Omaishoitajankin toiminut Kirsti Honkavaara kertoo, millainen olisi huoleton Helsinki ikääntyvälle.

”Teesini on se, että laitospaikkoja sairaille vanhuksille tarvitaan ehdottomasti lisää.  Se on realiteetti, josta ei pääse yli eikä ympäri, eikä siltä saa ummistaa silmiä.

Olen huomannut suureksi mielipahakseni, että kaupungissamme on ihmisryhmä, joiden kohdalla juhlapuheiden ”kaikilla on oikeus arvokkaaseen vanhuuteen” kuulostaa irvokkaalta. En tiedä toista ihmisryhmää, joka olisi yhtä avuton pitämään omia puoliaan. Heitä ei näy katukuvassa, joten heidät on  helppo unohtaa. Tarkoitan vanhuksia, joita ”hoidetaan”  kotiin, vaikka heidän paikkansa olisi laitoksessa.

Monta vuotta väen vängällä toteutettu  kotiin ”hoitaminen” ilman riittäviä palveluja on mennyt aivan liian pitkälle  ja johtanut  epäinhimillisiin tilanteisiin. Lähipiirissäni on sairaanhoitajaksi opiskeleva nuori nainen, joka suoritti hiljattain 3 viikon hoitojakson sairaalassa. Hän kertoi, että oli sydäntä raastavaa nähdä, miten sairaita vanhuksia pallotellaan kodin ja hoitolaitoksen välillä. Heidän murtumansa, aivotärähdyksensä ja palovammansa hoidettiin, mutta sitten lähetettiin taas kotiin oman onnensa nojaan.

Näiden vanhusten joukossa on niitä,  jotka viruvat yksin kotonaan- mielestäni kaikkein surkeimmat – ja  niitä, joita hoitaa kotona loppuun palanut, usein itsekin vanha omaishoitaja. Olin mieheni omaishoitaja vuosina 2009-2010. Kontaktit sosiaaliviraston kanssa olivat asialliset ja ystävälliset ja kaikki meni kohtuullisen hyvin siihen saakka kunnes  Parkinsonin taudin lisäksi kuvioihin tuli myös Altzheimer ja mieheni kunto heikkeni merkittävästi. Arkemme muuttui aivan arvaamattomaksi, vuorokausirytmi kellahti päälaellaan ja yön ja päivän mittaan tapahtui kaikenlaista, usein vaarallistakin. Oli selvää, että omaishoito oli tullut tiensä päähän ja tarvittiin laitospaikka, jota ei siis ollut.

Lokakuun alussa 2010 mieheni  pääsi  kotona tapahtuneen kaatumisen ja sen seurausten takia Haartmanin päivystyksen kautta Laakson sairaalaan, mutta jo seuraavana päivänä  sieltä kerrottiin, että hänet olisi otettava  takaisin kotiin. Tuntui, että taivas putosi niskaamme. Huomasin olevani napit vastakkain Laakson sairaalan ja  sosiaaliviraston ja, siltä tuntui, koko kaupungin valtavan koneiston kanssa.

En tiedä, miten meidän olisi käynyt, ellei yksi aikuisista lapsistamme olisi ottanut ohjaksia käsiinsä ja ryhtynyt pitämään puoliani sairaalaa vastaan. Tilanne laukesi lopulta siihen, että lääkäritkin vihdoin totesivat saman kuin minä: mieheni tarvitsi ja sai pitää sairaalapaikan. Hän sai siellä sitten parhaan mahdollisen hoidon niinä kahtena kuukautena, jotka hänellä oli vielä elämää jäljellä.

Koin sairaalan taholta tulleen  painostuksen hyvin ahdistavana ja se on yhä tuoreessa  muistissa. Tälläkin hetkellä kaupungissamme on lukemattomia omaishoitajia, jotka sinnittelevät kotona toivottomasti sairaan omaisensa kanssa ja kokevat samaa. Tuorein hätähuuto on luettavissa 16.10. ilmestyneen HS:n sivulta C5. Nimimerkki ”Omaisen hoitaja” kirjoittaa:”Olen aivan neuvoton. Tämä vie voimat täysin, ja olen varmaankin itse kohta hoidon tarpeessa.”

Tyttäreni kertoi pari päivää sitten käyneensä tapaamassa ystävättärensä kanssa tämän äitiä, joka asustaa yksin kotonaan pitkälle kehittyneestä altzheimerista huolimatta. Kokemus oli ollut järkyttävä. Vanha rouva ei tuntenut enää tytärtään eikä tietenkään ollut kykenevä asumaan yksin, mutta kun ei ole hoitopaikkaa, ei ole muita vaihtoehtoja. Tragikoomista oli se, että rouva oli keksinyt itselleen mielikuvitusmiehen, jonka kanssa hän rupatteli arjen asioista hyvin luonnollisen tuntuisesti: piti välillä taukoja, vastaili,  myötäili ja nyökkäili. Hymyilyyn ei kuitenkaan ole aihetta, sillä on vain ajan kysymys, milloin tapahtuu jotain ikävää ja tilanne kääntyy katastrofiksi.

Mutta mistä rahat laitospaikkoihin ja riittäviin  palveluihin kotiin hoidettaville?

Onko täysin utopistista toivoa, että kuntapäättäjät  toteaisivat yksimielisesti, että vastedes kaikissa päätöksissä keskiössä on  kuntalainen,  ihminen, kaikenikäinen ihminen? Tapahtuisi priorisointi. Siitä taas seuraisi väistämättä, että sairaiden vanhusten tilanne otettaisiin tarkasteluun ja päättäväisten parannustoimien kohteeksi. Kuntapäättäjät miettisivät jokaisen menoerän kohdalla, palveleeko se meidän yhteisesti hyväksymäämme prioriteettia, ihmistä. Ellei palvele, se poistetaan tai pannaan syrjään odottamaan parempia aikoja.  Jos kakku kerran on se mikä on, eikä se siitä kasva,  niin ei auta muu kuin jakaa se toisin. Suu on pantava säkkiä myöten ja lopetettava kuntalaisten rahojen tuhlailu kalliisiin hankkeisiin, jotka eivät ole välttämättömiä juuri nyt. Hyvinvointi-Suomi on nyt poikkeuksellisen vaikeassa tilanteessa, kun meitä vanhoja on niin paljon ja lisää tulee. Ja mekin haluaisimme huolettoman Helsingin!”