Tämän päivän vieraskynän on kirjoittanut Suomen Lakimiesliiton viestintäpäällikkö ja koulutuspoliitikko Juhana Harju.

Isäni jäi syyskuussa eläkkeelle täysin palvelleena kasvattajana. Ensimmäisen kerran luokan eteen hän astui nuorena ylioppilaana Muoniossa vuonna 1972. Samana vuonna peruskoulu perustettiin ja tasa-arvoa rakentava koulu-uudistus lähti leviämään pohjoisesta kohti etelää. Opintojen jälkeen kokemusta kertyi niin muutaman oppilaan kyläkoulusta Puolangalta kuin Oulun Koskelastakin. Elämäntehtäväksi koitui vasta perustetun Oulun Knuutilankankaan koulun rehtorin tehtävät, vuodesta 1987 vuoteen 2012.

Kaari Puolangan Naulalan kylän opettajien ahtaasta asunnosta kasvavan 1980-luvun Oulun omakotilähiöön on ollut myös minun matkani. Muistan vieläkin ensimmäisen vierailuni juuri avattuihin Knuutilankankaan koulun tiloihin. Upeat juuri tätä koulua varten luodut taideteokset olivat näkyvästi esillä aulassa. Osaan teoksista sai jopa koskea. Vuonna 1987 laman kauhut olivat kaukana edessäpäin. Kaikki oli hyvin.

Mutta menneisyyden muistelu on muistojen asia, ei unelmien. Unelmat katsovat eteenpäin. Mitä nyt pitäisi tehdä?

Voimavarat vaatimusten mukaan

Koulu on yhteisön sydän. Sydämen tavoin se ei ole yksin, vaan elävässä yhteydessä ympäristöönsä. Koulussa nähdään nopeasti miten arki perheissä sujuu. Paljon on puhuttu ruuan lisääntyneestä kulutuksesta maanantaisin, kun nälkäiset lapset saavat eteensä lämpimän aterian. Mutta samalla tavalla koulun arkeen vaikuttaa lasten rikas virikeilmapiiri. On paljon helpompi keskittyä oppimaan, jos viikonloppuna on luettu vanhempien kanssa kirjoja ja vierailtu modernin taiteen museossa.

Kodin antaman tuen vaihtelusta johtuen opetusta ja tukipalveluita ei tule tarjota täsmälleen samantasoisina kaupungin eri alueiden kouluissa. Jotkut tarvitsevat enemmän tukea, toiset vähemmän. Tavoitteena on auttaa jokaista lasta saamaan riittävät edellytykset selvitä tulevista opinnoista ja muista elämän haasteista.

Puhutaan rahasta. Sitä on oltava enemmän käytössä siellä missä tarve on suurin.

Lähikoulussakin voidaan erikoistua

Musiikkiluokissa tai muissa erikoistuvissa luokissa ei ole sinänsä mitään pahaa. Myös koulu voi etsiä omaa vahvaa profiiliaan esimerkiksi nostamalla ympäröivän alueen luonto- ja kulttuuriarvoja esille opetuksen yhteydessä.

Ongelmaksi erikoistuminen muuttuu siinä vaiheessa kun siitä tulee oppilaiden valikoinnin väline. Jo pelkkä pääsykokeen tai soveltuvuuskokeen järjestäminen voi seuloa osan porukasta pois, sillä kaikkia lapsia ei samalla tavalla tueta osallistumaan ylimääräisiin kokeisiin. Sisään päässeet lapset voivat joutua matkustamaan pitkiä matkoja kaupungin toisella puolella sijaitsevaan erityisluokkia tarjoavaan kouluun. Innostus reissaamiseen voi hiipua, jos vanhemmat eivät tue tätä erityistä vaivannäköä.

Mutta miksi lasten pitäisi matkustaa hankalien yhteyksien päähän kaupungin toiselle laidalle? Ei pitäisikään. Kaupungissa lähikouluun kävellään.  Lähikoulu on lähellä.

Erikoistuminen tai erilaisia erikoistumisia voidaan järjestää normaalin opetuksen yhteydessä. Kaikkien lasten tulisi saada osansa erityisistä muistoista ja hetkistä – taidoistakin – ei vain harvojen ja valittujen.

Silmissä ja mielissä

Suomi herättää kansainvälistä huomiota PISA-tulosten lisäksi valtavalla erityisopetuksessa olevien lasten määrällä. Lähes 10 % lapsista on erityisopetuksen piirissä. Osuus on huikean korkea.

Yksilöiden ongelmia ei pidä vähätellä, mutta onko erilliseen erityisopetukseen varmasti tarvetta näin monella lapsella? Riski leimaantua on aina olemassa. Olisiko edes osa tästä porukasta mahdollista opettaa tavallisissa luokissa? Silloin tulee tietysti huomioida sopiva ryhmäkoko, opettajan osaaminen ja mahdolliset täydennyskoulutustarpeet sekä soveltuvat opetusmenetelmät. Mutta lopussa on tarjolla palkinto: onnistumisen kokemuksia muun ryhmän mukaan kiivenneelle lapselle sekä hyvän työn tehneelle opettajalle – ja tärkeimpänä – muulle luokalle. He ovat olleet mukana tukemassa koulutoveriaan. Yhteisö on näyttänyt voimansa.

Pahimmillaan erityisopetukseen siirtäminen on lapsen siirtämistä pois silmistä ja mielistä. Paremminkin nämä lapset pitäisi siirtää silmien eteen. Meitä on monenlaisia, mutta oikein suunnattujen tukitoimien avulla pysytään mukana samassa veneessä.

Koulu yhdistää meitä

Yhteys koulun ja vanhempien välillä on aina ollut tärkeä. Viime vuosina perinteiset reissuvihkot ovat tehneet tilaa sähköisille järjestelmille ja vanhempainiltojen sisältöä on kehitetty. Suunta on oikea.

Mutta voisimme tehdä vielä enemmän.

Kalliit urheiluharrastukset ovat totuttaneet monet vanhemmat ankaraan talkookulttuuriin ja rahankeräykseen. Jääaikojen maksaminen myyjäisillä on välillä hauskaakin, mutta se voi olla myös todella uuvuttavaa. Siksi mallia ei kannata ottaa urheiluseuroista.

Vanhempien on tuotava luontevasti mukaan koulutyöhön. Se voi vaatia erityisjärjestelyjä, kuten koulupäivän järjestämistä silloin tällöin lauantaina. Kaikilta osapuolilta pyydetään kärsivällisyyttä ja joustoa. Palkinto on kuitenkin panostuksia suurempi. Vanhemmat pääsevät kurkistamaan koulun arkeen ja näkevät millaisessa ilmapiirissä lapset viettävät merkittävän osan päiväänsä. Vanhemmat voivat myös tuoda taitonsa ja osaamisensa koulun käyttöön.

Suurten kaupunkien sosiaalisen elämän yksi piirre on pirstaloituminen. Työn ja harrastusten jälkeen vapaata aikaa ei liiemmin ole. On helpompi tavata vanhoja tuttuja kuin tutustua naapuriin tai lapsen luokkatovereiden vanhempiin. Koulu voisi olla näitä siiloja murtava voima. Koulu yhdistää meitä, ja yhdessä olemme vahvempia. Asuinalue, paikka, saa paljon rikkaamman merkityksen.

Kaikki on mahdollista

Kaikki edellä kerrottu on mahdollista saavuttaa. Se vaatii vain päättäväisyyttä. Politiikkaa.

Asioihin voi vaikuttaa myös paikallisella tasolla, kunnassa. Helsinki voisi näyttää omilla teoillaan esimerkkiä ja olla rakentamassa entistä upeampaa elinvoimaisten yhteisöjen kaupunkia. Sellaisessa myös lapsilla on hyvä olla.

,