Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 10.11.2012

Talouden ja politiikan kriisien yhteen kietoutuminen on johtanut Euroopan eroviikkoihin, kun peräti kaksi pääministeriä on menettänyt omien ja muiden luottamuksen.

Yllätyksenä poliittista kriisiä ei voi pitää, sillä maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka talouden kriisiä seuraa politiikan kriisi. 1930-luvun lama johti Euroopassa ja Amerikassa aivan erilaisiin poliittisiin seurauksiin. Euroopassa lamaa seurasi kansallissosialismin nousu ja kammottava sota. Yhdysvalloissa lama taittui myönteiseksi mahdollisuudeksi, jonka tunnemme nimellä New Deal. Presidentti Rooseveltin johdolla valtaan nousi uudistuspolitiikka, joka pyrki velkaantumisen uhalla elvyttämään taloutta ja parantamaan kansalaisten asemaa esimerkiksi sosiaaliturvaa ja eläkejärjestelmää kehittämällä.

Toistaiseksi Euroopan poliittinen johto ei ole rakentanut itselleen sankarin tarinaa päättäväisenä eurokriisin ratkojana. Politiikkojen päätöksentekokyvyttömyyttä voi pitää yhtenä syynä siihen, että eurokriisi on jatkuvasti syventynyt eikä luottamuksen ilmapiiriä olla viime vuosina pystytty luomaan.

Eurokriisi tuli päättäjien syliin pyytämättä ja yllättäen pitkään jatkuneitten hyvien aikojen jälkeen. Kreikan läpimädän taloustilanteen paljastuessa koko karmeudessaan puolitoista vuotta sitten aikaa ratkaisujen miettimiseen oli vähän. Aikapaineen vuoksi ymmärrän ensimmäistä tukipakettia paremmin kuin sen jälkeen tehtyjä tukipaketteja. Moni valtion päämies tuskin ehti kovin syvällisesti arvioida silloin tehtyjä ratkaisuja.

Kriisitietoisuuden osalta viime viikkoina muutosta on ollut ilmassa, kun päätöksiä velkajärjestelyistä ja talouskuureista on tehty. Kuka olisi uskonut, että monille demokratian irvikuvaa edustanut Italian pääministeri kammettaisiin sivuun lopulta euron voimalla?

Samalla korostuu se, että kansalaisten tuki on kaiken ytimessä. Eurooppalainen hanke, joka ponnisti toisen maailmansodan kauhujen jälkeisestä ”ei koskaan enää” –hengestä, ei ole mahdollinen ilman, että kansalaiset Euroopan kaikilla kolkilla ovat sen takana.

Suomalaista kriisitietoutta tässä ajassa on se, että kansantajuisella tavalla pyritään etsimään ratkaisuja, joilla rakennetaan Euroopan tulevaisuutta.

Suomalainen kriisitietoisuus olkoon sitä, että osana ratkaisujen etsimistä rohjetaan nostaa keskusteluun Euroopan unionin ongelmia. Onko EU:n päätäntävaltaa uinut asioihin, joissa EU:lla ei ole syytä huseerata? Millaiselle unionille on olemassa kansalaisten tuki? Mitkä asiat edellyttävät uusia päätöksiä?

Ratkaisukeskeisessä Eurooppa-politiikassa on myös syytä eritellä, milloin puhutaan eurosta, milloin Euroopasta tai Euroopan unionista.

Euron pelisääntöjen noudattamattomuuden kritiikki tai vaatimus pankkien vastuusta ei tarkoita anti-EU-ajattelua.

Sitoutuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja rauhanprojektiin tarkoittaa sitoutumista EU:n toiminnan perusperiaatteeseen eli oikeusvaltioon, joka on demokratiamme ydin: ongelmia ei ratkota mielivallalla tai populismilla vaan sopimalla ja säätämällä lakeja. Tavoitteena on oikeudenmukainen ja toimiva yhteinen järjestelmä, joka palvelee kansalaisten hyvinvointia.

Meidän tulevaisuutemme riippuu eurooppalaisen demokratian eli oikeusvaltioiden kyvystä ratkoa kylmän sodan jälkeisen Euroopan suurin kriisi. Jatkuvat eroviikot vai toimiva liitto?