Koronarokotus edusti kaikkea, mikä minulle suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on kaunista ja vaalimisen arvoista. Tasa-arvo, tehokkuus, tieteen voima, kansanterveys, suunnittelu koko yhteisön hyväksi. Jokainen saa saman mutkattoman kohtelun ilman krumeluureja. Raha tai asema ei tuo erityiskohtelua. Se tuntuu kaikista olevan oikein ja hyvä.

Oma rokotukseni oli maanantaina Jätkäsaaressa. Otin aikaa. Kuusi minuuttia siitä, kun lukitsin pyöräni olin rokote olkavarressa ulkona. Ulkotilan aurinkoterassille sai istahtaa seuraamaan vointiaan. Maskien takana ihmisten silmät hymyilivät. 

Ensin ajattelin, että sukupolvikokemus. Mutta sitten tajusin, että tämähän on paljon enemmän! Kokemus yhdistää sukupolvia ja kansankerroksia. Kyse on yhtenäiskulttuurista, jota ainakin itse olen välissä kaivannut ajassa, joka korostaa yksilöllisyyttä ja puristaa meitä somekupliin ja twitterheimoihin. Tosin koronan hopeareunuksena olen ollut huomaavinani yksilökeskeisyyden väistymistä.

Koronarokotuksessa oli jotain samaa kuin ala-asteen hammaspurskutteluissa, sokeripalapolio-rokotteessa, ala-asteella jaettavissa kynissä, äitiyspakkauksessa ja neuvolassa. Kaikki kokevat saman. Ja se mitä koetaan on huolella mietitty, tutkittuun tietoon perustuvaa ja meidän kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Hyvinvointivaltio.

Olen ajatellut, että korona-kriisin yksi arvokas piirre on se, että toisin kuin esimerkiksi sodissa, ihmiskunnalla on ollut yhteinen vihollinen. Siksi on mahdollista, että tulemme ulos – emme vihollisina vaan yhtenä joukkona – valmiina korjaamaan yhdessä pandemian aiheuttamia säröjä ja syvempiä haavoja ja lopulta luomaan uutta. Tätä toiveikkuutta rokotusasema vahvisti.