(Kolumni Demokraatissa 6.9.2012)
Viime viikolla kuuntelin Säätytalon takarivissä, kun ministerit pitivät tiedotustilaisuutta budjettiriihen jälkeen. Puoluejohtaja-kuusikon puhuttua totesin avustajakollegalle, että saimme kuunnella laaja-alaisten ihmisten analyysia maailmasta ja siitä, mikä ensi vuoden budjetissa on tärkeää. Arvopohjaan liittyvät erotkin tulivat esiin, mutta eivät repivinä vaan toisiaan täydentävinä.
Pääsikö mikään tästä Säätytalon tiedotustilaisuuden ulkopuolelle? Eipä juuri. Sen sijaan kansakunta sai kuulla kahden pääpuolueen kunnallisvaaliasetelmista ja spekuloiduista arvovaltatappioista. Kaikki huomio kääntyi tiedotustilaisuuden loppuvaiheen yksittäisiin sanavalintoihin. Uutiset vilisivät sellaisia sanoja kuin henkilöstömitoitus ja hoitoisuus ilman, että niitä juuri selitettiin. Yli 50 miljardin kokonaisuus, yhteisen Suomi-nimisen tasavallan valtion budjettiesitys painotuksineen, jäi Säätytalon ulkopuolella sivuseikaksi.
En yhtään ihmettele, että politiikan ja poliitikkojen arvostus makaa alamaissa. Kärkiministereistä uhkaa tulla julkisuuden valossa ihmisen irvikuvia. Kärjistettyjen karikatyyrien alle hukkuvat poliitikkojen toimintaa ajavat motiivit, tervejärkiset persoonat ja inhimillisyys. Pahimmillaan hukkuvat myös asiat ja vähintään mittasuhteet.
En esitä, että meidän pitäisi sääliä johtavia poliitikkoja. En myöskään esitä, että media olisi läpeensä kelvoton. Päinvastoin, tunnen myötätuntoa yhä kovenevassa aikapaineessa ja pienemmällä porukalla työtään tekevää toimittajajoukkoa kohtaan. Perehtymiseen ei ole aikaa.
Mutta kansalaisena minua harmittaa. Jos en olisi kuunnellut Säätytalon puhetta omin korvin, olisin muiden välittämien tulkintojen varassa. Näkisin kärkiministerit asemasotijoina ja arvioisin heidän onnistumistaan 10 sekunnin uutispuheessa.
Kansalaisena haluan vaatia tasoa sekä poliitikoilta että tulkitsijoilta eli tutkijoilta ja toimittajilta. Löysät pois! Selkokielellä asiaa ja mittasuhteita kiitos!
Poliitikkojen osalta yksi tapa palauttaa uskoa politiikkaan voisi olla päätösprosessien aktiivisempi avaaminen. Puhe ”puolueen kannasta” kaikuu helposti kansalaisten korvissa ontolta ja herättää kysymään, eivätkö yksittäiset edustajat saa ajatella itse.
Kannanmuodostuksen avaamista laajemmin julkisuuteen perustelisi se, että se on politiikan vahvuusaluetta. Menneiden neljän vuoden aikana, joina olen itse seurannut politiikan tekoa sisältä päin, olen ollut vaikuttunut poliitikkojen kyvystä muodostaa yhteisiä kantoja. Asioista keskustellaan, eri mieltä saa ja pitääkin olla, argumentteja kuunnellaan. Keskustelun päätteeksi puheenjohtaja pohtii ja linjaa.
Missään muussa työssä tai toiminnassa en ole kokenut vastaavaa. Päinvastoin: useimmiten Suomessa arastellaan toisen kanssa eri mieltä olemista ja väistellään väittelyä.
Viime viikolla taksikuski innostui miettimään kanssani päätösprosessien avaamista osana politiikan luottamuksen palauttamista. Hän esitti, että kun aiemmin poliittisessa toiminnassa olevien määrä oli laajempi, ihmiset yleensä tunsivat jonkun poliitikon ja se auttoi ymmärtämään politiikkaa ja toi politiikan lähemmäs. Nyt, kun yhä harvempi on suoraan mukana, korostuu se, miten asioita julkisuudessa avataan.
**
Loppukaneetiksi kunnallisvaaliehdokkaita innostamaan sitaatti Paasikivi-seurassa maanantaina puhuneelta presidentti Haloselta, jota pyydettiin pohtimaan poliittisen päättäjän roolia. ”Harvoin kenellekään on tarjolla merkittävää henkilökohtaista hyötyä. Poliittisessa toiminnassa täytyy melkein olla pieni messiaaninen vivahde, jotta jaksaa.”
1 Comment on "Harmistunut kansalainen Säätytalossa"
Jukka Vinnurva
6.9.2012Olen tehnyt samoja havaintoja, joita hyvin kuvaat kolumnissasi. Joskus se suututtaakin. Kilpailu ja pinnallistuminen näkyy toimittajienkin ammattikunnassa. Paneutuva työote vaatii enemmän ja tietysti ammttitaitoa tiivistää ja kansanomaistaa... Metsästetään "uutisia" tai tehdään niitä itse luomalla poliittisen ketän pelaajien välille peliokuvioiota, joita saa otsikoita (jotain sellaista).