(kolumni Demokraatissa 29.11.2012)

Tunnetko oireet: pitäisi keskittyä kirjoittamaan, mutta aina tulee mieleen vielä yksi asia, joka pitää googlata. Tai vastaamaton viesti FB:ssa. Josko twitterissä on joku juuri tullut uutinen?

Levottoman aamun tahmeasti edenneen kirjoitustyön jälkeen oireilu jatkuu lounaalla, jonne älypuhelin seuraa mukana. Lounasta odotellessa voi selailla uutislehtiä ja ehkä vastata pariin sähköpostiin.

Olen yrittänyt luoda itselleni monenlaisia sääntöjä ja periaatteita siitä, miten varmistan, että keskityn välillä yhteen asiaan jatkuvan viestivirran seuraamisen sijaan. Aivotutkijoilta olen napannut idean 25 minuutin jaksoista, joina paneutuu yhteen tehtävään ja laittaa muut ärsykkeet pois näkyvistä. Viiden minuutin tauko ja sama uudelleen.

Mutta siitä en tahdo päästä eroon, että verkkohaahuilu ja mobiililaitteeni ottavat niskalenkin tämän tästä.

Olen juuri ollut viikon katkolla Sarajevossa. Älypuhelin oli pois pelistä ja verkko ja sähköposti käytössä vain satunnaisesti.

Viikon jälkeen oma pää on selkeämpi, olo levollisempi ja kirjoitustehtävät etenevät. Ajattelun pitkäjänteisyys tuntuu palanneen. Pystyn keskittymään yhteen tehtävään jopa tunnin kerrallaan.

Myös vieroitusoireita on. Kun verkko on saatavilla, meinaan vaipua saman tien levottomaan surffailuun sen sijaan, että lukisin ajatuksella yhden artikkelin.

Arvaan, että tänne asti päässeistä lukijoista osa mutisee, että miten Torsti tällaiseen käyttää palstatilaa. Eikö ole tärkeämpiä asioita? Nuorten yhteiskuntatakuun valmistelun eteneminen? Hallituksen puolivälitarkastelu? Aloittavan Helsingin kaupunginvaltuuston vaativa agenda?

On ja ei ole.

Uskon nimittäin, että tapa, jolla yhä useampi meistä tekee tietotyötä, muokkaa tapaamme ajatella ja toimia. Muutos on osin salakavalaa, koska se on huomaamatonta.

En halua demonisoida teknologiaa ja digitalisoituvaa maailmaa, joka on mahdollistanut työn liikkuvuuden ja tarjoaa loputtomia hienoja uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi pienten lasten vanhemmuus on helpompi yhdistää vaativaan tietotyöhön, kun osan päivän töistä voi tehdä iltavuorossa kotona.

Samalla uskon yhä vahvemmin siihen, että pirstaloitunut työtapa vaikuttaa monella tasolla. Keskittyminen ja laajempien kokonaisuuksien omaksuminen tuppaa olla vaikeampaa. Pahimmillaan kymmenen hengen kokouksessa kukaan ei ole oikeasti läsnä, vaan tilannetta hallitsevat älypuhelimet.

Analogia yhteiskunnalliseen ajatteluun on ilmeinen. Kirjassaan Talous ja utopia Sixten Korkman kantaa huolta siitä, että poliittiset tavoitteet ja linjaukset pysähtyvät vaalikausiin ja laajempi näkemyksellisyys puuttuu. Korkman näkee tässä suuren riskin esimerkiksi hyvinvointivaltiolle: voimme tehdä hienosäätöä noin 2020 asti, mutta sen jälkeen tilanne mutkistuu. Tämä siis, jos emme ole kauempaa viisaita ja pyri tekemään tulevaisuutta koskevia analyyseja ja linjauksia etupainotteisesti.

En väitä, että pitkän aikavälin poliittisten tavoitteiden hahmottelun puute johtuisi siitä, että räpläämme mobiililaitteita.

Sen sijaan väitän, että jatkuva ärsykevirta johtaa helpommin lyhytjänteisiin projekteihin. Analyysi siitä, mikä on olennaista isossa kuvassa ja pitkällä aikavälillä, jää uupumaan. Työskentelytapamme ja jopa aivomme muokkautuvat toimimaan niin. Tämä näkyy sekä politiikassa että journalismissa. Poliitikoille haaste on vaikea. Yhteiskunnallista päätöksentekoa ei voi laittaa viikoksi katkolle. Silti jotenkin on löydettävä tapoja varmistaa, että sekä lyhyen että pitkän tähtäimen hahmotukselle jää tilaa.