Eläinlääkäri ja kolmen leikki-ikäisen lapsen äiti Saija Kalenius kirjoittaa tämän päivän vieraskynässä päivähoidosta.
Eilen (18.10.) Hesarin mielipide-palstalla oli kirjoitus, joka kritisoi sitä, että yhteiskunta ei maksa kotityöstä. Kirjoituksen mukaan kodinhoito ja erityisesti lastenhoito on raskasta työtä, vaikka jotkut saattavatkin pitää sitä mukavana harrastuksena.
Aamukahvin juominen jäi sikseen, kun yritin hahmottaa maailmankuvaa, jossa jotkut perheenjäsenet eivät ole niinkään perheenjäseniä kuin harrastus. Tai, herra paratkoon, työ. Sitten tajusin, että eihän tämä niin kovasti eroa siitä puhetavasta, joka on lasten suhteen ihan jokapäiväinen ja vallitseva.
Lapsista puhutaan kuin he olisivat jotenkin sijoitettavissa akselille, jonka toisessa päässä he ovat ”kiva harrastus” ja toisessa päässä ”raskasta työtä”. Ikään kuin lapsi ei olisi ihminen ollenkaan. Puhumme lapsista aikuisten kautta, paitsi silloin, kun halutaan kertoa, että joku on huono aikuinen. Silloin keskustelu – ainakin näennäisesti – kääntyy hetkeksi lapsen etuun. Tosiasiassa aikuiset usein silloinkin puhuvat lähinnä itsestään.
Erityisen selvästi aikuiskeskeisyys näkyy subjektiivisen päivähoito-oikeuden kohdalla. Vaikeina aikoina säästökohteita etsittäessä subjektiivinen päivähoito-oikeus näyttää ensi silmäyksellä hyvältä kohteelta: Jos ihminen kerran on kotona, miksi hän muka tarvitsee lapselleen päivähoitopaikan? Vanhempien pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa vastuu lapsistaan. Miksi ihminen lisääntyy, jos ei kerran halua hoitaa omia lapsiaan? Tällöin kuitenkin unohtuu, että ei se ole sen vanhemman hoitopaikka, vaan lapsen. Subjektiivinen päivähoito-oikeus voi helpottaa työllistymistä tai olla vanhemman kannalta muuten kiva, mutta ensisijaisesti se on kuitenkin lapsen oikeus.
Omaan perheeseeni syntyi kaksoset kesällä 2011. Kaikki sujui raskausaikana hyvin, ja molemmat pikkuiset syntyivät täysiaikaisina ja terveinä. Siitä huolimatta alkuaika oli raskasta. Äidin pitäisi levätä kun vauva lepää, mutta kaksosten kanssa lepohetket jäävät väistämättä lyhyemmiksi. Lisäksi oli esikoinen, joka nukkui jo paljon vähemmän, ja vaati oman huomionsa. Onneksi esikoisella kuitenkin oli oikeus päivähoitopaikkaansa. Hän sai jatkaa omalla, tutulla hoitajallaan, omien kavereidensa kanssa. Hänen leikkinsä ja tarpeensa eivät joutuneet jatkuvasti mukautumaan pikkuvauvojen oikkuihin. Iltapäivällä häntä oli kotona vastassa äiti ja myöhemmin isä, joka oli ehkä saanut nukkua edes hiukan, ja tahtoi kovasti viettää aikaa myös hänen kanssaan.
Vauvat hyötyivät myös. Kaksosten aika vanhempien lähellä jää väkisinkin pienemmäksi kuin yhden vauvan. Lapsentahtisuuskin on hiukan huono idea kun tahteja on useita erilaisia. Isosiskon ollessa päivähoidossa kotona pystyi käyttämään hiukan enemmän aikaa vauvojen kanssa seurusteluun ja kontaktin vaalimiseen pelkän mekaanisen vaippa-potta-pyykki-ruoka-ruljanssin pyörittämisen sijasta. Siis siihen läheisyyteen, joka oli ollut niin itsestään selvää esikoiselle hänen vauva-aikanaan, mutta josta kaksoset joutuivat nyt kilpailemaan.
Kuntien palvelut perheille vaihtelevat, ja subjektiivinen päivähoito-oikeus saattaa olla ainoa lastenhoitoapu, jota monikkoperhe kunnalta saa. Monikkovanhemmuus on kuitenkin vain yksi monista tilanteista, joka lapsiperhettä saattaa kohdata. On ihan tavallisia monilapsisia perheitä, koliikkivauvoja, erityislapsia. On myös kroonisia sairauksia, onnettomuuksia ja kuolemaa, masennusta ja päihdeongelmia. Lapsiperheen arki ei ole työtä, mutta monelle se on raskas elämänvaihe, eikä tämä edes välttämättä johdu lapsista.
On huolestuttava ajatus, että lapsen oikeus päivähoitoon olisi kiinni siitä, miten hyvin vanhemmat osaavat ja jaksavat perustella ongelmansa kaupungille. Koko se byrokratia, jota tähän tarveharkintaan tarvittaisiin, on sitä paitsi täysin turha. On varmasti yksittäisiä perheitä, joiden lapset ovat hoidossa, koska vanhemmat ovat avuttomia tai laiskoja, ja aivan epäilemättä nämä vanhemmat kaipaisivat ryhtiliikettä. Mutta lapsi ei ole kenenkään terapialelu, ei edes vanhempiensa. Ei kai kukaan kuvittele, että jos vanhempi ei oikeasti viitsi hoitaa lapsiaan, hänestä yhtäkkiä kuoriutuisi supertunnollinen pirteä virikekone ihan vain sillä, että lapsilta viedään hoitopaikka? Ei. Jos vanhemmat haluavat lapsensa päivähoitoon, oli sitten syynä työteliäisyys tai laiskuus, on aika selvää, että sille on tarve. Sillä lapsella.
0 Comments on "Monikkoäidin vieraskynä: onko päivähoito aikuisia vai lapsia varten?"