Kirjoitan politiikan pelastusohjelmaa viikottain. Tervetuloa mukaan, toukokuussa kokoan kirjoitusten ja keskustelujen pohjalta EU-vaalien tavoitteeni.
Kulutuskysyntä on monen Euroopan maan talouden kivijalka. Tarvitsemme ostovoimaisia palkansaajia. Globaali rakennemuutos ja taantuma kuitenkin vievät työpaikkoja Euroopasta muualle. Miten luoda Eurooppaan työtä ja työpaikkoja? Entä tarvitsemmeko oikeasti ostovoiman jatkuvaa kasvua? Ja miten huolehtia työntekijöiden ja työnantajien vuoropuhelusta ylikansallisilla markkinoilla?
30 Comments on "Työelämä"
Jussi Vauhkonen
5.3.2009Otan Pilvin hallituksen eläkeikäesityksen innostamana heittämän haasteen vastaan, vaikka en kummoinen osaaja olekaan. Pitänee kuitenkin rehellisyyden nimissä paljastaa blogin lukijoille, että työskentelen parhaillaan työeläkejärjestelmän rahoittaman projektin tutkijana. Esittämäni näkemykset eivät kuitenkaan ole työnantajani Eläketurvakeskuksen kantoja.
Hallituksen eläkeikäesityksestä on julkisuudessa esiintyneiden tietojen perusteella vaikea sanoa mitään muuta kuin että on epäselvää, mihin ongelmaan se olisi ratkaisu ja kuinka se ongelman ratkaisisi.
Peruskysymys kaikissa ikärakenteen muutoksen kohtaavissa maissa on, miten saadaan kohtaamaan pienenevä maksajien joukko ja kasvava etuuksien saajien joukko. Ratkaisuvaihtoehtoja on periaatteessa kolme: (1) nostetaan maksuja, (2) pienennetään etuuksia per saaja tai (3) tehdään molempia. Suomen työeläkejärjestelmässä on päädytty kolmosvaihtoehtoon, mitä voinee hyvin perustein pitää vähiten huonona ratkaisuna. Ajatus lienee, että kaikkki osapuolet kärsivät hieman, mutta kukaan ei kohtuuttomasti. Tällaisen tasapainon saavuttaminen ei ole lainkaan yksinkertaista, mistä kertoo mm. se, että nykyisessä työeläkejärjestelmässä on olemassa sekä etuuksia kasvattavia (ns. kannustin- ja superkarttuma) että niitä pienentäviä (elinaikakerroin) elementtejä.
On kuitenkin niin, että järjestelmä voidaan suunnitella vaikka kuinka hienoksi, mutta jos kansalaiset eivät toimi suunnitellulla tavalla, valuvat mahdolliset hyödytkin hukkaan. Eläkeiän nostaminen saattaa olla toimi, jonka tosiasialliset seuraukset ovat toiset kuin hallitus nyt toivoo. Lisäksi on syytä pelätä, että työurien pidentäminen kepillä pikemmin kuin porkkanalla ei ole, sanoisiko, sosiaalisesti neutraalia: esimerkiksi osa-aikaeläke ja vuorotteluvapaa ns. ostoeläkkeistä puhumattakaan ovat osoittautuneet pääasiassa keskituloisten henkisen työn tekijöiden ratkaisuiksi. Saattaakin olla niin, että parempiosaiset löytävät kyllä tien töistä pois silloin kuin siltä alkaa tuntua, mutta muut eivät. Kävi niin tai näin, voinee ennakoida, että vanhuuseläkeiän nostaminen kohdistaa lisää painetta työkyvyttömyyseläkkeisiin.
Mitä tekemistä tällä kaikella on Euroopan Unionin kanssa, kysyy nimim. iloinen kestävyysurheilija. Ainakin se, että EU:n keskittyminen finanssimarkkinoihin ja niiden tuotteiden liikkuvuuteen on eläketurvan kannalta epätarkoituksenmukaista. Oikeiston usko yksilölliseen säästämiseen ja sijoittamiseen on perusteetonta, minkä pitäisi viimeistään nyt olla selvää.
Kiinostavia kirjoja aiheesta ovat mm. Robin Blackburnin tuoreet teokset Banking on Death ja Age Shock. Eläkkeiden jännittävästä maailmasta ja ennen kaikkea sen todellisuudesta kertovat varsin paljon Eläketurvakeskuksen tutkimukset, raportit ja muut julkaisut. Ne löytyvät verkosta osoitteesta www.etk.fi.
Jussi Vauhkonen
11.3.2009Ovatko työmarkkinaosapuolet pääsemättömissä kansallisvaltiosta? Pohjoismaasta katsellen ei näytä kovin rohkaisevalta, kun edes meille tuttua osapuolisuutta ei Euroopan tasolla ole olemassa: sosiaaliset partnerit ovat jotain muuta kuin "partit". Tämän palstan ingressissä mainittu vuoropuhelu assosioituu ainakin minulla enemmän hyväntahtoisten partnerien maailmaan kuin vastakkaisten intressien sovitteluun.
EU:ssa kai Eurooppa-tasoiset työmarkkinajärjestöjen liitot ymmärretään lobbareina siinä missä muutkin. Niinpä Unionin toimielimet, ennen muuta komissio, asettuu niihin nähden aika toisenlaiseen suhteeseen kuin kansalliset hallitukset.
Esimerkin tarjoaa muutaman vuoden valmisteltu tutkijan peruskirja. Tutkijan ammatissa toimivien kannalta on merkityksellistä, että Euroopan komissio on ottanut tehtäväkseen ajaa erityistä tutkijoiden peruskirjaa jäsenmaiden yliopistojen ja yritysten käyttöön. Peruskirjassa on kysymys tieteen tekemisen ymmärtämisestä ylipäänsä työnä - mutta myös palvelussuhteen ehdoista. (Tästä enemmän: http://www.tieteentekijoidenliitto.fi -> uutisia)
Peruskirja herättää kysymyksiä, jotka liittyvät työmarkkinoiden toimintaan ja järjestäytymiseen. Onko komissio itse asiassa samalla asialla kuin kansalliset hallitukset silloin, kun (runsaat 100 vuotta sitten) heikomman suojelun nimissä puututtiin mm. lasten työhön ja esim. rajoitettiin työaikoja? Juuri nyt ei ole sellaisia eurooppalaisia rakenteita, joissa tutkijan peruskirjan asioista olisi voitu sopia. Niinpä komission aloitteen voi nähdä myönteisenä. Mutta onko komissio (tai EU laajemminkin) samalla sellaisten rakenteiden syntymisen esteenä?
Anu Suoranta
12.3.2009Työmarkkinoiden toimivuuden, niin eurooppalaisen kuin kansallisenkin, kehittämisen ehtona on hyvä pitää mielessä jo muuttunut työn järjestämisen maailma. Se, että yritysmaailma ulosmittaa riskit välittömästi ja maksattaa riskinsä työntekijöillä on tosiasia, jonka kanssa yhä useampi elää.
On hyvää, tarpeellista ja tavoitteellista pyrkiä rakentamaan jouston ja turvan muotoja ns. normaalin, kokoaikaisen ja pitkän työuran riskien eliminoimiseksi. Mutta samalla on hyvä hiffata, että nykyiset turvan muodot, kuten esim. kotimainen muutosturva jättää katkonaista työtä (so. pätkätyötä, keikkatyötä tms) tekevät oman onnensa nojaan.
Joustoturvan muotoja kehitettäessä, niin Euroopan kuin myös kotimaan mittakaavassa, on kehitettävä olemassaolevaa työelämää, ei sitä työelämää, joka oli vallitseva vielä ennen 1990-luvun lamavuosina.
Matias Möttölä
12.3.2009Jussi V: Julkisuudessa heitellään (taas) varsin rennoin rantein käsityksiä siitä, mikä on 30-35-vuotiaiden odotettavissa oleva eläke prosentteina heidän (loppu-uran) tuloistaan. Olisiko sinulla aikaa puristaa jotakin tiivistystä siitä, mikä on tämän hetken valistunut arvio? Vaihteleeko se paljon aloittain? Ja pitäisikö/miksi meidän nuorempien pitäisi hyväksyä usein kuulemani muistutus, että "sitten 2030-luvulla 40/45/50 prosenttia palkasta on jotain aivan muuta kuin 60 prosenttia nyt"?
Jussi Vauhkonen
13.3.2009Matias,
ns. korvaussuhteesta tai -asteesta, so. esim. alkavan eläkkeen ja viimeksi nautitun palkan suhteesta ilmoitetut keskiarvot ovat aika ongelmallisia lukuja. Niillä on käyttöä lähinnä silloin, kun vertaillaan erilaisia eläkejärjestelmiä. Niillä on sen sijaan aika hankala kuvata yksittäisen eläkkeensaajan toimeentuloa, erot ovat niin suuria.
Korvaussuhteen ennustamiseen tämä pätee vielä kaksin verroin. Kolmekymmentä vuotta eteen päin on niin pitkä aika, että paljon olennaisempaa on tietää, minkälaisia säännöin eläkettä karttuu, kuin arvioida, montako prosenttia ennakoitu eläke on jostain enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti valitusta luvusta.
Konkreettinen tapa hahmottaa tulevaa eläkettä on käyttää eläkelaskuria: http://www.etk.fi/Page.aspx?Section=62471&Item=62473. Jäljellä olevan työuran keskiansioiden arvioiminen on kuitenkin aika monen kohdalla silkkaa fantasiaa - ei vähiten niistä syistä, joista Anu S. perustellusti muistuttaa tuossa ylempänä.
Asia erikseen on, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua niin palkkojen kuin eläkkeiden nimellisarvot ovat jotakin muuta kuin nyt. Tähän liittyy myös tuo mainitsemasi muistutus, jonka merkitys lienee lähinnä sen korostamisessa, että kaupassa ei makseta prosenteilla vaan euroilla. Muutoin siinä on hiukan truisimin makua.
Itse ajattelen niin, että vuosikymmenien päähän ei kannata liikaa tähyillä, ei ainakaan murhemielin: luotan siihen, että tulen aikanaan lakisääteisellä eläkkeelläni toimeen. Ja jos alkaa näyttää siltä, että en, tässä on vielä paljon aikaa muuttaa systeemiä paremmaksi. Eläkepolitiikka jos jokin ei ole ollut "seisovaa vettä" vaan nimenomaan jatkuvassa muutoksessa.
Pilvi Torsti
19.3.2009Anu, onko sinulla tietoa maista ja maiden yhteisöistä, joilla olisi huomioitu erityisen työelämän perusteellinen muuttuminen, kun on pohdittu työmarkkinoiden järjestämisen muotoja? Mihin arvelet Suomen sijoittuvan EU-maiden vertailussa tässä suhteessa?
Milka
22.3.2009EU:n suhteet työelämään eivät ymmärtääkseni kovasti poikkea EU:n jäseninä olevien kansallisvaltioiden suhteista: On toisaalta lakeja/direktiivejä, jotka määrittelevät työntekijän tai työntekijäkollektiivien ja työnantajien tai työnantajakollektiivien välisiä sopimuksia. Ja toisaalta on umpipoliittinen suhtautuminen näihin sopimisen pelisääntöihin ja siihen, mikä olisi työntekijöitä ja työnantajia (erit. yritykset) edustavien järjestöjen rooli politiikassa ja julkisen rahankäytön päättämisessä.
EU:ssa on käytössä ”kolmikanta” eli komission vetämä European Social Dialogue silloin kun kyseessä ovat työelämään suuntautuva lainsäädäntö. Sitä voi kysyä, onko ”dialogin” tavoitteena institutioida ammattiliitot vai työnantajajärjestöt (lue yritykset) osaksi komission ehdotusten tekemisen valmistelua – itse sanoisin pikemminkin yritykset. Pohjoismaisesta näkökulmasta käytännön merkitystä on ollut lähinnä työaikadirektiiveillä, jotka ovat vaikuttaneet Suomenkin työlainsäädäntöön. Työsopimuslakiin 2001, työturvallisuuslakiin2002 tai työehtosopimuslakiin 1946 niiden direktiivien vaikutukset ovat kuitenkin olleet enemmän välillisiä kuin suoria. Mitä tulee Suomessa harjoitettuun tapaan tehdä keskitetysti kansantalouden laajuisia palkankorotussopimuksia (nk. tupot), niin niihin EU:lla ei ole mitään sanottavaa. EMU-oloissa eli hintavakauden nimissä niitä on tosin pidetty esimerkillisinä, mutta se on politiikan puhetta, ei tekoja.
Eurooppalaista työelämäkeskustelua – aivan kuten eurooppalaisten valtioiden talouspolitiikkaa – määrittävät kuitenkin suhteellisen harvalukuinen joukko suuryrityksiä. Puhutaan siis enintään parista tuhannesta suurimmasta yrityksestä, jotka toimivat useassa EU-maassa: Hollannissa ”neljä suurta” ja Suomessa Nokia-porukka ynnä metsä- ja terästeollisuuden muutamat firmat. Muita kuin yrittäjän itsensä työllistäviä yrityksiä on EU:ssa miljoonia ja miljoonia. Samoin poliittisten ratkaisujen rajoja määrittävien keskustelujen ulkopuolella ovat julkiset työnantajat, vaikka julkisomisteisilla firmoilla oma sananvaltansa ”Social Dialogessa” onkin.
Suurilla yrityksillä on todellakin paljon kokoaan suurempi merkitys eritoten poliittisesti eli vallankäytön näkökulmasta, mitattiinpa yrityksen kokoa sen markkina-arvon mukaan (kuten nykyään) tai liikevaihdon ja henkilöstön määrän mukaan (kuten joskus oli tapana).
Suomessa raju kokemus oli vuoden 2005 metsäteollisuuden tajuttoman pitkä ja kallis työsulku. Sitä pohjustettiin jo pitkään muun muassa mainoskampanjalla, jossa metsäteollisuus vertaili erityisesti Suomi-Ruotsi-Saksa -akselilla paperitehtaiden työntekijöiden palkkoja ja muita työnteon ehtoja. (Kampanjan aikana kuultiin paljon kansainvälisesti vertailevaa puhetta myös sairauslomien määrästä yms.)
StoraEnso, UPM ja M-Real käyttivät siis hyväkseen sitä, että niiden tehtaan sijaitsivat eri maissa ja siten eri kansallisten työehtosopimusten alueella. Ja peluuttivat näiden eri kansallisten työehtosopimusten rajoissa toimivia työntekijöitään toisiaan vastaan.
Paikallisen (yritys/tuotantolaitos) sopimisen mahdollisuus on sisällytetty aika moneen esim. suomalaiseen kansallisesti kattavaa työehtosopimukseen. Työsulku osoitti, mikä voima olisi ollut esim. UPM:n tai StoraEnson firmakohtaisella Eurooppa-laajuisella työenthosopimuksella eurooppalaisine sopimusosapuolineen kaikkineen. Sitä eivät halua firmat, koska se estäisi työehtojen kansallisvaltioihin perustuvat keskinäisen kilpailuttamisen. Mutta haluavatko sitä ammattiliitot?
Pilvi: Suomessa on monilla teollisuudenaloilla EU-laisittain siedettävät työehdot. Pitäisikö suomalaisten ammattiliittojen silti olla valmiimpia Eurooppa-tasoisten yrityskohtaisten sopimusten tekemiseen? Vai onko suomalainen työmarkkinamalli tupoineen kaikkineen sellainen, että ylikansallista sopimista on vältettävä?
Liina Länsiluoto
23.3.2009Mielestäni erityisesti Anu Suorannan esiin nostama näkökohta työelämän muutoksesta on erittäin oleellinen puhuttaessa "politiikan pelastamisesta". Muuttunut työelämä on tekijä, johon niin sosiaalidemokraatit kuin esimerkiksi ammattijärjestötkään eivät ole mielestäni kovin hyvin kyenneet reagoimaan. Kokoomuksen taannoinen slogan "työväen puolueesta" iskee juuri tähän sosiaalidemokratian kyvyttömyyteen vastata nykyisen työelämän todellisuuteen.
Hieman samasta aiheesta kirjoitti Mikko Mäenpää kolumnissaan, johon Pilvin blogissa muualla viitataan: "Sosialidemokraatit eivät ole osanneet puhutella vaurastuvaa keskiluokkaa oikealla tavalla. Myöskään koulutettujen toimihenkilöiden arjen ongelmat työelämässä ja yhteiskunnan rakennemuutoksessa eivät ole näkyneet riittävästi puolueen asialistalla tai ainakin ne on huomattu liian myöhään." http://www.pilvitorsti.fi/pelastusohjelma/2009/02/15/miksi-sdp/#comment-138
Tällä hetkellä kykypuolue kalastelee todenteolla sekä tämän vaurastuvan keskiluokan että pätkäsuhteissa työskentelevien akateemisten sekatyöläisten ääniä. Kokoomuksen aseena ei ehkä niinkään ole heidän arvojensa houkuttelevuus vaan se, että he ainoana puolueena argumentoivat asioilla, jotka vastaavat tämänä päivän työelämän tilannetta. Uusliberalismi on vallannut alaa sekä työelämässä että koulutuspolitiikassa niin, että entiset hyvinvointivaltion säännöt eivät päde enää monella yhteiskunnan saralla. Sosiaalidemokratia tuntuu kuitenkin tekevän politiikkaa vanhojen pelisääntöjen mukaan.
Perinteinen hyvinvointivaltion työelämäjärjestelmä on rakennettu yhden ammatin, vakituisen työsuhteen - ja kuten Milka kirjoitti, kansallisvaltion - oletuksille. Todellisuus on kuitenkin usein oletuksia sirpaleisempaa. Kun työelämäpolitiikkaa tehdään vanhojen oletusten pohjalta, rapauttaa se uskoa sekä politiikkaan että esimerkiksi ammattiliittoihin.
Mitä pitäisi siis muuttaa? Pitäisikö kyseenalaista vakituisen työn ihanne? Keventää työttömyysturvaan liittyvää byrokratiaa niin, että epäsäännöllisissä työsuhteissa olevat pystyisivät helpommin sukkuloimaan between-jobs-tilanteidenkin ylitse? Hyväksyä siis projekti-yhteiskunta ja muokata systeemiä sen mukaisesti?
Vai pyrkiä entistä tehokkaammin taistelemaan pätkätyöputkia vastaan mielessä edelleen vakinaisen työn ihanne ja ammatiin sidottu identiteetti?
Ainakin ammattijärjestöjä tulisi kannustaa yhteistyöhön yli liittorajojen. Monissa eri tehtävissä toimivien tutkija-toimittaja- tai virkamies-tutkija-tiedottaja-freelancereiden eli akateemisten sekatyöläisten etuja eivät ammattiin sidotut liitot aina pysty ajamaan.
Demareille kiperä kysymys niin Suomen kuin EU:n tasolla on, minkä työväen puolue he haluavat olla: "vanhan työelämän" työväen puolue vai myös tämän "uuden työelämän" työntekijöiden puolustaja? Ja vielä oleellisemmin: miten puolustaa kumpaakin?
Esa Suominen
24.3.2009Erinomaisen oleellista pohdintaa Liinalta. Lähtisin itse purkamaan ongelmaa nimenomaan mainitun kansallisvaltion suunnasta. Suurimmat ongelmat liittyvät nähdäkseni juuri siihen, että kansallisvaltio on monissa yhteyksissä, erityisesti markkinoiden kontrollin suhteen, kykenemätön suoriutumaan niistä tehtävistä joita siltä entistä enemmän (tai entiseen tapaan) odotetaan. Työntekijöiden oikeuksien ajaminen ja sääntelyn rakentaminen kansalaisten ehdoilla on vaikeutunut kun pääomat ja elinkeinoelämä ovat vaihtaneet toimintansa tasoa ylikansalliseen politiikan ja työntekijäjärjestöjen jäädessä edelleen kansalliselle tasolle.
Sosialidemokratian vastauksen tulee tässä kehyksessä rakentua ylikansallisen politiikan rakentamisen varaan. EU-parlamentissa tätä työtä tehdään jo, työaikadirektiivi oli näkyvimpiä konkreettisia esimerkkejä työntekijöiden oikeuksien lainsäädäntöpohjaisesta ajamisesta Euroopan tasolla. Nähdäkseni SDP:n tulisi ottaa vahva etunoja nimenomaan työelämän kehittämislainsäädännön (ja valvonnan + mahdollisten sanktioiden) luomiseksi ylikansalliseen talouteen. Tämä voisi aidosti globaalilta puolueperheeltä myös onnistua. Ay-liikkeen tulisi panostaa selkeästi enemmän ylikansallisten rakenteidensa vahvistamiseen sekä itse toimintaan.
Kansallisvaltion sisäinen kehitys onkin puolestaan kimurantimpi kysymys. Olisi pyrittävä kohti tilannetta, jossa lähestymistapa perustuu yksilöllisen autonomian ja turvallisuuden lisäämiseen, joustavuuteen yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Tämä pitäisi kuitenkin onnistua tekemään tavalla joka ei heikennä muiden asemaa. Olen itse taipuvainen ajattelemaan siten, että vakituisia turvallisia työsuhteita on syytä pitää tavoitetilana, mutta samalla nähdä, että kaikki eivät välttämättä edes halua sellaista eikä heitä ole syytä sellaisiin pakottaa. Tosin muistan jonkin selvityksen todenneen että selkeä enemmistö pätkätyösuhteissa toimivista haluaisi vakituisen työsuhteen. On kysyttävä onko meidän yhteiskunnassa niin vaikea kannustaa yrityksiä (tai julkisia tahoja) luomaan sellaisia? Julkisella puolella Suomi käyttää selkeästi muita pohjoismaita vähemmän rahaa esimerkiksi palveluihinsa. Kuinka paljon tieteen tasoa voitaisiin parantaa jo tutkijoiden työsuhteiden kestoa pidentämällä?
Perustulon kaltaiset sosiaaliturvamallit siirtäisivät kyllä riskiä yksilöiltä yhteiskunnalle ja voisivat siten toimia emansipatorisina avauksina nimenomaan yksilön näkökulmasta. Niiden ongelma liittyy muun muassa kuitenkin siihen, että ne vapauttaisivat samalla melkoisen tehokkaasti työnantajat vastuusta. Ketjutus, pätkittäisyys ja projektiluontoisuus legitimoitaisiin, jaksamisesta huolehtimisestakaan ei olisi niin väliä koska työntekijä olisi työssä vain vähän aikaa yhteiskunnan huolehtiessa lopusta. Samalla peruskysymys työn tulosten oikeudenmukaisesta jakamisesta nousee agendalle. Onko "palkankorotusta" helpompi vaatia valtiolta vai työnantajalta? Päätyisivätkö veronmaksajat itse maksamaan oman elintasonsa parantamisen? Tätä tarkoitan kun pohdin sellaisia tapoja parantaa projektityösuhteissa olevien asemaa tavalla joka ei vaikeuta muiden asemaa.
Työttömyysturvan joustavoittaminen ja nopeuttaminen on varmasti yksi oleellinen pointti. Ansiosidonnaisen piiriin pääsyn nopeuttaminen ja järkevä korvausaste ovat yhtä lailla keskeisiä. Between-jobs -joustavuutta voisi lähteä hakemaan nimenomaan tätä kautta.
Mitä tulee ammattiin sidottuun identiteettiin, niin yleisesti ottaen yhteiskunnassa tulisi minun mielestäni edetä kohti tilannetta jossa "rakkauden" ja ylpeyden kohteeksi tulee enemmänkin oma ammattitaito. Tällöin voidaan ehkä luoda myös yleistä halukkuutta itsensä kehittämiseen ja omien taitojensa parantamiseen ja monipuolistamiseen, joka osaltaan lisää työntekijöiden autonomiaa ja vaihtoehtoja työmarkkinoilla. Tässä merkittävää roolia voisi olla koulutusjärjestelmän kehittämisellä suuntaan jossa oppiminen ja opiskelu ei oikeastaan koskaan päättyisi. Tästä joitain sosialidemokraattisvivahteisia ajatuksia on esitetty mm. Kalevi Sorsa säätiön julkaisussa Sivistysyhteiskunta 2.0, joka löytyy pikku kelauksella mm. täältä:
http://www.sorsafoundation.fi/tpl_site_01.asp?lang=1&s=67&sua=1&q=y
Milka
24.3.2009Esan tiivisti osuvasti, miten työelämässä yritysten toimintatapa on ylikansallinen, kun työntekijäjärjestöt ovat keskittyneet edelleen kansalliseen tasoon. Tähän kaksi kommenttia:
1. Pohjoismaissa on vahvana ajatus työelämästä kahden osapuolen markkinasuhteena. (Toinen ostaa työvoimaa ja toinen myy sitä.) .... (En tässä puutu siihen, mitä ongemia seuraa työvoiman ymmärtämisestä hyödykkeenä - työvoima-hyödykkeen erikoisuushan on siinä, että sen mukana kulkee hyödykkeen myyjä eli ihminen...)
Jussi toi esiin sen, miten Pohjoismainen näkemys ei suinkaan ole yleiseurooppalainen näkemys. Taloudellisen markkinasuhteen sijaan puhutaan sosiaalisista suhteista. Suomessa SAK on työmarkkinaosapuoli, joka edustaa työvoiman myyjiä, mutta esimerkiksi Itävallassa (tai EU:ssa) palkansaajajärjestöt ovat ”sosiaalikumppaneita”, joka osallistuvat ”sosiaaliseen vuoropuheluun”.
Pohjoismainen markkinasuhdeajattelu ei ole ongelmaton, mutta se on aika tärkeä erityisesti siksi, että se tuo kumppanuutta selkeämmin esiin ao. markkinasuhteen osapuolien erilaisen, epäsymmetrisen, aseman. Tähän heikomman osapuolen suojelun ajatukseen perustuu tietenkin koko työlainsäädäntö ja säädösten pakottavuus.
Euroopan integraatio on lisännyt ennen kaikkea työn ostajan mahdollisuuksia liikkuvuuteen yli rajojen (aivan erityisesti silloin, kun pääoma on rahamuodossa). Työvoiman myyjillekin liikkuminen onnistuu, mutta on paljon vaikeampaa ja tapahtuu lisäksi yksin. (Ammattiliitto ei jäsenineen muuta maasta.)
Seuraus on se, että epäsymmetrisyys työn ostajien ja työn myyjien välillä on lisääntynyt rajusti. Tätä kasvua saa kuulemma tosin EU:n sosiaalidialogin asiakirjoista lukea, niin täynnä harmoniaa ne ovat. Ikään kuin olisi olemassa jokin yhteinen konsensushenkinen ”työelämäintressi”, jonka komissío ottaa huomioon.
2. Eivät vain työntekijäjärjestöt ole jääneet kansalliselle tasolle, vaan myös työnantajajärjestöt ovat pysyneet kansallisina. Juuri tämä ilmiö mahdollistaa sen peluuttamisen, josta kirjoitin työsulun yhteydessä. Firmat itse ovat poikkikansallisia ja niiden sisällä kulkee jatkuvasti rahaa, ihmisiä, tietoa, laitteita yms. maiden rajojen yli. Mutta työnantajina ne eivät selvästi halua olla poikkikansallisia vaan mieluummin monikansallisia: Jäseniä monessa kansallisessa työnantajajärjestössä. Se, miten suuret yritykset ovat pitäneet työnantajafunktionsa poliittisesti kansallisvaltiollisena kertoo vain siitä, miten vastenmielistä ylikansallinen (tai yrityksen kattava) sopiminen niille on.
Mitä kauemmin tämä niiltä onnistuu, sitä syvemmäksi epäsymmetrisyys kasvaa.
Liina L.
24.3.2009Hyviä näkökohtia sekä Esalta että Milkalta. Kiintoisasti tämäkin keskustelu kiertyy lopulta sen ympärille, kuinka kansalliset ratkaisumallit ovat monella tapaa riittämättömiä nykyisessä maailmassa. Firmojen todella toimiessa kansalliset rajat ja EU:nkin rajat ylittävillä areenoilla tulisi todella ammattiliittojenkin kyetä liikkumaan yli kansallisten rajojen. Vahva, kansalliset rajat ylittävä sosiaalidemokraattinen liike todella voisi/voi tuoda ratkaisuja tällaisiin pulmiin.
Samalla kuitenkin ajaudutaan pohtimaan paljon laajempia kysymyksiä kansainvälisestä solidaarisuudesta ja yhteisistä tavoitteista. Haluammeko ajaa vain suomalaisten asiaa vai uskommeko todella poikkikansallisiin ratkaisuihin?
Tämän EU-vaaleihin liittyvän keskustelun ja politiikan pelastusohjelman yhteydessä vastaus on tietysti kyllä. Mutta politiikan arkipäivässä kansallisen edun ajamisen rajat taitavat tulla paljon nopeammin vastaan. Näiden rajojen avartamiseen tarvitaankin sitten jo asenteiden muuttumista, todellista irtautumista kansallisesta katseesta. Eurooppalainen identiteetti joutuu vastakkain kansallisen identiteetin kanssa.
Liikkeelle pitää toki lähteä hieman maltillisemmista tavoitteista, kansallisten ammattiliittojen yhteistyöstä yli liittorajojen sekä sosiaalidemokraattisen liikkeen yhteistyöstä yli kansallisrajojen.
Pilvi Torsti
25.3.2009Liina, Esa ja Milka, tämä on tärkeä keskustelu ja osuu omien pohdintojeni ytimeen. Yksi ensimmäisiä kysymyksiäni politiikkaa pohtiessani viime vuosina oli, mikä voi/voisi olla ay-liikkeen globaalissa maailmassa ja nykypäivän Suomessa. Olet Liina kirjannut hyvin samoja ajatuksia kuin itselläni on. Haluan uskoa, että keksimme tavan, jossa kansallisvaltion identiteetti ei ole este poikkikansallisille kehityksille. Siihen sosiaalidemokraattisella liikkeellä nähdäkseni on edellytyksiä, mutta tarvitaan uutta virtaa ja tarmoa niitä konkretisoimaan.
Samaan tapaan kysymys uusista työelämän tarpeista on akuutti ja kysymys tosiaan kuuluu, kuka oikeasti ajaa katkotyöläisten asiaa. Anu Suorannan väitöskirja on tässä mainio avaus, jonka päälle rakentaa toimintaa. Uskon, että aika alkaa tässä tehdä tehtävänsä: meitä on jo niin paljon ja suurten ikäluokkien eläköityminen vauhdittaa tilannetta entisestään.
Edustuksellisen demokratian puitteissa toimittaessa tavoitteita on minusta syytä asettaa ainakin kahdella tasolle: laajoihin pitkän tähtäimen visioihin ja lyhyemmän tähtäimen välitavoitteisiin, jotka ovat konkreettisesti määriteltäviä.
Hanna Kuntsi
25.3.2009Haluaisin lisätä ansiokkaaseen keskusteluun sosiaali dialogista yhden olennaisen, mutta huonosti tunnetun toimintamallin, joka on vuosikymmeniä ollut työkalupakissa. Euroopassa toimivien (lähes kaikkien) monikansallisten yritysten ja ammattiliittojen kesken on sovittu EWC-sopimukset (European working councils) ja toiminta on monin paikoin hyvin aktiivista. Tarkoitus on nimenomaan harmonisoida työntekijöiden asemaa saman yrityksen sisällä eri maiden kesken. Ongelmaksi toki usein muodostuu hyvin kirjava kansallinen lainsäädäntö, mutta tavoitteena useimmiten onkin, että ainakin minimit täyttyvät. EWC-edustajat ovat osittain tietysti ammattiliittojen toimihenkilöitä, mutta pääasiassa luottamusmiehiä/työsuojeluvaltuutettuja, jolloin vaihdetaan aitoa tietoa ja osaamista eri maiden toimipaikkojen kesken.
Mitä taas tulee työelämän joustavuutta lisääviin järjestelyihin, niin kansallisella tasolla päädytään pahan kaiun omaavaan paikalliseen sopimiseen. Ideaalitilanteessa, kuten esimerkiksi hiihtokeskusten kausityöntekijöiden kohdalla, pystytään sopimaan paikallisia työaikajärjestelmiä, jotka ovat hyvin notkeita. Onnistunut paikallinen sopiminen tietysti edellyttää osaavia luottamushenkilöitä, hyvää yhteistyöhalua puolin ja toisin ja ennakkoluulottomuutta. Ainahan uudistukset eivät tökkää ammattiliittoihin, kuten julkisuudessa mielellään annetaan ymmärtää, vaan työnantajan haluttomuuteen ottaa käyttöön uusia työaika/palkkausjärjestelmiä. Paikallinen sopiminen haluttaisiin rajoittaa palkkoihin ja siinäkin mielellään sanelumallilla.
Sinällään paikallista sopimistahan on ollut aina, niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. AY-liikkeen kanta on yhtälailla ollut sama - minimit sovitaan yhdessä ja muutoin voidaan sopia aina yrityskohtaisesti kaikkia osapuolia kuullen. Erilaisilla joustoilla voidaan nimenomaan helpottaa pätkätyöläisten liikkumista eri työpaikkojen välillä ilman, että työttömyysturvan piiriin tarvitsee edes mennä.
Pilvi Torsti
25.3.2009Minäkin opin noista Hannan mainitsemista yritysneuvostoista (EWC) vasta osana vaaliperehtymistä. Ymmärtääkseni tätä toimintaa pyritään edelleen kehittämään uudella direktiivillä niin, että neuvostoilla olisi myös päätösvaltaa. Tiedätko Hanna tästä mitään?
Tänään tapasin myös pitkän linjan ay-toimijaa ja haastoin keskusteluun tästä pätkätyöasiasta. Hän esitti jaottelun "ydintyövoima" ja "marginaalityövoima" todeten, että esim. tietotekniikkateollisuuden parissa työskentelee noin 700 000 ja valtaosa pysyvissä työsuhteissa (eli ovat ydintyövoimaa). Tässä ajattelussa tämä itselle ja monille tutuille tuttu julkisen puolen pätkä- ja projektimaailma suhteellisen marginaalinen ilmiö kuulemma. Vastaus on minusta tietenkin riittämätön: työelämä on muuttunut ja fakta on, että ay-liike ei puhuttele "epätyypillisissä katkotöissä" olevia ja ei voi mitenkään ajatella, että he/me kaikki olisivat "marginaalityövoimaa".
Jussi V.
26.3.2009Työelämä ei muutu, sitä muutetaan. Projektit ja määräaikaisuudet ovat eräiden työnantajien edulliseksi kokema tapa organisoida työtä. Julkinen valta kykenee tarvittaessa keräämään verorahansa vaikka aseilla uhaten mutta yritykset joutuvat ruinaamaan rahat asiakkailta kauniisti puhuen. Silti julkisella sektorilla määräaikaisuuksia perustellaan rahoituksen pätkittäisyydellä. Se on tietoinen valinta.
Pilvi Torsti
26.3.2009Jussi, provokaatiokysymys: ovatko pätkät ja määräaikaisuudet absoluuttisesti ja välttämättä huono asia? Vai olisiko muuttunut työelämä siedettävä/ok, jos vain järjestelmä olisi sen mukainen ja tarjoaisi järkevää ja joustavaa turvaa?
Ulpu Iivari
27.3.2009Pilvin provokaatio on aiheellinen. Tarvitsemme päättäjiä, jotka tekevät päätöksiä tässä ajassa ja tulevaisuutta varten. Maailma on varmaan muuttunut niin, ettei enää mennä neljässä sukupolvessa samaan tehtaaseen töihin, julkishallinnossa joudutaan lisäämään joustavuutta ja monet töistä ovat projekteja, jotka alkavat ja loppuvat aikanaan. Siksi yhteiskuntapolitiikkaa pitää muuttaa siten, että liikkuminen on sekä ammatillisesti että alueellisesti mahdollista. Se asettaa mm. haasteita asuntopolitiikalle eli tarvitaan enemmän kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Myös sosiaaliturvassa pitää ottaa nykyistä paremmin huomioon työelämän muutos. EU:ssa työntekijöiden todellisen liikkumisvapauden tiellä on vielä monta estettä, vaikka mm. tutkintojen yhteensopivuutta on parannettu mm. Bolognan prosessin myötä. Esimerkiksi varmuus siitä, että eläketurva on siirtyy kansalaisen mukana yli rajojen, tarvitsee vahvistamista. Sitä paitsi Pilvi tietää varmaa historioitsijana hyvin, että vakinaiset työsuhteet koko kansan mitassa eivät ole olleet mikä vallitseva asiaintila.
Anu Suoranta
27.3.2009Tartun tähän Liinan kysymykseen " Mitä pitäisi siis muuttaa? Pitäisikö kyseenalaista vakituisen työn ihanne? Keventää työttömyysturvaan liittyvää byrokratiaa niin, että epäsäännöllisissä työsuhteissa olevat pystyisivät helpommin sukkuloimaan between-jobs-tilanteidenkin ylitse? Hyväksyä siis projekti-yhteiskunta ja muokata systeemiä sen mukaisesti?"
Vastaan itse, että kyseenalaistaa pitää, mutta ei tarvitse valita vain yhtä tietä. Olen käyttänyt ay-liikkeen edunvalvonnan muutoksesta ajatusta kahdesta kaistasta, joilla ajataan molemmillla samaan suuntaan ja yhtä lujaa. Oikea kaista olkoon se, jolla tavoitellaan normaaleja ja kokoaikaisia työsuhteita. Mutta se toinen kaista, olkoon sitten ohituskaista, joka on avattava liikenteelle on se, jossa lähtökohdaksi otetaan se tosiasia, että monet tekevät ja tulevat aina tekemään katkonaista työtä. Tällöin esim. työsuhteen pituuteen liittyvä työelämän oikeusajattelu pitää laittaa uusiksi. Esim. muutosturvan piirii n pääsemiseksi pitää tällä hetkellä olla taustalla 3 vuoden työsuhde. ajatukseni on, että ei vain näin, vaan myös niin, että katkonaista työtä tekevälle on rakennettava välylä muuotosturvan "rinnakkaiseen" systeemiin. Lama meillä täällä on kaikilla, eikä ainostaan ns. kokoaikaisesta ja vakainaisesta työstä putoavilla.
Jussi V.
27.3.2009Mikä tekee kysymyksestäsi juuri minua provosoivan? Tarkoitatko, että "järjestelmän" (sosiaaliturvanko?) mahdollinen kyvyttömyys sopeutua työelämän muutokseen on ammattiyhdistysliikkeen syy?
Jos tarkoitat, vastaisin seuraavasti:
1) Kuten tapaamasi pitkän linjan ay-toimija koetti ilmeisesti esittää, pätkätyöläisyyden ja sosiaaliturvan yhteensovittamattomuus ei ole suomalaisilla työmarkkinoilla lukumääräisesti aivan niin suuri ongelma kuin miltä se meistä julkisen sektorin akateemisista pätkäläisistä näyttää ja tuntuu. Sosiaaliturvan perusinstituutiot vastaavat edelleen kohtalaisen hyvin vallitsevia oloja.
2) Sosiaaliturvan muodot ja työmarkkinoiden toiminta ovat hienosti sanoen komplementaareja. Jos toinen muuttuu, on toisenkin muututtava. Mutta tämä ei toimi vain yhteen suuntaan: esimerkiksi työmarkkinaliikkuvuuden mahdollisti osaltaan työnantajasta riippumattoman työeläketurvan luominen 1960-luvun alussa - ja nimenomaan näin päin.
3) Ammattiyhdistysliikkeellä on ollut mm. Suomessa keskeinen rooli sosiaaliturvan rakentamisessa. Se on tapahtunut toisinaan ankarassa jännitteessä toisenlaisia intressejä ajaneen työnantajaosapuolen kanssa. Tästä näkökulmasta se, mitä yllä on kutsuttu työelämän tai vielä suurpiirteisemmin maailman muutokseksi, näyttää usein pikemminkin työnantajan intressin ajamiselta.
Pilvi Torsti
28.3.2009Jussi, pointsini on ainoastaan se, että toisinaan tuntuu, että lähtökohdaksi ja tavoitetilaksi ay-toiminnassa oletaan vakituinen työsuhde ja esim. freelancerius tai projektimaisuus nähdään ongelmina. Ja siitä seuraa, että toiminta keskittyy työmarkkinoiden toiminnassa nähtyjen ongelmien käsittelyyn (esim pätkätyöt) sosiaaliturvan muuttamispyrkimyksien sijaan. Olen tässä fiilispohjaisessa kommentissa mahdollisesti väärässä ja odotan, että osoitat sen parilla faktalla! Oma kokemukseni on, että varsin monet pitävät "epätyypillisistä" työsuhteista ja liikkuisivat mielellään esim projektista toiseen, jos vain sosiaaliturva pysyisi siinä mukana. Olen itse toiminut myös tyäönantajana näillä hyvin sirpaleisesta rahoituksesta riippuvilla aloilla (kuten kansalaisjärjestöt) ja tässä projektitaloudessa on usein mahdotonta palkata työntekijöitä muuten kuin suht lyhytaikaisiin työsuhteisiin. Tässä maailmassa ay-liike vain on tuntunut kaukaiselta.
Mutta olen myös kiitollinen siitä, että suuruusluokat saadaan kohdalleen tässä keskustelussa (vrt. kohta 1 sinun kommentissasi).
Pilvi Torsti
28.3.2009Anu, pidän kaksikaistamalliajattelustasi, vaikuttaa kehityskelpoiselta. Yksi jännitehän ajassa on myös tämä individualismi-kollektiivisuus; ihmiset siis haluavat tehdä hyvin individualistisia valintoja, mutta samalla kaivataan kollektiivisia rakenteita "pahan päivän varalle". tämän yhteensovittaminen on myös muotisanaa käyttääkseni haastavaa.
Eero K
28.3.2009Anun pointsin varaan voisi tosiaan lähteä kehittämään seuraavan askeleen sosiaaliturvaa. On huutava tarve mallille joka välttää perustulon ongelmat (sosiaaliturvan irrottaminen työstä, työmarkkinoiden voimatasapainon selkeä siirtyminen työnantajia suosivaksi). Tästä voisi olla demarien seuraavaksi suuremmaksi sosiaalipoliittiseksi tavoitteenasetteluksi, yhdistettynä edelleen toki tavoitteeseen täystyöllisyydestä, mutta moninaisemmasta sellaisesta.
Jussin huomio mittasuhteista on oikea ja tärkeä ja se tuntuu akateemisessa keskustelussa usein hämärtyvän. Se mikä on totta tietyllä segmentillä, ei välttämättä ole sitä koko yhteiskunnassa.
Jussi V.
28.3.2009Ilman muuta olen valmis hyväksymään sekä sen väitteen, että sosiaaliturva ei huomioi kaikkia työnteon muotoja, että sen väitteen, että ay-liikkeessä elää eräitä fiksoitumia, joita pitää tarkastella kriittisesti. Pidän kuitenkin ongelmallisena tapaa, jolla muodostat suorastaan syy-yhteyden ay-liikkeessä elävien ajatusten ja sosiaaliturvan muotojen välille.
Pilvi Torsti
28.3.2009Eerolle ja Jussiille - Jussi, olet täysin oikeassa, että tuon kaltainen syy-yhteys -ajattelu ei tietenkään ole hedelmällistä tai perusteltua, mutta tärkeä keskustelu tämä on. Koen siis, että on paitsi tärkeää myös tarpeen ottaa tosissaan kovin kovin usein esim. tässä ehdokastilanteessa minulle tulevat kysymykset, jotka ponnistavat mielikuvista (ja varmaan osin näistä fiksautumista, jota ymmärrettäviä historiallista taustaansa vasten). Ja näissä mielikuvissa syy-yhteykjsiä riittää myös sosiaaliturvan (ja sen uudistamisen) ja ay-liikkeen välillä ja niihin on syytä pystyä vastaamaan. Tämä keskustelu on jo nyt tuottanut erinomaisen paljon hyviä vastauksia. Sanopa mikä sinun mielipiteesi tuosta Anun hahmottelemasta kaksikaista-mallista? Lähdetäänkö kehittämään tosissaan - niinkuin Eero kirjoittaa siinä tosiaan on aineksi laajaksi sosiaalipoliittiseksi tavoitteenasetteluksi enkä minä välttämättä näe, että sitä edes tarvitsee "paaluttaa" demareille pelkästään.
Jussi V.
29.3.2009Suosikaamme tässäkin ympäristöystävällisiä vaihtoehtoja ja kutsukaamme Anun erittäin järkevää ajatusta kahden raiteen malliksi.
Tätähän on jo kokeiltukin: apurahansaajien vakuutusturvan kohentaminen tämän vuoden alusta lukien oli ennen muuta alan ammattijärjestöjen (ja samaisen Anun henkilökohtaisten) ponnistusten tulosta. Mutta se on tavallaan laastaroimista, kun varsinainen ongelma on, että apuraha ei hyvin sovellu palkkatyön yhteiskunnan ajattelu- ja toimintatapoihin. (Eikä kyse ole ainoastaan sosiaaliturvasta vaan myös esimerkiksi asuntolainan saannista.) Siten pitemmän aikavälin ja tuon toisen raiteen tavoite voisi olla siirtyminen apurahoista työsuhteisiin, siis se, että säätiöt toimisivat kuten Suomen Akatemia. (Tämä lienee mahdollista vain tieteen kohdalla, mutta jostainhan on aloitettava.)
Liina L.
1.4.2009Keskustelussa kehitelty kahden raiteen malli vastaa mielestäni todella ajan "haasteisiin" ja on myös realistinen. Tuon toisen raiteen legitimointi ja huomioonottaminen työvoimapolitiikan, sosiaaliturvan kehittämisen, puolueiden ja ammattijärjestöjen tasolla johtaisi mielestäni pitkällä tähtäimellä laajempiin asennemuutoksiin yhteiskunnassa. Eli päivittäisi noita palkkatyön yhteiskunnan ajattelu- ja toimintatapoja, joista Jussi kirjoittaa.
Esim. muutosturvan parantaminen myös epätavallisissa työsuhteissa eläville siis loisi luottamusta pätkätyön jatkuvuuteen sekä asuntolainanottajan että -antajan silmissä. Sekä turvaa ”ei ehkä enää niin epätavallisissa työsuhteissa” eläville myös näin taantuman hetkellä.
Hienoa olisi myös Pilvin ajatus, ettei mallia paalutettaisi vain demareille - tässä olisi kuitenkin asennemuutoksen paikka ja uuden ajattelun tarvetta yli puoluerajojen. Mutta kahden raiteen ideasta voi saada joka tapauksessa saada barrelikaupalla dieseliä uuden sdp:n puksutukselle.
Viimeinen rohkaisun sana: vaikka kommentteja varmasti vaivaakin akateemisten pätkätyöläisten vääristävä näkökulma, on keskustelu osunut yhteen uuteen työelämän ilmiöön todella hyvin. Ja kahden raiteen mallissahan juuri otetaan huomioon, että muutostarve ei koske koko työelämää, vaan sitä toista raidetta. Tämä on mannaa!
Pilvi Torsti
3.4.2009Liinalle ja muille työelämäkeskustelijoille: käsittelen aihetta tarkemmin täällä vielä huhtikuussa. Eli sitä ennen vain lisää ranskalaisia viivoja ja toiselle raiteella substanssia. Ja kaikki sitten joukolla 1.5. Hakaniemeen kuuntelemaan vappupuheita.
Kati Peltola
19.5.2009Yksi raide ja kaikki samaan junaan!
Sosiaaliturvassa ei ole kenellekään yhtä normaaliraidetta, joka jatkuisi ongelmattomana kaikissa elämän vaiheissa. Päinvastoin sosiaaliturva on kursittu kokoon reikäisistä tilkkutäkeistä ja eduskunnassa siihen harsitaan lisää yhteensopimattomia paikkalappuja. Sosiaalivakuutus on tietokonepeliä, jossa ihminen tipahtaa milloin minkäkinlaisiin olosuhteisiin.
Hahmottelin 90-luvulla yksinkertaisen sosiaalivakuutuksen mallin (Hyvinvointivaltion peruskorjaus Tammi, 1997). Siinä olisi kohtuullinen syyperusteinen perusturva ja ansioperusteinen lisäturva, joka karttuisi kaikkien niiden työansioiden perusteella, joista ihminen maksaa henkilökohtaista tuloveroa.
Sosiaalivakuutusmaksua ei kuitenkaan kerättäisi tuloverona tai ansiotulon määrään perustuvalla eläke- tai muulla sosiaalivakuutusmaksulla. Ne kun haittaverottavat sekä jatkuvaa että pätkittäistä työtä.
Sosiaalivakuutus rahoitettaisiin osana arvonlisäperusteista tuotannon haittojen mukaan porrastettua tuotantoveroa (siitä myös mm. kirjassa Reilu verokirja, WSOY, 2006). Niinpä se kasvaisi samaan tahtiin kuin kansantuotekin.
Miika Tervo
11.9.2009Pilvi, haluaisin keskustelua vanhempainrahan ja lasten hoitoon liittyvien kustannusten jakamisesta Suomessa. En ole asiaa miettinyt perusteellisesti rahan näkökulmasta, vaikka aihe liittyy ammattiini ja elämäntilanteeseeni.
Naisvaltaisilla aloilla lasten syntymiseen, hoitamiseen ja kasvattamiseen liittyviä kuluja työnantajille ja naisille on paljon. Olisiko mahdollista alkaa pohtia sitä, että lapsen molempien vanhempien työnantajat osallistuisvat vanhempainvapaan kustannuksiin. Päivähoidon kustannuksiin voisi osallistua koko työelämä, koska päivähoidon funktio Suomessa liittyy siihen, että molemmat vanhemmat voivat olla töissä.
Sairaan lapsen hoitoon liittyvien työssäpoissaolojen kustannukset ja muut järjestelyt kuormittavat naisvaltaisia aloja, koska naiset jäävät kotiin hoitamaan sairasta alle 10-vuotiasta lasta useammin kuin miehet. Voisiko molempien vanhempien työnantajat osallistua kuluihin, riippumatta kumpi vanhemmista jää kotiin.
Pilvi Torsti
17.9.2009Miika, päivähoidon kustannuksistahan nykyiselläänkin vastaa siinä mielessä "koko työelämä", että pääosa kuluista katetaan julkisista (vero)varoista, vaikka asiakasmaksuja kerätäänkin. Mitä tulee äitiys- ja vanhempainvapaan kuluihin, raskauden aikaisiin poissaoloihin ja lasten sairastamiseen niin on tosiaan tärkeää pyrkiä saamaan tasajaon idea ajatuksien tasolta konkretiaksi. Viimeisin keskusteluhan on käyty viime viikkoina Hesarin yleisönosastolla esim. pienien naisvaltaisten yrityksien näkökulmasta. En tiedä, miten pitkälle konkretiaa on kehitelty paitsi siinä, että vanhempainvapaa voisi jakautua entistä tasaisemmin molempien vanhempien kesken.
Demarithan ovat ymmärtääkseni esittäneet päivähoidon osalta, että se rinnastettaisiin tavallaan peruskouluun ja tehtäisiiin kaikille maksuttomaksi varhaiskasvatukseksi. Nykyiselläänkin ymmärtääkseni kerättävät asiakasmaksut päivähoitomaksujen muodossa kattavat vain pienen osan kustannuksista.