(kolumni Demokraatti 11.4.2012)

Lapsilähtöisyys ajaa suomalaisäitejä kotiin vuosiksi. Syyllisyys kalvaa, jos vauvanruuat tulevat purkista tai vaipat ovat kertakäyttöisiä. Pienten lasten vanhemmat laittavat keskinäisen romantiikan ”jäähylle” pikkulapsivuosien ajaksi.

Näin havainnoi Helsingin Sanomain toimittaja Heli Suominen arvioidessaan Ranskassa asuvan amerikkalaisen Pamela Druckermanin kirjaa ”Ranskalaislapset eivät heitä ruokaa”. Suominen kävi läpi Ranskaan muuttaneen amerikkalaisen arvioita siitä, kuinka suhtautuminen lapsiin Ranskassa eroaa amerikkalaisesta. Druckermanin mukaan tuloksena on lapsia, jotka osaavat leikkiä itsekseen, nukkuvat yönsä ja käyttäytyvät ruokapöydässä. Ero amerikkalaislapsiin on hänen mielestään merkille pantava.

Vuosia Pariisissa perheineen asunut Suominen koki, että vertailu toimi myös Suomen ja Ranskan välillä. Suomessa perhepedit ovat muotia, vaikka vanhemmat nukkuvat niissä huonosti. Vuosien kotihoitoon päädytään, koska ajatellaan sen olevan lapselle parasta. Se, kävisikö aikuinen mieluummin töissä, ei kuulu osaksi arviota.

Suominen nosti tärkeän kissan pöydälle: lapsilähtöisyys voi mennä överiksi, vaikka kaikki pyrkivät hyvään.

Eikä todellakaan ole helppoa sanoa, mikä lapselle on parasta. Jos Suomessa professorin mukaan alle kolmevuotiaat eivät kuulu päivähoitoon, kehittyykö Ranskassa sukupolvi toisensa jälkeen häiriintyneitä lapsia (mennessään päivähoitoon muutaman kuukauden ikäisinä)?

Yhteiskunnan kannalta Suomisen kuvailema lapsilähtöisyys voi tuottaa pulmallisia käyttäytymismalleja.

Otetaan esimerkiksi keskustelu kotihoidontuesta. Edelleen moni ei ole valmis näkemään tuen ongelmia. Kyse ei ole lasten kotihoidon arvostuksesta, vaan siitä, mihin yhteiskunta omalla toiminnallaan, siis antamalla tukea, perheiden käytöstä ohjaa.

Onko perusteltua tukea matalasti koulutettujen pienipalkkaisten naisten jäämistä kokonaan pois työmarkkinoilta vuosiksi? Tai vuosia yhteiskunnan tuella koulutettujen maistereiden puolen vuosikymmenen kotiäitiyttä? Eläkettä ei kerry, urakehitys jää junnaamaan paikalleen ja työllistyminen jatkossa saattaa vaikeutua.

Kun työurien pidentämiseen on kova paine, on vaikea perustella kannustimia vetäytyä vuosiksi kokonaan pois työelämästä.

Lapsen näkökulmasta käsin voi kysyä eikö lapsella tulisi olla oikeus varhaiskasvatukseen viimeistään varhaisen leikki-iän koittaessa?

Jokainen tehköön omien lastensa kanssa niin kuin parhaaksi näkee, mutta yhteiskunnan tehtävänä on tukea kehitystä, joka vie laajoja yhteisesti linjattuja päämääriä eteenpäin.

Nykymuotoista kotihoidontukea on vaikea puolustaa sen valossa, miten sitä käytetään, jos sitä tarkastellaan osana laajempaa keskustelua sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai työurista.

Onneksi hallitusohjelma linjaa sekä kotihoidontuen ja perhevapaiden kehittämisestä että lasten vanhempien osa-aikatyön mahdollisuuksien lisäämisestä.

Samalla joudutaan pohtimaan, miten varmistetaan, että yhteiskunta tarjoaa todellisia vaihtoehtoja. Nykyisellään meillä ei juuri huomioida alle yksivuotiaiden hoitotarpeita ja monilla alueilla päivähoitopaikoista on pulaa.

Samanaikaisesti aikuisten ja lasten hyvinvointia tukevat toimivat mallit ja asenteet, joita yhteiskunta tukee, löytynevät jostain nyky-Ranskan ja nyky-Suomen välistä. Lapsilähtöisyys on hyvä juttu, kunhan ei unohdeta aikuisia, joiden hyvinvointi on lasten elinehto.