(kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 8.9.2011)

Media on kritisoinut poliitikkoja keskittymisestä lillukanvarsiin, kuten päätoimittaja Arno Ahosniemi asian muotoili Kauppalehdessä. 26.8. Tulisi keskittyä olennaiseen ja olla mukana Kreikan tukipaketissa ilman puhetta vakuuksista tai muista turvaavista mekanismeista.

Mutta mikä talouskeskustelussa on olennaista ja mikä lillukanvarsia?

Edellisen hallituksen aikaan tehdyn Kreikan tukipaketin osalta Suomen vastuut ovat 1,5 miljardia euroa. Nyt neuvottelun alla olevassa paketissa lisävastuu olisi valtiovarainministeriön arvion mukaan 1,4 miljardia. Lisäksi Euroopan keskuspankki on ostanut ongelmamaiden velkapapereita huomattavilla summilla.

Samaan aikaan Kreikan tilanne ei ole kohentunut. Maan valtionvelan osuus bruttokansantuotteesta on jatkanut kasvuaan, budjetti on edelleen alijäämäinen ja talous kutistuu kasvun sijasta. Niinpä sekä absoluuttinen velkamäärä että velan osuus Bkt:sta kasvaa edelleen.

Tulee helposti johtopäätökseen, jota markkinat ja myös monet taloustutkijat pitävät itsestään selvänä: Kreikka tuskin selviää ilman merkittäviä velkojen leikkauksia. Ensimmäisellä Kreikka-paketilla ostettu aika ei valitettavasti näytä tuoneen pöytään kestäviä ratkaisuja.

Kreikan kohdalla 20 prosentin velkajärjestely nykytilanteessa eli se että velkoja leikattaisiin viidennes, tarkoittaisi edelleen arviolta 130 prosentin velkaosuutta. Se ei tulisi olemaan riittävä. Velkojen puolittaminen veisi nipin napin 100 prosentin alle, kun euroalueen kirjattu tavoite on 60 prosenttia. Vertailun vuoksi: Argentiinan veloista leikattiin valtaosa talouden romahtaessa 2000-luvun alussa.

Näiden lukujen valossa on vaikea pitää vakuusvaatimuksia lillukanvarsina. Jokainen voi itse laskea, millaiset tappiot esimerkiksi 50 prosentin velkojen leikkauksesta seuraisi Suomen valtiolle. Puhutaan sadoista miljoonista.

Havainnollisuuden vuosi todettakoon, että olennaisuuksia kaipaavassa mediassa paljon palstatilaa viimeisen viikon aikana saaneessa vuorotteluvapaa-asiassa on kyse muutamien miljoonien säästöstä vuositasolla.

Minulle Euroopan unioni on idealistinen hanke, suuri rauhanprojekti. Aikanaan hiili- ja teräsyhteisö toi samaan pöytään maailmansotien osapuolet. Kylmän sodan jälkeen EU toi hämmästyttävän nopeasti yhteen vuosikymmeniä eri puolilla rautaesirippua olleet valtiot. Entisen Jugoslavian alueen rauhankehitykselle pelkkä EU:n olemassaolo on antanut tulevaisuudentoivoa.

Talousliiton muodon saaneesta yhteistyöstä on kuitenkin matkaa yhteiseen velkaan. Yhteinen velka edellyttää syvällistä poliittista solidaarisuutta. Poliittinen solidaarisuus täytyy saavuttaa ennen kuin todellinen yhteinen talouspolitiikka esimerkiksi yhteisvelkojen muodossa on kestävä ajatus. Tilannetta voi verrata asunto-osakeyhtiöön: 20 kaverusta rakennuttaa yhdessä kerrostalon. Kaikkia hyödyttävät pesutuvat ja grillikatokset, mutta pääasia on tietenkin jokaisen oma asunto. Mitä tapahtuu, kun yksi porukasta ei pysty maksamaan lainojaan? Muut tulevat maksumiehiksi, että talo säilyy?

Kysymys on juuri yhtä vaikea kuin euron tilanne nyt. Helppoja ratkaisuja ei ole ja Suomen niin kuin muidenkin täytyy miettiä ja varautua erilaisiin vaihtoehtoihin. Sitä tai satojen miljoonien mahdollisten vastuiden kriittistä arviointia on vaikea pitää lillukanvarsina.