(kolumni Demokraatissa 27.5.2013. “Matkan varrelta” -kirjoitukset ovat myös merkintöjä Eisenhower Fellowships -koulutusohjelman kokemuksista. Pilvi Torsti osallistui eri puolilla Yhdysvaltoja toteutettuu ohjelmaan Suomen edustajana huhti-toukokuussa 2013)

Pakko myöntää, että kun liityin puolueen jäseneksi, pidin selvänä, että politiikan ja tieteen välinen yhteistyö on systemaattista. Kuvittelin, että poliittisen kannanmuodostuksen taustaksi käydään läpi kaikki aiheesta olemassa oleva tieteellinen tieto. Tiedon valossa mietitään tavoitteet ja keinot niihin pääsemiseksi.

Käytännön elämä on osoittanut, että olin turhan ihanteellinen. Yhteistyötä toki tehdään, mutta systemaattista se ei ole. Yksi osoitus prosessien puutteessa on niin kutsuttu pääministerin Himas-gate: jos maan hallituksella olisi systemaattinen tiedestrategia, niin tökerö menettely tuskin olisi ollut mahdollinen.

Keskeinen hallituksen hanke, nuorisotakuu, kelpaa myös esimerkiksi.

Hallitusohjelman tavoite oli selvä: pyrkiä lopettamaan yli kolme kuukautta kestävä nuorten työttömyys.

Tärkeän tavoitteen taustalta puuttui kuitenkin yhteen koottua tietopohjaa. Sen sijaan, että olisimme voineet aloittaa takuun toteuttamisen heti, ensimmäinen tehtävä oli ongelman analyysi. Keitä ovat nuoret työttömät? Millainen työllistyminen johtaa pysyviin tuloksiin?

Ensimmäisen puolen vuoden ajan käytiin läpi tilastoja ja tutkimuksia, joiden avulla takuun alkuvaiheen toteutus ja rahanjako tehtiin.

Hankkeen kannalta ehkä relevanteimman tutkijan tosin tapasimme vasta myöhemmin täysin sattumalta: työministeri luki Kelan lehdestä Kelan ekonomistin arvioita nuorisotyöttömyyden laskentatavoista ja kutsui tutkijan käymään.

Onko systematiikan puute jonkun vika? Tieteentekijöiden tai poliitikoiden?

Lienee syytä huudella molempiin suuntiin.

Monet tieteentekijät vieroksuvat politiikkaa. Ajatellaan, että toiminta puoluepolitiikan lähimaastossa leimaa. Jotkut ovat viitanneet kielteisiin kokemuksiin: osaamista ei ole hyödynnetty, vaikka sitä on tarjonnut.

Toisaalta omat kokemukset ovat olleet päinvastaisia. Lähdettyäni mukaan politiikkaan olen jatkuvasti yllättynyt siitä, miten moni tutkijakollega on antanut mieluusti aikaa ja ajatuksiaan.

Politiikan puolella voidaan katsoa myös peiliin. Tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Päivi Lipponen kritisoi aiheellisesti kolumnissaan (23.5.), kuinka tiedepolitiikka on Suomessa sulautettu innovaatiopolitiikaksi. Valtiovalta tuntuu olevan kiinnostunut vain sellaisesta tiedosta, joka palvelee suoraan kansantalouden kilpailukyvyn intressejä.

Tiede ei kuitenkaan tuota tilausvastauksia. Toisinaan tiede tuottaa vastauksia, joita kukaan ei odottanut. Jotkut vastaukset haastavat poliitikkojen aiemmat linjaukset.

Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto on muotoillut tieteen ja politiikan rajanvedon hyvin: näyttöön perustuva politiikkaa edellyttää tieteellistä tietoa tarkasteltavasta asiasta sekä eri toimenpiteiden mahdollisista seurauksista. Seurausten arvottaminen puolestaan on poliittisten päätöksentekijöiden tehtävä.

Tiede siis erittelee, politiikka tekee arvopohjaiset valinnat.

Vietin viime kuukaudet Eisenhower-johtajakoulutuksessa Yhdysvalloissa. Törmäsin tämän tästä tutkijoiden monipuoliseen vaikuttamiseen. Kun penäsin sen perusteita, vastauksena oli, että tieteentekijät ovat pitkäjänteisesti rakentaneet kanavia yhteiskunnallisen vaikuttamisen varmistamiseksi. ”Meitä on nykyään pakko kuunnella”, summasi Stanfordin yliopiston energiatutkija.

Olisiko tässä meille pelin paikka? Helsingin yliopiston kaksi viimeistä kansleria Niiniluoto ja Kari Raivio ovat molemmat pitäneet esillä ajatusta hallituksen tieteellisistä neuvonantajista. Harkitsemisen arvoista. Ja entä puolue? Aika ottaa tieteestä kaikki irti? Tiedestrategia tekeille?