Ylen Sambiasta tilatun elokuvan tummaihoinen Mannerheim, pääministeri Kataisen ehdotus, että äidit olisivat enemmän töissä ja VATTin pomon Juhana Vartiaisen päivänokoset.

Ainakin näistä kansa on raivostunut menneen syksyn aikana.

Pohdimme edistystä ja suomalaisen yhteiskunnan mahdollista nyky-synkkyyttä Valo-klubille Otavan ja kirjailija Juha Itkosen kutsusta. Taustalla vaikutti Itkosen syksyn kirja Hetken hohtava valo. Keskustelupöydässä kanssani olivat Juhan ohella Jari Sarasvuo ja Pekka Haavisto. Supersanoittajamuusikko Jarkko Martikainen vastasi tunnelman rakentamisesta.

Monipolvisesta keskustelusta voisi poimia useita teemoja, mutta jonkinlaiseksi sloganiksi ehkä nousi ”kansa raivostui”. Jaoimme näkemyksen, että keskustelukulttuurimme kärsii siitä, että vastakkainasettelu on pienestä valmis. Toin tässä keskusteluun vanhan ajatuksen siitä, että esimerkiksi verkkokeskusteluja hallitsevat pienet porukat, jotka armeijan tavoin singahtelevat keskustelusta toiseen. Näiden soturien ansiosta syntyy kuva, että nimettömänä ilmaistuilla äärimielipiteillä olisi laajempikin kannatus. Valtamedia sitten nostaa aiheita tätä kautta ja repivä ja jakava keskustelu on valmis. Samalla valtaenemmistö kansalaisista ei tunnista itseään tuosta keskustelusta eikä yleensä ole sen kummemmin raivostunut. Esimerkiksi taannoisessa keskustelussa tummaihoisesta Mannerheimistä, Ylen toimittajat eivät lopulta juuri löytäneet tukea väitteelle, että sadat tai tuhannet kansalaiset olisivat erityisesti reagoineet.

Tähän keskusteluun jatkona mainitsin ystävä ja tietokirjailijakollega (Pelastuskirja. Nyt!/Barrikadi WSOY 2010) Matias Möttölän kanssa pohditun ajatuksen. Suomessa on ehkä käynnissä isompi henkinen muutos kuin mitä halutaan ymmärtää. Moni on eksyksissä, ja siihen on paljon syitä alkaen hyvinvointivaltioon liittyvistä epävarmuuksista sekä työelämän tilasta nuorten näkökulmasta. Ihmiset löytävät yhä harvemmin poliittisen kodin keski- ja konsensushakuisista puolueista. Ideologisuus tai ylipäänsä ”suorapuheisuus” ja yhteen asiaan kiinnittyvä ja keskittyvä projektimaisuus vetoaa kaikessa ajattelussa ja tekemisessä. Tässä tilanteessa yhteiskuntailmapiirissämme ei ehkä ole enää samalla tavalla patoavia tekijöitä kovien mielipiteiden edessä. Netti voimistaa klikkiytymistä.

**

Ilta ei kuitenkaan jäänyt synkistelyksi ja hyvä niin. Sumusta päästiin valoon ja miettimään, onko mahdollista, että onnistumme pitämään planeetan hengissä vajaat 100 vuotta, joka väestötietelijöiden arvioiden mukaan kriittisin aika. Näissä pohdinoissahan liikkui myös Erkki Tuomioja viime lauantaina niinkuin kirjoitin täällä.

Itkosen kirjan ympärille rakennetun keskustelun otsikkonakin oli edistys. Juha Itkonen kysyi, mitä on edistys ja oliko 1960-luvun tunnelma, jota hän kirjassaan kuvaa kodinkonemyyä Esko Vuoren kautta, joka pääsee Tokion olympiakisoihin Hitachin radioita eniten myyneenä suomalaisena kodinkonemyyjänä, perin juurin erilainen kuin tämä hetki. Olemmeko hukanneet edistysuskon?

Yksi näkökulma, jota en nopeasti eteenpäin soljuneessa runsaspuheisessa joukossamme ehtinyt eilen nostaa esille, liittyy Suomalaiset ja historia –kirjaamme (Gaudeamus 2012). Osana kirjan kyselyä vastaajilta kysyttiin, mitä he pitävät oman sukupolvensa avainkokemuksena Suomessa ja maailmassa. Vastauksista rakennettiin viisi sukupolvea listattujen avainkokemuksien mukaan. Vastauksissa näkyi Itkosen peräänkuuluttama aikaa kuvaava edistysusko esimerkiksi 1960-luvulla, kun 1945-1958 syntynyt sukupolvi nimettiin ”Kekkosen, 1960-luvun ja kuulentojen sukupolveksi”. Toisaalta nuorin sukupolvi, 1985-1994 syntyneet, nosti teknologian ja kansainvälistymisen ohella avainkokemuksiksi terrorismin ja koulusurmat. Kaikkein nuorimmilla vastaajilla nämä väkivaltaiset kokemukset mainittiin kaikkein useimmin. Tältä pohjalta voi tietysti kysyä, mikä on lähtökohta tulevaisuuden toiveille ja haaveille, jos avainkokemus on yhdellä ikäpolvella kuulento ja toisella terrorismi.

Kiitokset kaikille Valo-klubilla läsnä olleille. Kirjoitin illalla kuvatekstiksi facebookiin:

”Usko siihen, että maailma voi alle sadan vuoden aikana pelastua vahvistui ja harras hiljaisuus, jolla ihmiset kuuntelivat toisiaan oli liikuttavaa. FB-selailu ja puhelinräpläily loisti poissaolollaan. Eläköön ihmisten kohtaamiset.”

Ps. Kotihoidontukikeskusteluun taustalukemistoksi suosittelen Saija Kaleniuksen ja Esa Suomisen Kotihoitoloukku? -kirjoitusta, joka täällä. Teksti arvioi kriittisesti kotihoidon tukea osana pohjoismaista ja suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ja tarkastelee yleisimpiä väitteitä, joilla kotihoidon tukemista julkisista varoista perustellaan.

Pps. Jos se ei käynyt selväksi tekstistä niin suosittelen lämpimästi Hetken hohtavaa valoa kuten myös Itkosen aiempaa tuotantoa, sieltä oikein erityisesti Myöhempien aikojen pyhät ja Anna minun rakastaa enemmän.