(Pilvi Torstin artikkeli Kanava-lehdessä 5/2011)

Kevään 2011 vaalit osoittivat, että puoluepolitiikasta tuli taas ”normaalia” kansalaistoimintaa. Politiikka kuuluu kaikille ja linjavaalit ovat tulossa.

Kevään eduskuntavaaleja pidettiin julkisessa keskustelussa historiallisina sekä ennen vaaleja että  vaalien jälkeen. Vaalien tuloksen ”historiallisuutta” voi tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen näkökulma on perinteinen valtapolitiikka, jolloin pohditaan prosentteja ja paikkajakoa. Toinen, suomalaisen yhteiskunnan kannalta merkittävämpi vaalien ”historiallisuuteen” liittyvä tarkastelukulma laajentaa kysymyksen yhteiskuntaan: muuttuiko Suomessa vaalien myötä jotain.

Lukujen valossa vaalitulos oli eittämättä historiallinen. Perussuomalaisten kaikki odotukset ylittäneen voiton ohella yhtä merkittäväksi ”historialliseksi” tulokseksi nousee hallituspolitiikan tappio. Pääministeripuolue romahti ykköspaikalta maan neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Sekä keskusta että vihreät menettivät noin kolmanneksen paikoistaan. Yhteensä hallituspuolueet menettivät 27 edustajapaikkaa. Vuoden ajan kerrottu tarina siitä, kuinka vasemmistopuolueet ”vuotavat” Perussuomalaisiin ei pitänyt paikkaansa: SDP ja Vasemmistoliitto menettivät kumpainenkin kolme paikkaa, kun Perussuomalaisten saldo oli +34 (ja yhteensä siis 39 paikkaa). Eniten Perussuomalaisiin ilmeisesti vuoti keskusta, sitten kokoomus.

Olivatko vaalit yhteiskunnan käännekohta?

Mutta entä se laajempi kulma: muuttuiko Suomessa jokin? Oliko vaalitulos yhteiskunnan suunnan kannalta historiallinen?

Sen näyttää tietenkin vasta aika, mutta nimenomaan hallituksen tappiossa on enteitä siitä, että nämä saattoivat olla käännekohtavaalit. Ehkä suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys otetaan nyt vakavammin. Ehkä viime vuosina ilmatilaa hallinnut kokoomuksen ja mainostoimisto Bob Helsingin yhteistyöstä syntynyt politiikan boboomus-vaihe paremminvointivaltion kaltaisine kikkailukäsitteineen hiipuu vakavamman asian tieltä.

1990-luvun laman jälkeistä politiikkaa kaikissa hallitusvaihtoehdoissa on leimannut jatkuvasti lisääntynyt virkamieshenkisyys. Hallitsevan politiikan sisällöt ja retoriikka ovat korostaneet enemmän kilpailukyky-valtiota ja vähemmän ihmisten hyvinvointia, demokratiaa tai tavoitetta oikeudenmukaisesta Suomesta ja maailmasta.

Juuri näissä kahdessa asiassa, virkamiespolitiikan ajassa ja kilpailukyky-valtion retoriikassa saattaa nyt olla muutoskohta käsillä.

Virkamiesmäisyyden sijaan politiikka vaikuttaa palaavan politiikkaan ja poliitikoilta vaaditaan poliittisia linjauksia. Mari Kiviniemi saattaa jäädä vaihtoehdottomuutta ja välttämättömyyksiä viileästi erittelevän asiantuntijapoliitikon huipentumaksi. Politiikan paluu politiikkaan saattaa myös haastaa pitkään ajalle ominaisena säilyneen kevytaktivismin ja kevytpolitiikan trendin, jota on leimannut puoluepolitiikan vieroksuminen.

Politiikan sisällöissä muutos näkyy siinä, että oikeistovetoinen talouden kaikkivoipaisuutta korostanut linja antaa tilaa sille, että tavoite tasa-arvoisesta yhteiskunnasta nousee yhteiskuntapolitiikan asialistan ytimeen. Enteitä muutoksesta on ilmassa paljon. Esimerkiksi kokoomuksen Ben Zyskowicz käytti eduskunnan puhemiehenä heti vaalien jälkeen puheenvuoron optioiden kohtuuttomuutta. Myös hallitusohjelmasta voi lukea uuden linjan painotuksia.

2000-luvulla alkanut oikeistovetoisen linjan hiipuminen voi muodostua merkittäväksi yhteiskunnan suuntaan vaikuttavaksi muutostrendiksi. Tässä muutostrendissä Perussuomalaisilla on oma roolinsa. Halla-ahojen ja hakkaraisten alle tahtoo hautautua se, että porukassa on mukana myös joukko edustajia, jotka ovat hankkineet kannuksia lähinnä jonkinlaisina vähäväkisten puolustajina.

Politiikan kritiikki sävytti vaalituloksen

Vaalirahasotkuista alkanut politiikan kritiikki huipentui 2011 vaaleissa. Parin vuoden ajan saatiin ihmetellä, miksi istuvat kansanedustajat eivät viime vuosina laajemmin nousseet puolustamaan kansanvaltaa ja sen osana kansanedustuslaitosta ja siellä tehtävää työtä. Nyt muodostui enemmänkin kuva, että kaikki yhdessä piilottelevat ja suojelevat jotain ”maan tapaa” torkkupeikko kainalossa, vaikka jokainen politiikkaa seuraava tietää, että valtaosa edustajista on työlleen omistautunutta kelpo väkeä.

Kun kukaan ei noussut politiikkaa puolustamaan, kritiikille ja protestille tuli tilaa ja tilausta. Samanaikaisesti kokemukset epävarmuudesta työpaikoilla, toimeentulovaikeudet, julkisen terveydenhuollon ja vanhusten hoivan ongelmat ja eriarvoisuuden lisääntymisen nousu voimakkaammin esiin saivat kansalaiset etsimään muutosta ja vaihtoehtoja.

Kyse ei siis ollut vain kritiikistä, vaan myös vaihtoehdon etsimisestä. Kun mikään puolue ei tuntunut nousevan vahvaksi ja kokonaisvaltaiseksi vaihtoehdoksi, kansalaisten politiikan kritiikki ja muutostarve kanavoitui yhtäältä Perussuomalaisten kannatuksena ja toisaalta monien uusien nimien vaalimenestyksenä myös muissa puolueissa. Syntynyt vaalitulos oli lopulta hajanainen, mitä kahden kuukauden hallituksen muodostustuskat osaltaan heijastelivat.

Koska menneissä vaaleissa mikään puolue tai puolueryhmittymä ei kyennyt tarjoamaan kokonaisvaltaista vaihtoehtoa, seuraavat Suomessa käytävät eduskuntavaalit ovat todelliset linjavaalit. Niissä voittaa se puolue tai puolueryhmittymä, joka pystyy esittämään ihmisille, äänioikeutetuille kansalaisille, tarinan ja näkymän tulevaisuudesta, josta innostua ja johon sitoutua.

Tarinan pitää olla ihmisille totta ja puhutella kaikkia sukupolvia. Avainasemassa menestyvässä tarinassa ovat ihmisten arjen jokapäiväiset asiat: terveydenhoito, peruskoulu, asuminen ja sen hinta, työ ja työelämän ongelmat, lapset ja vanhukset, ruoka, kenties liikenne. Läpileikkaavia teemoja uskottavassa tulevaisuuden näkymässä ovat vahva ote julkiseen talouteen, kestävä kasvu sekä vastuu ympäristöstä ja ilmastonmuutoksesta. Niissä Eurooppa- ja maailmatasot limittyvät luontevasti kansallisvaltion kanssa.

Pelot ja uhkakuvat on selätettävä

Seuraavat linjavaalit voittaa sellainen tarina tai näkymä tulevaisuudesta, joka onnistuu selättämään kansalaisten mieliä hallitsevat pelot ja uhkakuvat. Elämme ilman muuta murrosvaihetta ja tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Maailma näyttää monin tavoin synkältä eikä helppoja vastauksia ole. Mutta ei pelkäämällä ole ennenkään pärjätty eikä uhkakuvien maalaajista ole koskaan ollut maailman muuttajiksi.

Hahmoteltu ”näkymä tulevaisuudesta”, joka todennäköisesti menestyy seuraavissa linjavaaleissa, johtaa hyvinvointivaltion perusasioiden äärelle. Kolmion muodostavat talous, työ ja hyvinvointi(palvelut).

Talouden osalta on pyrittävä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävään talouskasvuun, joka ottaa kestävyysvajeen tosissaan. Talouskasvu edellyttää menestyviä yrityksiä ja jatkuvia investointeja. On syytä kantaa huolta Suomeen suuntautuvien investointien vähyydestä, koska investoinnit tuovat ja luovat työtä ja työpaikkoja. Tässä kohtaa keskeistä on miettiä, miksi suomalainen tai ulkomainen yritys investoisi Suomeen esimerkiksi Ruotsin sijasta. Mitä meillä on tarjota? Siksi on jatkuvasti käytävä keskustelua esimerkiksi energiapolitiikasta, elinkeinopolitiikasta, veropolitiikasta, työn tekemisen ehdoista ja korkeakoulutuksen satsauksista, rakenteista ja sisällöistä.

Suomen (ja muiden Pohjoismaiden) talous on aina perustunut vahvaan ulkomaankauppaan. Näin on oltava myös jatkossa. Siksi globalisaatiota ei pidä pelätä ja avoimuus maailmaa kohtaan on hyvinvointimme perusta. Se olisi hyvä teroittaa myös Suomen vientiteollisuudesta huolta ainakin paperilla kantaneille Perussuomalaisille. Maailmalla menestyminen edellyttää kulttuurien vuorovaikutusta, siitä syntyviä ideoita ja kontakteja. Yksin ei kukaan keskinäisriippuvaisessa maailmassa pärjää, vaikka miten hilluisi.

Seuraavissa vaaleissa menestyvässä poliittisessa ohjelmassa työn rooli hyvinvoivan yhteiskunnan peruspilarina korostuu entisestään. Kyse on sekä siitä, että työtä on riittävästi sekä siitä, että työelämä on sellaista, että se motivoi ja siellä jaksetaan. Sosiaaliturvan ja työhön liittyvien yhteisten pelisääntöjen täytyy vastata tämän päivän työelämän arkea pätkä- ja vuokratöineen. Työn tekemisen pitää kannattaa kaikissa olosuhteissa.

Maailma ei ole siinä muuttunut mihinkään, etteikö hyvä sosiaaliturva ja korkea ja ajan vaatimuksiin vastaava koulutustaso olisi paras tapa selvitä murrosvaiheissa. Dynaaminen yhteiskunta syntyy vahvasta osaamisesta ja työhön sitoutuva sosiaaliturva luo siltoja pätkien ja katkoksen väliin niin, että pelko ei hallitse. Työn ja osaamisen korostaminen ei ole vapauden vastakohta: todellinen vapaus tarkoittaa mahdollisuutta toteuttaa omia kykyjään ja omaa potentiaaliaan. Luokkayhteiskunta ei ole koskaan tällaisen vapauden asialla.

Työn merkitykseen nojaavasta taloudesta syntyy edellytys ”hyvän kehälle”, joka on luonnehtinut pohjoismaista yhteiskuntamallia. Hyvän kehään ovat kuuluneet esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien väliset sopimukset ja yhteisesti rahoitetut palvelut, jotka vastaavat kunkin ajan tarpeisiin. Kaikki tutkimus osoittaa, että suomalaiset arvostavat hyvät palvelut korkealle ja ovat tyypillisesti valmiita maksamaan enemmän veroja, jos sillä saa parempia ja kattavampia palveluja. Työn arvostus on pienistä muutoksista huolimatta säilynyt korkeana. Tulevina vuosina meidän pitää löytää 2010-luvun Suomen ”hyvä kehä”.

Suuret ikäluokat ja 70-luvulla syntyneet

Poliittisessa toiminnassa törmää jatkuvasti siihen, että 1970-luvulla syntyneitä ja vasemmistolaista maailmankatsomusta edustavia suurten ikäluokkien edustajia yhdistävät monet arvot kuten solidaarisuus, rauha, huoli vähemmistöjen oikeuksista ja ihmisoikeudet yleensä. Liberaali-konservatiivi-akselilla sijoitutaan vastaansanomattomasti liberaalille puolelle. Suuret ikäluokat ja 70-luvulla syntyneet kannattavat vahvaa hyvinvointivaltiota.

Mutta entäs erot?

Suurten ikäluokkien vahvat poliitikot ovat rakentaneet agendaansa sotien jälkeisien vuosikymmenien tunnelmassa. Aikaa ja sitä myöten kuvaa hyvästä maailmasta ja yhteiskunnasta luonnehti silloin ajatus jatkuvasta kasvusta. Tällä ajattelulla hyvinvointivaltiota rakennettiin ja laajennettiin 1990-luvun lamaan asti. Toisinaan tuntuu, että useiden puolueiden piirissä toimii poliitikkoja, joilla tämä mentaliteetti on edelleen vallitseva. Politiikan painotus on sosiaaliturva-politiikassa oletuksella, että raha systeemiin syntyy itsestään jostain.

2010-luvun taloudellinen perspektiivi on kuitenkin toinen kuin 1990-luvun lamaa edeltäneinä vuosikymmeninä. Ikuisen kasvun sijaan mielikuvituksen reunaehtoja ovat globaali muutos ja sen tuoman epävarmuuden sietäminen sekä luonnonvaroihin ja ympäristöön liittyvät rajat. Näistä lähtökohdista käsin ja muutos hyväksyen hyvää maailmaa ja yhteiskuntaa pitää vastuullisesti pyrkiä rakentamaan.

Se ei tarkoita sitä, etteivätkö suurten ikäluokkien tai kaikkien ikäluokkien toimijat olisi näitä asioita huomioineet. Ero 1970-luvulla ja sen liepeillä syntyneisiin on kuitenkin siinä, että myöhemmin syntyneet ovat koko aikuisuutensa kasvaneet näiden erilaisten lähtökohtien keskellä. 70-luvulla syntyneet ovat myös ensimmäinen sukupolvi, joka on elänyt koko aikuisikänsä kylmän sodan jälkeisessä EU-Suomessa, millä on varmasti vaikutusta. Samalla 70-lukulaiset ovat hyvinvointivaltion ”prototyyppejä” eli nauttineet niin peruskoulusta kuin kirjastoista ja kouluttautuneet opintotuen turvin. Siksi julkiset palvelut arvostetaan korkealle ja tiedetään, että on mahdollista päästä terveyskeskuksessa lääkäriin ja olla tarhassa, jonka hoitajat eivät jatkuvasti vaihdu.

Kevään 2011 vaalit osoittivat, että puolueiden välillä on eroja ja että on väliä sillä, ketkä asioista päättävät ja miten puolueiden kannat muodostuvat. Samalla puoluepolitiikasta taisi tulla taas ”normaalia” kansalaistoimintaa. Politiikka kuuluu kaikille ja linjavaalit ovat tulossa. Nyt ilmassa on paljon mahdollisuuksia niin poliittisen kulttuurin vahvistumisen kuin EU:n ja suomalaisen yhteiskunnan suunnanmäärittelyn kannalta.