkijoiden valmiutta ottaa ”pikakantoja” ja alistaa ne keskusteluun todeten samalla, että syvällisempi tutkijanäkemys vaatii laajempaa analyysia.

Juuri tätä poliittinen päätöksentekijä tarvitsee tutkijoilta nopeasti vastaan tulevassa tilanteessa: aiempaan tietoon perustuvia pohdittavaksi heitettyjä ajatuksia, joita joukkoäly vaikkapa facebookissa ruotii. Parhaimmillaan syntyy ”pikatyönä” monipuolista jäsennystä päättäjälle, jonka on pakko linjata tässä ja nyt ja joka ei voi odottaa varsinaista tutkimusanalyysia.

Tämä(kin) esimerkki rohkaisee: monia tutkijoita motivoi mahdollisuus rakentaa maailmaa ja suomalaista yhteiskuntaa.