Hei Jyrki, koska me puhutaan kestävyysvajeesta?

(Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 19.1.2011)

Alkuviikosta olin tyypillisessä taloutta koskevassa keskustelutilaisuudessa: vakavaa puhetta vakavassa miljöössä. Ei vitsejä. Helsingin yliopiston päärakennuksen luentosaliin oli koottu valtiovarainministeriön, tutkimuslaitosten ja yliopiston viisaita keskustelemaan ”Mistä pitäisi leikata”. Illan aiheena oli valtiovaranministeriön joulukuinen analyysi julkisen talouden tilasta. Yleisradiokin kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan.

Illan helmeksi korvissani jäi soimaan Palkansaajien tutkimuslaitoksen Eero Lehdon lakoninen toteamus. Ekonomisti Lehdon mukaan taloustieteestä ei ole kovin paljon apua kun tehdään talouspoliittisia ratkaisuja.

Näitä poliittisia ratkaisuja ekonomistit ovat alkaneet peräänkuuluttaa julkisen talouden niin kutsutun kestävyysvajeen nimissä. Kestävyysvajeella viitataan laskelmiin julkisen talouden menojen ja tulojen välisestä erosta tulevina aikoina. Erotuksen verran otetaan vuosittain lisää velkaa ja velanotto pitäisi saada pysähtymään.

Poliittisessa keskustelussa tunnutaan päädytyn oletukseen, että kaikki ratkaisut tehdään vaalien jälkeen. Pidän tätä omituisena talouden pitona. Missä on hallituksen ohjelma siitä, miten kestävyysvaje hoidetaan kuntoon? Eikö se olisi pitänyt tehdä jo kuukausia sitten? Mikä hallitus se sellainen on, joka ei hallitse? Hei Jyrki, koska me puhutaan kestävyysvajeesta?

Hallituksen ohjelmaa odotellessa meidän ei-hallituksessa olevien täytyy valmistautua tekemään esityksiä tulevalle hallitukselle.

Politiikan Pelastusohjelma –blogissani kirjoitin aiheesta ennen joulua ja yksi kommentaattori ehdotti, että kestävyysvajeen voisi nähdä mahdollisuutena. Välttämättömyydestä voi tehdä hyveen ja kestävyysvajeesta perusteen moniääniselle poliittiselle keskustelulle taloudesta.

Kestävyysvaje avaa tilaa tarkastella julkisen taloutemme menoja ja tuloja tulevaisuuden tavoitteiden valossa. Millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa? Millaista taloutta ja esimerkiksi verotusta tarvitsemme yhteiskuntamme tueksi? Millaisia uusia tapoja tuottaa palveluita ja rakentaa kasvua voisimme nähdä?

Lähtökohtana tällaiselle keskustelulle on oivallus siitä, että mikään ei synny eikä kuole yhdessä vaalikaudessa, kun puhutaan julkisen sektorin uudistamisesta tai talouden rakennemuutoksesta. Samalla ottaisimme vakavasti kysymyksen siitä, mikä on tulevaisuuden oikeudenmukainen yhteiskunta. Onhan siellä laadukas julkisesti rahoitettu peruskoulu? Hyviä terveyskeskuksia säällisen matkan päässä kotoa? Vähemmän syrjäytyviä lapsia? Onhan?

Tällainen avoimesti tulevaisuutta tarkasteleva ote antaisi keskustelutilaa muillekin kuin valtiovarainministeriön virkamiehille ja muille talousviisaille, joiden tyyliin kuuluu viran puolesta puhe “vaikeista päätöksistä”.

Juuri siksi ekonomistien anti talouspoliittiseen keskusteluun onkin rajallinen: päätökset esimerkiksi verotukien suuntaamisesta parempiin palveluihin kansalaisille, siis meille kaikille, eivät minun järjelläni ole välttämättä erityisen vaikeita.

**

Jk. Luulen, että viime viikkojen parjauskeskustelun aallonpohja saavutettiin, kun Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja kirjoitti blogissaan ”Demarit pyrkivät levittäytymään kuin syöpäsolut”. Otsikko poistettiin pari tuntia julkaisun jälkeen ja toimittaja pahoitteli tapahtunutta vetoamalla huumoriin ja kiireeseen.