(Luokanopettaja-lehden properuskoulu-sivustolle toimitettu teksti)

Peruskoulu on ainoa kaikki ikäluokan edustajat yhteen kokoava instituutio ja sitä myöten koko yhteiskuntamme perusta. Se on ollut huikea menestystarina, jota nykyään puolustavat kaikki, vaikka sitä aikanaan monet vastustivat. Luokanopettajiemme motivaatio ja korkea koulutustaso moniin maihin verrattuna on vertaansa vailla. Peruskoulusta jos mistä meidän on totisesti syytä olla ylpeitä ja sitä myöten pitää siitä hyvää huolta.

Yhteinen peruskoulu tuottaa hyvien oppimistulosten lisäksi paljon näkymätöntä yhteiskunnallista hyötyä kuten erilaisista sosio-ekonomisista taustoista olevien ihmisten kanssakäymistä. Peruskoulu toimii myös vastavoimana erilaisille yhteiskuntaa hajottaville ilmiöille. Itse olen nähnyt koulutuksen tämän roolin äärettömän keskeisen merkityksen, kun olin perustamassa Bosnian sodanjälkeisessä etniskansallisesti vihamielisessä ilmapiirissä koulua, joka oli ensimmäinen, joka mahdollista eri ryhmien nuorten opiskelun yhdessä (http://www.uwc-ibo.org/). Tutkijana olen myös perehtynyt, miten historianopetus valjastettiin sodan välineeksi ja mikä voima peruskoululla näin voi olla – hyvässä ja pahassa.

Peruskoulua tulee kehittää siten, että se säilyy turvallisena, korkeatasoisena oppimisympäristönä, jota ei valjasteta pelkästään lyhytaikaisen taloudellisen hyödyn maksimointiin tai reagointiin muuttuviin ”ajan henkiin”. Matias Möttölän kanssa kirjoittamamme Pelastuskirja Nyt! –pamfletin (WSOY/Barrikadi 2010) verkkokeskusteluun osallistui monia peruskoulunopettajia ja he korostivat hyvin arkisia asioita. Kuten sitä, että peruskoulussa tarvitaan muita aikuisia kuin opettajat ja siksi keittiö- siivous- ja vahtimestarityö olisi syytä miettiä laajempana kuin vain ulkoistettavana työsuoritteena. Opettajien kannalta on tärkeää varmistaa, että he saavat tehdä työtään itsenäisesti ja rauhassa ilman hölmöjä ja tarpeettomia raportointeja tai muuta hallintaa. Luovuus ja motivaatio työhön edellyttävät autonomiaa ja luottamusta.

Tulevina vuosina on pidettävä silmällä opetussuunnitelmallisen valinnanvapauden seurauksia: johtavatko jotkin valinnat myöhempien valinnanmahdollisuuksien kapenemiseen? Missä määrin sellaisia valintoja tekevät pojat, jotka nytkin pärjäävät tyttöjä heikommin?

Suurten kaupunkien kohdalla on otettava vakavasti koulujen jakautumiskehitys. Koulujen resurssointi (valtionapu) riippuu koulun kulloisestakin suosiosta (oppilaiden määrästä). Miten tämä vaikuttaa opettajien rekrytointiin? Helsinkihän korjaa tilannetta suuntaamalla erityisresursseja vaikeissa olosuhteissa työskenteleville kouluille. Voisiko menettelyä tehostaa ja levittää muihin koulumarkkinakaupunkeihin? Lisäksi valtio on myöntänyt valikoiduille kouluille erillisrahoitusta lyhytaikaisille ”resurssiopettajille”. Ongelmana on, että kaudet ovat pätkiä, mikä vaikeuttaa sekä rekrytointia että suunnittelua. Koulumaailmasta kuuluu, että resurssiopettajat ovat oiva tapa vastata eri luokkien usein yllättäviin ”erityistilanteisiin”. Olisiko mahdollista vakiinnuttaa tämä järjestelmä?

Koska peruskoulu on suomalaisen tasavertaisen yhteiskunnan kivijalka näkisin mieluusti koulut entistä enemmän osana omia yhteisöjään, opettajien, oppilaiden ja vanhempien yhteisinä ylpeyden aiheina. Niinpä haastaisin yhteisöjä ja yrityksiä tarjoamaan yhteistyömahdollisuuksia koulujen kanssa. Samassa hengessä kannatan lähikouluajattelun vaalimista ja siitä poikkeamista vain painavista syistä.