(kolumni UPD 12.10.2011)

Kävin tutkimustöiden merkeissä Kanadassa. Paikalla konferenssissa oli myös EU-maiden edustajia.

Arvatkaa oliko Nokian heikko menestys se, mistä muut minulta kyselivät? Tai Suomen heikentynyt maine Euroopan unionissa?

No ei ollut.

Suomalaisena tutkijana sain alustukseni päätteeksi kertoa peruskoulusta ja pohtia Pisa-menestyksen syitä. Ilmainen korkeakouluopetus ja kansalaisten laaja kielitaito ihmetyttivät kahvitaukokeskusteluissa. Sain mietittäväkseni kaksi professoritason opintomatkaa Suomeen.

Suomi tuntui olevan edelleen maa, joka herättää mielenkiintoa ja vaikuttaa dynaamiselta ja kiinnostavalta. Jopa jännittävältä.

Meiltä odotetaan oivaltavaa ja uutta luovaa yhteiskuntaa. Innovaatioita, jotka ovat mahdollistaneet yhä laajempien joukkojen hyvän elämän ja osallisuuden yhteiseen. Sellaisia kuin päivähoito kaikille, neuvola tai kunnon kouluruoka. Kerroin Helsingin ”Kundit kondikseen” –kampanjasta, joka kutsuu kaikki 40-vuotiaat miehet terveystarkastukseen.

Kanadassa muistutin myös työmarkkinoiden yhteisen sopimisen perinteestä. Niiden avulla on vuosikymmenien saatossa varmistettu palkankorotuksia kaikille ja sovittu yhteisesti, toki usein kovien kamppailujen jälkeen, monista työelämän parannuksista.

Esimerkkinä mainitsin vuorotteluvapaan ja keskustelun, mitä olemme käyneet, kun korvaustasoa budjettileikkausten vuoksi alennetaan hieman. Suomihan on ainoa maa maailmassa, missä vuorotteluvapaa on nykyään käytössä.

Kuulijat hämmästelivät sitä, että ei ole vain mahdollista saada sapattivapaata ja antaa työmahdollisuus työttömälle. Se, että sapatista saa vielä rahaa, jätti keskustelukumppanit sanattomiksi. On teillä asiat hienosti.

Uutena asiana kanadalaisten puheissa vilahteli Rovio ja Angry Birds –pelimenestys. Nopeasti kasvavan pelialan nousua Suomessa pidettiin luontevana jatkona Nokia-maan tarinassa.

Samoihin aikoihin kun itse katselin Suomea ulkomaalaisten kollegoiden näkövinkkelistä, ystäväni Ulpu Iivari kirjoitti facebookissa, kuinka on kuin eläisi toisessa todellisuudessa kuin mistä media kertoo. Ulpu kertoi tapaavansa tyytyväisiä eläkeläisiä ja saaneensa VR-liput vaivatta. Junakin oli aikataulussa.

Miksi puhumme niin harvoin kaikesta siitä, mikä tekee jokapäiväisestä arjestamme kadehdittavaa melkein missä tahansa maailmassa? Miksi maailmanloppua ennustava kriisipuhe valtaa tilan salamannopeasti, vaikka Suomi olisi kaikissa kansainvälisissä vertailuissa kärkipäässä?

Historiantutkija Mikko Majander puhui viime viikolla ”Opi perusasiat” –keskustelutilaisuudessa sosiaalidemokratian arvoista ja lähtökohdista. Mikko arvioi, että toisesta maailmansodasta alkanut sosiaalidemokratian nousukausi, johon olennaisesti kuului pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen, pysähtyi 1980-luvulla.

Yksi syy tähän oli hyvinvointivaltion byrokratisoituminen. Siinä ei sinällään ole mitään vikaa, koska rakenteet ovat varmistaneet monien hyvien ideoiden jatkuvuuden. Mutta toistensa päälle rakentuneiden järjestelmien puristuksessa on vaikea innostua rakenteiden sisällöstä. Ja varmasti purettavaa ja pöhöttymiäkin on kertynyt.

Jäin miettimään analyysia. Onko tässä osasyy, miksi emme muista innostua tästä hienosta maasta? Näkeekö järjestelmien yli vain kun katsoo kaukaa? Olisiko tässä kampanjan paikka? Olisiko maakuvatyölle tilausta ennen kaikkea maan sisällä?