(kolumni Demokraatti 11.4.2012)
Lapsilähtöisyys ajaa suomalaisäitejä kotiin vuosiksi. Syyllisyys kalvaa, jos vauvanruuat tulevat purkista tai vaipat ovat kertakäyttöisiä. Pienten lasten vanhemmat laittavat keskinäisen romantiikan ”jäähylle” pikkulapsivuosien ajaksi.
Näin havainnoi Helsingin Sanomain toimittaja Heli Suominen arvioidessaan Ranskassa asuvan amerikkalaisen Pamela Druckermanin kirjaa ”Ranskalaislapset eivät heitä ruokaa”. Suominen kävi läpi Ranskaan muuttaneen amerikkalaisen arvioita siitä, kuinka suhtautuminen lapsiin Ranskassa eroaa amerikkalaisesta. Druckermanin mukaan tuloksena on lapsia, jotka osaavat leikkiä itsekseen, nukkuvat yönsä ja käyttäytyvät ruokapöydässä. Ero amerikkalaislapsiin on hänen mielestään merkille pantava.
Vuosia Pariisissa perheineen asunut Suominen koki, että vertailu toimi myös Suomen ja Ranskan välillä. Suomessa perhepedit ovat muotia, vaikka vanhemmat nukkuvat niissä huonosti. Vuosien kotihoitoon päädytään, koska ajatellaan sen olevan lapselle parasta. Se, kävisikö aikuinen mieluummin töissä, ei kuulu osaksi arviota.
Suominen nosti tärkeän kissan pöydälle: lapsilähtöisyys voi mennä överiksi, vaikka kaikki pyrkivät hyvään.
Eikä todellakaan ole helppoa sanoa, mikä lapselle on parasta. Jos Suomessa professorin mukaan alle kolmevuotiaat eivät kuulu päivähoitoon, kehittyykö Ranskassa sukupolvi toisensa jälkeen häiriintyneitä lapsia (mennessään päivähoitoon muutaman kuukauden ikäisinä)?
Yhteiskunnan kannalta Suomisen kuvailema lapsilähtöisyys voi tuottaa pulmallisia käyttäytymismalleja.
Otetaan esimerkiksi keskustelu kotihoidontuesta. Edelleen moni ei ole valmis näkemään tuen ongelmia. Kyse ei ole lasten kotihoidon arvostuksesta, vaan siitä, mihin yhteiskunta omalla toiminnallaan, siis antamalla tukea, perheiden käytöstä ohjaa.
Onko perusteltua tukea matalasti koulutettujen pienipalkkaisten naisten jäämistä kokonaan pois työmarkkinoilta vuosiksi? Tai vuosia yhteiskunnan tuella koulutettujen maistereiden puolen vuosikymmenen kotiäitiyttä? Eläkettä ei kerry, urakehitys jää junnaamaan paikalleen ja työllistyminen jatkossa saattaa vaikeutua.
Kun työurien pidentämiseen on kova paine, on vaikea perustella kannustimia vetäytyä vuosiksi kokonaan pois työelämästä.
Lapsen näkökulmasta käsin voi kysyä eikö lapsella tulisi olla oikeus varhaiskasvatukseen viimeistään varhaisen leikki-iän koittaessa?
Jokainen tehköön omien lastensa kanssa niin kuin parhaaksi näkee, mutta yhteiskunnan tehtävänä on tukea kehitystä, joka vie laajoja yhteisesti linjattuja päämääriä eteenpäin.
Nykymuotoista kotihoidontukea on vaikea puolustaa sen valossa, miten sitä käytetään, jos sitä tarkastellaan osana laajempaa keskustelua sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai työurista.
Onneksi hallitusohjelma linjaa sekä kotihoidontuen ja perhevapaiden kehittämisestä että lasten vanhempien osa-aikatyön mahdollisuuksien lisäämisestä.
Samalla joudutaan pohtimaan, miten varmistetaan, että yhteiskunta tarjoaa todellisia vaihtoehtoja. Nykyisellään meillä ei juuri huomioida alle yksivuotiaiden hoitotarpeita ja monilla alueilla päivähoitopaikoista on pulaa.
Samanaikaisesti aikuisten ja lasten hyvinvointia tukevat toimivat mallit ja asenteet, joita yhteiskunta tukee, löytynevät jostain nyky-Ranskan ja nyky-Suomen välistä. Lapsilähtöisyys on hyvä juttu, kunhan ei unohdeta aikuisia, joiden hyvinvointi on lasten elinehto.
9 Comments on "Ahdistaako lapsilähtöisyys aikuiset ja yhteiskunnan?"
Eeva Donner
11.4.2012Mitä tässä tapauksessa tarkoitat lapsilähtöisyydellä? Mielestäni kotiäitys tai uraäitiys eivät sulje pois sitä, että lapsi kasvatetaan kuitenkin kotona. Tavat, rajat ja aikuisten ja lasten velvollisuuksien/oikeuksien erot lähtevät sieltä, eivät varhaiskasvatuslaitoksista. Varhaiskasvattajat voivat vain tukea koteja, eivät käydä näyttämään, miten lapsen tulisi elää.
Ongelma on juuri tässä - jos lapsilähtöisyydeksi käsitetään se, että lapsilla on täysin anarkistinen valta perheessä tehdä kuinka itse haluavat, ei mikään kotihoidon tuki tai sen poisjättäminen ole ratkaiseva.
Olen itse ollut 10 vuotta kotona lasten kanssa, olosuhteiden pakosta. Sen jälkeen olin työelämässä ja välillä myös työttömänä viime vuoteen asti.
Lapseni kasvatin riippumatta siitä, oliko minulla työtä vai ei.
Vai puhummeko aivan eri asiasta?
Mari Saario
11.4.2012Hei!
Muistattehan, että kaikki lapset eivät kehity samaan tahtiin ja osalla tarvittaisiin erityistä tukea ja kuntoutusta sekä kotiin että päivähoitoon. Valitettavasti todellisuutta monessa kunnassa on, että kaikesta avusta joutuu riitelemään. Pahimmassa tapauksessa koko perhe hajoaa, uupuu ja syrjäytyy. Henkilökohtaisista lähtökodista kirjoittamani teksti on levinnyt nyt muutaman päivän sosiaalisessa mediassa ja vastauksissa ja kommenteissa välittyy aika lohduton kuva niistä nyky-yhteiskunnan malleista ja asenteista.
Yllätyksekseni yli 4000 jakoa kolmessa päivässä saanut kirjoitukseni löytyy avoimesta fb-muistiinpanosta.
http://www.facebook.com/#!/notes/mari-saario/miten-puolivuotiaasta-vauvasta-tuli-uhka-pehmeiden-arvojen-kaupungille/10150791282508900
Timo Lampinen
11.4.2012Olen pääosin melko jyrkästi samaa mieltä kuin Pilvi, mutta haluan osaltani edistää toimivimpien mallien löytämistä koko väestön hyvinvoinnin edistämiseksi . Siksi on syytä tarkastella, mikä aiheuttaa imua kotitalouden piiriin sekä lisäksi, mikä työntää pois ansiotyöstä.
Nykyisen lapsikeskeisen puheen ja asennemaailman taustalla näyttää olevan hyvin iso rakenteellinen muutos. Kotitalous, jossa työssäkäyväkin viettää lähtökohtaisesti 80 prosenttia vuoden tunneista, on tyhjentynyt, pienentynyt ja yksinkertaistunut varsin dramaattisesti.
Tuo yksinkertaistuminen merkitsee monimutkaisia sopeutuvia systeemejä koskevien säännönmukaisuuksien mukaan, että kotitalous on tullut paljon joustamattomammaksi ja organisaationa tavallaan paljon tyhmemmäksi kuin ennen. Vaatimus vanhempien lapsikeskeisyydestä absurdiuteen asti on luonnollinen seuraus tästä yksinkertaistumisen aiheuttamasta imusta, apua ja joustoa eivät voi muut aikuiset paljoa enää tarjota, koska heitä ei kotitaloudessa ole.
Jos kotitalouden ydinongelma hahmotetaan näin, niin järkeviäkin ratkaisukeinoja näyttää olevan. Sellainen olisi ainakin arkiyhteisön harkittu ja nykyaikaan sopiva monimutkaistaminen.
Käytännössä se tarkoittaisi jotain fiksua tapaa lisätä kotitalouksien säännöllistä yhteistyötä sopivan kokoisissa, itsenäisissä ryhmissä niin että yksityisyys säilyy, mutta myös aikaa ja rahaa säästyy ja samalla kaikille yhteistyöryhmään kuuluville tulee luontevia mahdollisuuksia osallistua kohtuullisissa määrin tutuissa ja turvallisissa puitteissa ja toistuvasti esim. vanhusten auttamiseen, lastenhoitoon ym. järkevään tekemiseen. Tuollainen malli edistäisi mainiosti myös esimerkiksi ansiotyön ja arkielämän yhteensovitusta.
Uudenlaisen yhteistyömallin käynnistäminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa koska vallitseva ajattelu lähtee kotitalouksien itseriittoisuudesta tai vain lähisukulaisten ja kunnan palkkaaman väen avusta tai enemmistölle soveltumattomista yhteisasumismalleista.
Toivottavasti joskus sopivan kokoiset porukat saavat päähänsä ainakin yrittää muuttaa kotitaloussysteemiä paremmin toimivaksi. Hyvin koulutetut naiset ovat muuten todennäköisimpiä toimivamman mallin käynnistäjiä, jos se on myös käytännössä mahdollista.
Hiukan tietysti helpottaisi vanhempien sekä lasten elämää myös vanhempien ranskalaisempi tapa suhtautua lapsiinsa, mutta se ei poistaisi pääongelmaa.
Mikä sitten työntää pois ansiotyöstä?
Syy lienee perimmiltään sama, joka esti 1920-luvun työläisluokan äitejä intoilemasta palkkatöihin pääsemisestä (vertaa: hoitovapaille jääminen painottuu vähemmän koulutettuihin ja pienipalkkaisimpiin äiteihin). Heille oli tarjolla vain kurjasti palkattuja ja raskaita ansiotöitä.
Työläisäidin roolia ”kodin jumalattarena” (tuo termi esiintyi todellakin 1920-luvun sd-naisten Toveritar-lehdessä) ja lasten kasvattajana oli viisasta hehkuttaa äitien varjelemiseksi kurjan ansiotyön pakolta.
Se, että myös monet hyvin koulutetut äidit haluavat pois ansiotyöstä, todistanee että ns. paremmissakin töissä voi olla epämiellyttävä sivumaku, toisaalta joku saattaa aivan oikeasti pitää puhtaasti hoivatöille omistautumisesta, vaikka se onkin aivan uusi rooli äidille vuosituhansien näkökulmasta.
Työelämä on siis toinen tärkeä, mutta toissijainen, kehittämiskohde.
Saara
11.4.2012Pilvi, pystytkö nimeämään professorin, jonka mielestä alle 3-vuotias ei kuulu päiväHOITOON? Ymmärtääkseni ainakin Keltikangas-Järvinen puhuu päiväKODIN isoista ryhmistä epäedullisena paikkana alle 3-vuotiaalle - perhepäivähoito tai muu pienessä ryhmässä tapahtuva päivähoito on eri asia.
Vai kirjoititkohan sittenkin enemmän "musta tuntuu" -hengessä, tutustumatta esimerkiksi varhaiskasvatusta ja lapsen psykologista kehitystä käsittelevään kirjallisuuteen?
Eeva Donnerin huomio oli hyvä. Luin viittaamasi Hesarin kirjoituksen, ja siitä paistoi läpi, että kirjoittaja oli ymmärtänyt lapsentahtisuuden (se taisi olla käytetty termi) väärin. Lapsentahtisuus tarkoittaa, että otetaan huomioon lapsen iän mukainen kehitysvaihe asetettaessa uusia vaatimuksia lapselle (vähän niin kuin ensin opitaan ryöminmään, vasta sitten kävelemään). Ei sitä, että lapsella ei ole rajoja eikä sääntöjä.
Elina Das Bhowmik
11.4.2012Perheiden tilanteet ovat hyvin erilaisia ja on arvokasta, että valinnan mahdollisuuksia löytyy. Kotiin lapsia hoitamaan naiset tekevät tietoisen valinnan ja kokevat varmasti tasa-arvoiseksi sen, että saavat toteuttaa naiseuttaan ja äitiyttään.
Henna Jartti
12.4.2012Jaha, etteikö siis lasten kanssa kotona oleminen olisi työtä. Ilmeisesti ei, koska ne vuodet eivät kerry6tä edes eläkettä. Hmm... olisikohan tässä itsetutkiskelun paikka poliitikoilla?
Jos äiti tai jopa isä jää vuodeksi pariksi kotiin, tuskinpa hän urakehityksessään jysähtää lähtöruutuun tai olisi jopa vapaamatkustaja.
On taas aivan eri asia se lasten "holhoaminen" kuin kotihoito. Tuskinpa kotihoito tekee lapsesta sen tumpelompaa, jos lapsi saa olla "rauhassa" äidiltään. Tämäm ajan nuoret äidit tuntuvat elävän sellaisessa sympiosissa lapsensa/lastensa kanssa, ettei moinaan nähty. Hemmetin herkkiäkin vielä pienellekin "arvostelulle".
Itse mummoikäisenä hämmästelen yhtenään kuinka äidin, yleensä, täytyy koko ajan leikkiä lapsensa kanssa tai muuten häntä viihdyttää.
Henna Jartti
12.4.2012Jaha, etteikö siis lasten kanssa kotona oleminen olisi työtä. Ilmeisesti ei, koska ne vuodet eivät kerrytä edes eläkettä. Hmm... olisikohan tässä itsetutkiskelun paikka poliitikoilla?
Jos äiti tai jopa isä jää vuodeksi pariksi kotiin, tuskinpa hän urakehityksessään jysähtää lähtöruutuun tai olisi jopa vapaamatkustaja.
On taas aivan eri asia se lasten "holhoaminen" kuin kotihoito. Tuskinpa kotihoito tekee lapsesta sen tumpelompaa, jos lapsi saa olla "rauhassa" äidiltään. Tämäm ajan nuoret äidit tuntuvat elävän sellaisessa sympiosissa lapsensa/lastensa kanssa, ettei moinaan nähty. Hemmetin herkkiäkin vielä pienellekin "arvostelulle".
Itse mummoikäisenä hämmästelen yhtenään kuinka äidin, yleensä, täytyy koko ajan leikkiä lapsensa kanssa tai muuten häntä viihdyttää.
Saara
2.5.2012Pienen lapsen hoitoratkaisuja toivoisi pohdittavan uudestaan, jopa puhtaalta pöydältä. Nykyiset mallit ovat oman aikansa tuotteita, ja nyky-yhteiskunnassa pystyttäisiin ehkä muuhunkin.
Miksi esimerkiksi demaripoliitikko esittää tasa-arvon nimissä, että ainoa tapa saada äidit töihin on laittaa lapsi hoitoon? Ehdotuksen taustalla kaikuu kovasti muinainen ajatusmalli, että äiti on edelleenkin lapsen pääasiallinen hoitaja. Mihin isät unohtuivat?
Miksei ehdotus kuulu, että perhe- ja hoitovapaita pitää korvamerkitä niin, että molemmilla vanhemmilla on yhtäläinen oikeus jäädä kotiin? Tällöin äidit voisivat palata aikaisemmin töihin isän jäädessä kotiin, ja lapsi saisi edelleen kotihoitoa vanhempien niin halutessa.
Tasa-arvon näkökulmasta huomattava parannus olisi, kun työnantajan riski työntekijän kotiinjäämisestä on yhtä suuri sukupuolesta riippumatta (rautalangasta: nuoren naisen palkkaaminen ei enää ole isompi riski kuin nuoren miehen palkkaaminen).
Kun vanhemmuutta saisi tällä tavalla tasattua, ehkä isien oikeusturva paranisi myös erotilanteissa. (Kuka poliitikko muuten tasa-arvon nimissä ottaisi asiakseen isien kokeman syrjinnän huoltajuuskiistoissa?)
Samalla päivähoitoa voitaisiin kehittää niin, että pienimmille lapsille olisi pienet ryhmät, sekä omahoitajat joiden pysyvyyteen kannustetaan. Perhepäivähoitoa ymv. kodinomaisia hoitomuotoja voisi kehittää ja lisätä.
Edellämainitut ovat mielestäni paljon olennaisempia keinoja tasa-arvon kehittämiseksi, joiden toteutuessa voisi hyvin leikata kolmannen vuoden kotihoidon tuesta pois.
Pelkkä kotihoidon tuen kolmannen vuoden leikkaaminen ei nähdäkseni kuitenkaan saa aikaan kuin kuntien päivähoitomenojen kasvun. Vajaan 9000 yli 2-vuotiasta lasta hoitavan naisen siirtyminen työelämään (tai työttömyyskortistoon) ei paranna työelämän tasa-arvoa, eikä mainittavasti valtion verotulojakaan.
Miika Tervo
16.5.2012En usko että lapsilähtöisyys ajaa ketään kotiin. Syyt perheen elämäntavan valinnoille on moninaisemmat kuin lapsilähtöisyys. Ja lapsilähtöisyys on todella määrittelemätön termi. Mitä se tarkoittaa? Itse olen perehtynyt kysymykseen emotionaalisen, sosiaalisen, kognitiivisen kehityksen näkökulmasta. Lasten temperamentit, perheiden kulttuurit, kulttuurien moninaisuus ja kahden, kolmen- ja useammankeskiset vuorovaikutussuhteet ovat perusta biologisen kehityksen loppuunsaattamiselle. Kyse ei ole siitä, minkä ikäisenä lapsi lähtee päiväkotiin, vaan mitkä ovat ne olosuhteet, johon lapsen subjektiivinen kokemus ja kehitystaso suhteutuu. Tämä tarkoittaa harkintaa, tilannekohtaisia ratkaisuja, luovuutta, kokonaisuuden ymmärtämistä ja läheisten tunneyhteyksinen tunnustamista ja hyväksikäyttämistä.
Mutta miten jakaa itsestään selvää faktaa ja kokemusta sellaisille - esim poliittisille - alueille, jotka toimivat eri periaatteilla? Aina kun puhutaan lapsista, joku nostaa depattiin mies-naiskysymyksen tai työelämän vaatimukset. Lapsikysymykset pitää myös käsitellä kokonaisvaltaisesti ymmärtäen koko lapsen elinpiirin. Miksi tässä yhteydessä ei voisi käyttää luovuutta ja hyödyntää isovanhemmat, perheiden erilaiset ja eriaikaiset kulttuurit ja tarpeet, lasten erilaiset tarpeet...jne ja lähteä siitä, että lapsiperheet tarvisevat jotain tukea tai yhteiskunnan joustavuutta.
Lapsiperheperustulo voisi olla ratkaisu. (pitäiskö mun lähteä kunnallisvaaleihn kun tulee tällaisia käsitteitäkin keksittyä). Se olisi monimutkainen mutta tasa-arvoinen ratkaisu. Siinä lasten vanhempien työnantajat yhteistuumin osallistuisivat lapsen kasvatuksen kuluihin, riippumatta kumpi vanhemmista lapsen kanssa on. Yli 12kk lapsen kotiin jäämisestä pitäisi isän hoitaa ainakin 80%. Perheet voisivat nämä ajat hoitaa aika vapaasti. Imettävillä äideillä pitäisi mahdollistaa 10-12kk himassa. Sairaan lapsen vuoksi kotiin jääminen pitäisi myös tasata sekä isien että äitien työnantajien kanssa. Useimmiten naisvaltailla aloilla juuri naiset jäävät sairaan lapsen kanssa kotiin, mutta miehet eivät ja kulut jakaantuvat eriarvoisesti ja tämä kuormittaa myös naisvaltaisia aloja monilla muilla toimenpiteillä. Kehityspsykologisesti 18kk:lla on itse- ja objektikonstanssi kehittynyt sellaiselle tasolle, että yli 7 tunnin päivähoito on mielekäs. Nuoremmilla päivähoidon resurssit, laatu ja joustavuus täytyy suhteuttaa lapsen ikään. Tämä on sekä kansanterveydellinen että kansantaloudellinen pointti. On todettu että esim. välttelevästi kiinnittyneet (dismissive attachment) kehittävät riippuvuus-, masennus-, ja syömishäiriöongelmia (joita esim suomessa on ihan pirusti... työkyvyttömyyden yksi peruste on juuri näissä keskushermoston prosesseissa). Haimatulehdus ja maksakirroosi ym... ovat kalliita sairauksia, ja lastensuojelun tai psykiatrian erikoissairaanhoidon kulut ovat todella kalliita.
Isät mukaan, lasten temperamenttien huomioiminen (biologiset rytmit, ulos- vai sisäänpäin reaktiot..., aktiivisuus, positiiviset tunteet, pelokkuus, kasvuvuosina kehittynyt luonne, reaktiivisuus, rauhoittumiskyky, tarkaavuuden kohdentamiskyky...), mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa olosuhteisiin.
Tässä muutamia mun ajatuksia. En usko että Ranskaa ja Suomea voi verrata kaikissa elämön alueissa. Joka tapauksessa siellä on erilainen lastehoitokulttuuri. Ja jos Ranskan korkeakulttuuria verrataan Suomeeen ,ollaan väärillä poluolla. Timo K. Mukka, Kalervo Palsa, Ismo Alanko, Martti Syrjä, Aulis Sallinen, Erkki Melartin... ym.. ovat hienoja korkeakulttuurin edustajia, mutta eivät pelitä Pariisilaisille kuin ihan marginaalissa, jos sitäkään.
Tavallaan aika outoa että vertaa Pariisilaista porvarielämäntapaa ja Suomalaista päivähoitoa. Mikä on hesarin tarkoitus tälläisessä jutussa, jossa lähteet on kiinnitetty yhteen amerikkalaiseen kirjailijaan, jonka ymmärrys ei ehkä osu ihan tän asian ytimeen. Huonosti käyttäyvä lapsi on aina kulttuurikysymys. Se on myös keskushermostotokysymys. Kaikki eivät ilmaise tarpeitaan ja osa ilmaisee niitä kohtuuttimasti.