Vieraskynän kirjoittaa lakimies ja sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteeri Martta October.

Suomessa on arvioiden perusteella joitakin satoja tai korkeintaan tuhansia rekistereihin kuulumattomia ja siten näkymättömiä ihmisiä. Euroopassa paperittomia on itse asiassa enemmän kuin suomalaisia yhteensä, jopa kahdeksan miljoonaa.

Paperiton siirtolainen on henkilö, jonka oleskelu ei ole virallisesti viranomaisten tiedossa tai sallimaa. Vaikka paperittoman siirtolaisuuden määritteleminen ei ole aivan yksinkertaista, kyse on viime kädessä siitä, että ei-dokumentoitu henkilö liikkuu maasta toiseen tai oleskelee maassa kokonaan ilman lupaa tai yli sallitun rajan. Ilmiön takaa löytyy tietysti joukko erilaisia ihmisiä, jotka ovat paperittomia eri syistä. Usein kyse on järjestelmän joustamattomuudesta erilaisten pulmallisten elämäntilanteiden edessä.

Julkisuudessa puhutaan usein laittomasta siirtolaisuudesta. On syytä muistaa, että maassa oleskelu voi olla laitonta, mutta ihminen itse ei ole sitä koskaan. Laittomista siirtolaisista puhuminen uusintaa mielikuvaa rikollisjoukosta ja himmentää paperittomuuteen liittyvän moninaisuuden kirjon.

Paperiton ihminen on yhteiskunnassamme erityisen haavoittuvassa asemassa. Silti tämä joukko on kasvava, ja paljastaa eurooppalaisesta ja suomalaisesta siirtolaispolitiikasta sen nurjan puolen. Ei-dokumentoitu siirtolainen on altis hyväksikäytölle ja ihmisoikeusloukkauksille, myös Suomessa.

Paperittomilla siirtolaisilla, kuten kaikilla ihmisillä, on perustavanlaatuisia oikeuksia, joihin valtiot ovat useissa kansainvälisissä sopimuksissa sitoutuneet. Näitä ovat esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä solmittu taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus, Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimus sekä Euroopan ihmisoikeussopimus. Myös Suomen perustuslaissa säädetään jokaiselle, myös paperittomille, kuuluvista perusoikeuksista. Monien näiden oikeuksien toteutuminen kansallisella tasolla on paperittomien kohdalla puutteellista.

Miten tämä globaali, korkeintaan valtiotasolla näyttäytyvä ongelma liittyy kuntapolitiikkaan? Suomessa sosiaaliturva on asumisperustaista, eli ulkomaalaisten kohdalla oikeus esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin edellyttää oleskelulupaa. Oleskeluluvan perusteella taas myönnetään kuntapaikka, jonka nojalla saa oikeuden käyttää kunnan palveluja. Toisaalta Suomeakin velvoittavien ihmisoikeussopimusten ja oman perustuslakimme nojalla kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeus koulutukseen, ja jokaisella tulisi olla pääsy terveydenhuoltoon ja ihmisarvoiseen elämään. Tosiasiassa paperittomat eivät suomalaisissa kunnissa saa heille perus- ja ihmisoikeuksien nojalla kuuluvia riittäviä terveydenhuolto- ja sairaalapalveluita.

Vastuu perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta Suomessa on julkisella vallalla, siis valtiolla ja kunnilla. Suomen lainsäädäntö takaa paperittomille ainoastaan kiireellisen ja välttämättömän hoidon ja senkin omalla kustannuksella. Pääsyä perusterveydenhuoltoon ei ole, ja välttämättömän hoidonkin saaminen voi estyä hoidosta aiheutuviin todellisiin kustannuksiin. Käytännössä paperittomat siirtolaiset elävät oikeusvaltiossa vailla mahdollisuutta saada oikeutta. Silti ainakin osa heistä maksaa tai on maksanut tänne myös veroja.

Helsingissä toimii Suomen ensimmäinen paperittomien siirtolaisten auttamiseen erikoistunut klinikka, Global Clinic. Se on auki kerran viikossa, silloinkin vain muutaman tunnin ajan.  Klinikan avulla vapaaehtoiset lääkärit pystyvät toteuttamaan valaehtoista velvoitettaan sairaiden potilaiden auttamisesta näiden varallisuustilanteeseen tai oleskelulupaan katsomatta. Resurssit ovat kuitenkin vähäiset ja klinikat pystyvät tarjoamaan vain perusterveydenhuoltoa, eikä laboratorio- tai kuvantamistutkimuksia ole käytettävissä.

Paperittomien kanssa työskentelevät järjestöt ovat vaatineet, että yhtäläinen valtion subventoima terveydenhuolto on tarjottava kaikille, oleskeluluvasta riippumatta. Myös sairaaloiden henkilökunnan salassapitovelvollisuus on turvattava potilaiden turvallisuuden sekä lääkärien ammattietiikan takaamiseksi. Pelon joutua virkavallan kynsiin ei tule estää hoitoon hakeutumista tai sen saamista. Asia on merkittävä myös kansanterveydellisesti, koska hoitamattomina erilaiset tarttuvat taudit voivat levitä väestön keskuudessa.

Valtion ja kuntien tulisi selkeyttää oma vastuunsa paperittomien terveyspalveluiden osalta, mikä edesauttaisi paikallisen terveydenhuoltojärjestelmän mahdollisuuksia antaa palveluita myös paperittomille. Helsingille kysymys on konkreettisin, sillä täällä on eniten paperittomia.

Perusoikeuksien toteutumista on edistettävä kaikkien haavoittuvien ryhmien kohdalla. Huono-osaisten auttaminen palvelee koko yhteiskuntaa. Paperittomien siirtolaisten tilanne on erityisen vaikea, eikä yksinkertaisia ratkaisuja esimerkiksi koulutuksen tai terveydenhuollon toteuttamiseen ole. Kunnissakin voidaan tehdä ihmisoikeuksia edistävää politiikkaa, eli päätöksiä, jotka edistävät heikossa asemassa olevien oikeuksien toteutumista ja vähentävät yhteiskunnan eriarvoisuutta.

, ,