(Tämä kolumni julkaistiin UP Demarissa 29.6.2009)

Miten vastaat verilöylyyn? Näin kysyi eurovaaleissa täysillä itsensä likoon laittanut ystäväni vaalien jälkeen. Hän liittyi vaaleja seuranneena päivänä Sdp:n jäseneksi, vaikka oli aina ajatellut, että ei työnsä vuoksi voisi olla minkään puolueen jäsen. Vaalikampanja sai hänet uskomaan, että sosialidemokraattinen liike tarvitsee häntä nyt. Verilöylyn jälkeen oli uskallettava olla rohkea ja lopettaa saivartelu puolueettomuudesta, jos välittää sosialidemokraattisesta liikkeestä.

Miten vastaat verilöylyyn? Miten sinä, minä ja me reagoimme tappioon tai tappioiden sarjaan? Syytämmekö olosuhteita? Masennummeko? Pelkäämmekö tulevia verilöylyjä? Uskommeko, että tulevaisuus on valoisampi, kun vain jaksamme odottaa? Syytämmekö menneitä tapahtuneesta?

Mitä uskallamme ja rohkenemme?

Verkkosivujeni Politiikan Pelastusohjelma –keskustelun osallistujat ovat viime viikkoina pohtineet millaista olisi politiikka, jolla tavoittaa ideaalia sosiaalisesta, oikeudenmukaisesta ja ympäristöä kunnioittavasta yhteiskunnasta.

Keskiöön nousevat toimintatavat. Niitä ei voi erottaa politiikan sisällöistä. Jos toimintatavat eivät tavoita ihmisiä, sisällötkin vieraantuvat tavallisten ihmisten tarpeista, arjesta ja ajattelusta. Mikael Hiltunen ja Milka Sunell korostavat Pelastusohjelmassa vasemmistolaisen politiikan juuria ja kuinka ne syntyvät myös vastaisuudessa ihmisten keskuudessa, työpaikoilla, kaduilla ja kodeissa. Ihmisten keskuudessa syntyy yhteistahto muuttaa maailmaa ja asettaa vaatimuksia yhteiselle tulevaisuudelle. ”Peiliin katsominen ei riitä, vaan pitää mennä ulos ovesta ja kuunnella vaieten ja kuunnella kysyen” kirjoittaa Milka Sunell.

Uskallammeko? Rohkenemmeko?

Toinen Pelastusohjelmassa taajaan viitattu toimintaehdotus koskee sd-puolueen rakenteita. Useamman kirjoittajan käsitys on, että Sdp:hen on vaikea tulla mukaan. Rakenteet ovat syntyneet entisajan massaliikkeen tarpeisiin. Moniportainen organisaatio sopii huonosti tämän päivän ”kevytaktiiveille”.

”Kun pohditaan, mitä pitäisi tehdä, voisiko tälle kulttuurille ja toimintatavoille tehdä jotain?” kirjoittaa Veijo Åberg Politiikan Pelastusohjelmassa.

Minusta jotain voisi tehdä yhdistyksillä, joiden kautta puolueen jäsenet ovat järjestäytyneet. Nykyisellään yhdistykset näyttäytyvät lähinnä puolueen sisäisen vallan jakajina ja vaalien aikaan hätiin huudettavina joukko-osastoina.

Onko yhdistyksiin luontevaa tulla mukaan? Voisiko yhdistyskulttuuria muuttaa? Voisivatko koko maan kattavat yhdistykset olla eturintamassa, kun pyrimme kuulemaan ja kuuntelemaan, mitä ihmiset ajassa tahtovat ja kaipaavat?

Miten vastaat verilöylyyn? Minä uskon, että täytyy etsiä ihmisläheisempiä ja innoittavia toimintatapoja. Sisältötyö seuraa mukana, mutta sen hedelmiä nautitaan myöhemmin. Kaikki voivat halutessaan pyrkiä tekemään jotain. Yksilöt, yhdistykset, piiritoimistot, puoluetoimisto, kansanedustajat, kunnanvaltuutetut, uudet mepit – kaikki. Minä uskon, että on verilöylyn jälkeen täytyy uskaltaa ja rohjeta.