Päättäjä
’Politiikan täytyy pelastaa maailma.’ Näin kirjoitin Helsingin Sanomiin 2009.
Politiikan on ratkaistava tämän sukupolven suuret haasteet: ilmastonmuutos, epätasa-arvo, konfliktit ja köyhyys. Nämä kysymykset ovat yhä olemassa.
Nyt, toimittuani kansanedustajana, valtuutettuna, kaupunginhallituksessa ja kahdessa ministeriössä valtiosihteerinä (OKM ja TEM), ajattelen samoin, mutta tiedän ja osaan enemmän. Olen oppinut kärsivälliseksi ja olen kymmenen vuotta kokeneempi.
Haluan löytää oikeudenmukaisia ratkaisuja arkisiin ja maailmanlaajuisiin
ongelmiin.
Yrittäjä
Perustimme Helsingin yliopiston kanssa kansainvälisen HEI Schools -startup-yrityksen 2015.
Tavoitteena on viedä suomalainen päiväkoti ja lapsilähtöinen varhaiskasvatus maailman lasten saataville.
Rauhanaktivisti
Asuimme sodanjälkeisessä Sarajevossa 1990- ja 2000-luvuilla. Väitöskirjani käsitteli nuoria ja historianopetusta
konfliktin jälkeen. 2006 perustimme Mostariin United World College –lukion, jonka Education in action -taustasäätiön
hallituksen puheenjohtajana toimin edelleen. Mostarin UWC-koulussa opiskelee vuosittain noin 200 stipendiaattia eri puolilta maailmaa.
Tutkija, opettaja ja tietokirjailija
Väittelin tohtoriksi 2003-2004 vuodenvaihteessa ja tein vuosia pätkätöitä tutkijana ja opettajana. 2012 minut nimitettiin Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentiksi. Olen julkaissut kymmenkunta tutkimus- ja tietokirjaa, esimerkiksi Vaalikirja – mitä on olla ehdokas, Suomalaiset ja historia ja Sankarimatkailija Adrianmeren rannikolla.
Perheenäiti Helsingistä
Meillä on kolme lasta. Arjessani olen joka päivä kiitollinen työstä, jota tehdään Helsingin päiväkodeissa ja kouluissa. Lempiasioitani Helsingissä ovat ystävät, Oodi, Musiikkitalon kahvila, metro, merenrannat, futiskentät, Kisahallin koriskenttä, livekeikat ja arkipyöräily.
PILVIN TARINA
Olen helsinkiläinen päättäjä ja koulutusaktivisti, valtiotieteen tohtori, yrittäjä ja perheenäiti. Työskentelen työministerin valtiosihteerinä. Uskon, että koulutus on tehokkain tapa muuttaa maailmaa, torjua eriarvoistumista ja rakentaa vakautta, kasvua ja rauhaa. Olen nähnyt tämän kaiken omassa elämässäni.
Tulin kolmekymppisenä tutkijatohtorina ja kahden pienen lapsen äitinä (nyt lapsia on kolme!) kymmenen vuotta sitten politiikan ulkopuolelta mukaan poliittiseen päätöksentekoon. Uskon, että vain politiikan avulla voimme ratkaista aikamme suuret kysymykset kuten eriarvoistuminen, ilmastonmuutos, köyhyys, pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus ja globaali tasa-arvo, rauha ja turvallisuus. Toimin kansanedustajana 2017-2019 sivistys.- ja tulevaisuusvaliokunnissa, Sdp:ssä olen ollut mukana Suomi2030-tulevaisuusohjelman valmistelussa ja sen pohjalta käydyissä hallitusohjelmaneuvotteluissa.
2019 eduskuntavaaleissa nousin Helsingin Sdp:n jäsenäänestyksessä ehdokkaiden kärkeen. Tuo luottamus merkitsi minulle todella paljon. Koin ykkössijan palautteeksi kymmenen vuoden työlleni valtuustossa, kaupunginhallituksessa ja eduskunnassa. Vaaleissa äänimääräni nousi 20 prosenttia. Sdp kuitenkin menetti yhden paikan ja olen nyt varakansanedustaja. Olen erittäin tyytyväinen mahdollisuuteen viedä hallitusohjelmaa konkreettisesti eteenpäin työministerin valtiosihteerinä, joka käytännössä on jonkinlainen ministerin ”oikea käsi” ja apulaisministeri.
Synnyin aikanaan vaikeaan elämäntilanteeseen. Jäimme äitini kanssa kahden, kun olin muutaman kuukauden ikäinen. Olen kiitollinen äidilleni rohkeudesta lähteä nuorena naisena päihdeongelman keskeltä. Meidän elämämme olisi voinut mennä toisin. 1970-luvulla ratkaisu edellytti oikeudenkäynnin ja takuulla myös moraalista paheksuntaa. Kansainvälisissä yhteyksissä puhuessani toteankin usein olevani suomalaisen hyvinvointivaltion prototyyppi: äidin kanssa kahden jääneellä tyttövauvalla on ollut mahdollisuus kouluttautua ja edetä elämässä.
Lapsuuden perheeni on edelleen rakas ja läheinen. Sain alle yksivuotiaana todellisen isän ja myöhemmin vielä veljenkin. Vanhempani ovat omalla esimerkillään näyttäneet tietä avarakatseisuuteen, seikkailunhaluun ja muiden ihmisten auttamiseen. Karjalainen kulttuuri on näkynyt avoimina ovina sukulaisille ja ystäville. Samaa kulttuuria haluan vaalia omassa perheessäni ja lähiympäristössäni.
Globaali maailma avautui minulle, kun 12-vuotiaana pääsin kahden viikon teatterileirille Wieniin. Sen jälkeen etsin vimmatusti mahdollisuuksia vastaaviin kokemuksiin. 16-vuotiaana matkasin Saksaan kansainvälisille vapaaehtoistyöleireille. Monen vuoden haave toteutui, kun 1990-luvun alun lama-ajan lukiolaisena sain Suomen Kulttuurirahaston kahden vuoden stipendin United World College -lukioon Italiaan. Koulun 200 oppilasta tulivat noin 80:stä maasta, monet suoraan sodan keskeltä. Vaativan akateemisen ohjelman lisäksi teimme paljon vapaaehtoistyötä pakolaisleireillä, vammaiskoulussa ja muissa projekteissa. UWC vahvisti näkemystäni aktivismin merkityksestä maailmassa. Vahvempien tehtävä on auttaa heikompia. Rauha ei ole koskaan itsestäänselvyys. Meistä kenelle tahansa voi tulla vastaan vaikea elämäntilanne. Yhteiskunnan ja yksilön sivistys mitataan siitä, miten hän kohtelee haavoittuvimmassa asemassa olevia.
2011 siirryin tutkijauralta työministeri Lauri Ihalaisen erityisavustajaksi. Sieltä matka jatkui opetus- ja kulttuuriministeriön valtiosihteeriksi 2013-2015. Vedin valmisteluja liittyen muun muassa epätyypillisiin työsuhteisiin, nuorisotakuuseen, Suomen valtion ensimmäiseen kotouttamisohjelmaan, kuluttajapolitiikkaan ja tiede- ja tutkimusasioihin sekä kansainväliseen koulutusyhteistyöhön.
Nautin ruohonjuuritason tekemisessä ja uuden luomisesta: 2015 perustin HEI Schools -startup-yrityksen ja 2000-luvun alussa olin perustamassa rauhanlukiota entisen Jugoslavian alueelle Mostarin kaupunkiin. Olen edelleen Mostarin United World College -koulun taustasäätiön hallituksen puheenjohtaja. Keskimmäinen lapseni syntyi kouluhankkeen vuoksi Sarajevossa ja tuo sodassa 1990-luvulla karmeita kokenut kaupunki on toinen kotikaupunkini.
Aikanaan kandiopintojeni jälkeen olin vapaaehtoistyössä kehitysmaavaihdossa Nepalissa, missä minulla on edelleen kummityttö Prena. Prena asui lukion jälkeen vuoden meillä Helsingissä ja rakentaa nyt omaa työuraansa auttaakseen etenkin nepalilaisia naisia. Ennen omien lapsien syntymistä tein vapaaehtoistyöstä Punaisen ristin nuorten turvatalossa Helsingissä.
Nepalissa tapasin myös puolisoni Samulin, joka kirjaimellisesti käveli vastaan Katmandun kaduilla. Perheemme on nykyään viisikko eli meillä on kolme poikaa, joiden kautta seuraan arkea päiväkodissa, alakoulussa ja yläkoulussa. Harrastan koripalloa naisten nelosdivarissa, hiihtoa ja kulttuuria niin paljon kuin suinkin mahdollista. Lasten futis- ja musiikkiharrastukset ovat myös aikuisten harrastuksia. Evakkosukuni maisema Lammilla on meille kaikille rakas ja siellä vietämme lomia perheen ja ystävien kanssa. Pihalle on koottu joskus myös hyväntekeväisyysfestareita.
Saan usein palautetta, että miten olet ehtinyt olla niin monessa mukana. Vastaan, että minua on aina ajanut tekemisen palo ja vimma. Lisäksi haluan saada asioita valmiiksi. Olen varmasti muille toisinaan rasittavan määrätietoinen ja kärsimätön. Puolisoni on käyttänyt sanaa puskutraktori.
Yksityiselämässä olen toistaiseksi säästänyt suurilta suruilta. Suurimmat pettymykset olen kokenut muualla. Mieleenpainuvin niistä on liittyy Ylioppilaslehden päätoimittaja-valintaan 20 vuotta sitten. Se käänsi oman ammatillisen suunnan ja sai ensimmäisen kerran heräämään siihen, miltä henkilöön menevä kritiikki tuntuu. Politiikan maailman pettymyksistä olen kirjoittanut parin vuoden takaisessa kirjassa, joka on ladattavissa täällä. Eduskuntavaali-ilta 2019 oli rankka, mutta kaikki kääntyi parhain päin, kun pääsin mukaan edistämään asioita ensin hallitusohjelmaneuvotteluihin ja sitten valtiosihteeri-työhön.
Yksi punainen lanka elämässäni on ollut halu ja valmius ja myös velvollisuuden kokemus ottaa vastuuta muista ja yhteisestä. Olen myös halunnut ottaa johtotehtäviä yhtä lailla työelämässä kuin jalkapallojoukkueen jojona. Kuten Peppi Pitkätossu uskon, että jos on tavattoman vahva pitää olla myös tavattoman kiltti. Kiltteys on myös valmiutta ottaa vastuuta yhteisestä. Sitä politiikkakin on: yhteisten asioiden hoitamista. Politiikka kuuluu kaikille.
Tähän punaiseen lankaan vastuusta kuuluu myös voimakas halu kehittää ja aloittaa ja luoda uutta. Siksi olen päätynyt perustamaan yhtä lailla maalaisyläasteen tukioppilastoimintaa, musiikkifestareita, kansainvälisiä ja valtakunnallisia tutkimushankkeita, globaalia rauhankoulua ja startup-yritystä. Ajattelen, että esimerkiksi rakkaus tai lahjakkuus on tekoja, muuten niillä ei juuri ole arvoa. Pyrin arvioimaan niin itseäni kuin muita tekojen kautta.
