(Kolumni Demokraatissa 19.8.2013)

Yli viiden miljardin vuosibudjetti. Suomen suurin työnantaja työllistäen yli 40 000 työntekijää. Mikä se on?

Arvasitteko? Se on Helsinki. Vertailun vuoksi: Koneen maailmanlaajuinen henkilöstö 50 maassa on samaa suuruusluokkaa.                     

Tapa saada kaupunkipolitiikassa toimiva keskustelukumppani hiljaiseksi monessa maailman kolkassa on kuvata, mistä Helsingin kaupunginhallituksen ja –valtuuston jäsenenä on vastuussa: kouluista, ikäihmisten kotipalveluista, maan käytön suunnittelusta, katujen kunnossapidosta ja muusta infrastruktuurista, laajasta kirjosta kulttuuritapahtumia, lasten päivähoidosta, kaupunkilaisten terveyspalveluista, jopa energian tuotannosta.

Oma erityispiirre, joka tukee ja mahdollistaa kaupungin jatkuvan kokonaisvaltaisen kehittämisen Helsingissä, on maanomistus. Koska kaupunki omistaa valtaosan maapohjasta, se voi kehittää uusia ja vanhoja kaupunginosia. Voidaan päättää rakennustiheydestä, edellyttää asunnoille erilaisia omistuspohjia ja varmistaa, että julkisen liikenteen investoinnit tehdään samassa rytmissä rakentamisen kanssa.

Pohjoismaisten kaupunkikuntien toimivallan laajuus kuulostaa maailmalla liian hyvältä ollakseen totta.

Kaupunkien merkitys korostuu jatkuvasti myös maailmanlaajuisina toimijoina.

Kun kansallisvaltiot eivät tahdo päästä sopimuksiin esimerkiksi ilmastopolitiikassa, kaupungeista on tullut monissa asioissa dynamoja ja kehityskeskuksia.

Kaupunkien merkityksen kasvua vahvistaa nopea kaupungistuminen, yksi aikamme megatrendeistä. On arvioitu, että 2030 noin 70 prosenttia maailmanväestöstä asuu kaupungeissa.

Helsingissä ovat pian käsillä merkittävät kaupunkineuvottelujen viikot, kun ratkomme 430 miljoonan tasolle sovittujen investointien sisältöjä ja ensi vuoden budjettiesitystä.

Keskeinen kysymys on selvä: miten kääntää 1990-luvun lamasta alkanut jatkuvasti kiihtynyt eriytymiskehitys, joka näkyy niin terveyseroina kuin koulujen oppimistuloksina? Uusimmat Jarkko Rasinkankaan tutkimukset Turusta sekä Mari Vaattovaaran, Matti Kortteisen ja Venla Berneliuksen tutkimukset Helsingistä ovat hälyttäviä, mutta päätyvät myös siihen, että kehitykseen on vielä mahdollista puuttua.

Olennainen huomio on erottaa Helsingin talous Suomen valtion taloudesta. Vaikka monet vaikeudet ja kysymykset ovat yhteisiä, Helsingin kuva ei piirry vanhenevan väestön, vaan kasvavan nuoren ja kasvavan maahanmuuttajaväestön kautta.

Kasvavassa kaupungissa on tehtävä rohkeaa kasvavan kaupungin talouspolitiikkaa, joka satsaa tulevaisuuteen huolehtimalla uuden väestön palveluista ja vastaa voimalla eriytymiskehitykseen.

Kuten todettu, toimivaltaa meillä on, eli keinovalikoimasta tämä ei ole kiinni. Pitkän tähtäimen lääkkeenä rahoituksen pistemäinen positiivinen diskriminaatio, jota moni poliitikko tällä hetkellä ajaa, auttaa, mutta ei ratkaise. Kaikkien alueiden eheyden, vetovoimaisuuden ja omaleimaisen identiteetin vahvistaminen edellyttää oivalluksia niin palveluissa, täydennysrakentamisessa kuin uusien tonttien kaavoituksessa.

Ennen muuta kyse on tahdosta, poliittisten puolueiden ajamista linjoista.

Kaupungissa tehdään samaan aikaan arjen tekoja ja globaalipolitiikkaa. Siksi kaupungit ovat hyvinvointivaltion ja yhdenvertaisen tulevaisuuden ytimessä. Kaupungissa – ja metropolissa – muutetaan maailmaa – tai jätetään muuttamatta.