(kolumni Demokraatissa 11.12.2014)

WP_20141211_002

On hienoa, että ilma on nyt sakeanaan kaltaistenne monia inspiroivien ihmisten esityksiä, miten Suomi nousee ja menestyy.

Seuraavassa vapaaseen käyttöön kolme näkökulmaa laajentamaan ja haastamaan pohdintojanne.

Katse tulevaisuuteen!

Kaikkien, jotka haikailevat nopeita muutoksia, kannattaa muistaa, että kansanvaltaiseen systeemiin eli demokratiaan kuuluu tietty hitaus. Näin totesi viisas professori Laura Kolbe pari viikkoa sitten.

Kolbe arvioi, että merkittävän uudistuksen saaminen demokratiassa käytäntöön vie noin kymmenen vuotta ja ryyditti arviota lukuisilla esimerkeillä.

Niinpä nyt on olennaista miettiä, minkä haluamme olevan totta kymmenen vuoden päästä. Sellaisten ehdotuksien tekemisen aika on nyt. Itse näen tällaisena tavoitteena esimerkiksi 12-vuotisen peruskoulutuksen kaikille.

Ei sössitä koulutusvalttiamme!

Lontoon persoonallinen pormestari Boris Johnson kutsui marraskuussa lähes 500 Lontoon alueen rehtoria koulutusfoorumiin.

Ketä Boris halusi mukaan kertomaan inspiroivaa ilosanomaa? Yksi kahdesta esimerkistä oli Suomi, koska lontoolaisten arvion mukaan meillä on vuosikymmenien ajan tehty omaperäisiä ja inspiroivia ratkaisuja.

Kun valmistelin omaa puheenvuoroani pyysin aineksia opettajatutuilta Helsingistä. Sain tummasävyisiä viestejä: viikoittain tulee uusia velvollisuuksia säästää, osa oppilaista on mahdottomia, päivät ilman sijaisia ovat selviytymistaistelua.

Kun yritin saada tämän huoli-näkökulman Lontoon esitykseeni, tajusin nopeasti, että se ei toimi.

Muualta katsottuna meidän opettajiemme ongelmat näyttävät typerältä johtamiselta ja huonolta hallinnolta.

Iso asia muualta katsottuna on, että opettajamme ovat kaikki maistereita. Heillä on laaja vapaus omassa työssään ilman jatkuvaa testausta. Lontoon rehtorien kanssa käydyssä keskustelussa suomalaisten opettajien osaaminen, itsenäisyys ja ammattiarvostus on sellainen voimavara, että kansakunta ei voi epäonnistua.

Olkoon tämä yksi viesti julkisen sektorin miljardisupistuksia miettiville. Kertooko EK jatkossa tarinan, jossa ajoimme motivoituneet opettajamme muihin ammatteihin ja hukkasimme valtin, jota kaikki meiltä kadehtivat?

Oi katso Suomi! Mitä meistä muistetaan?

Istuin itsenäisyyspäivänä konsertissa Helsingin musiikkitalossa. RSO soi upeasti ja elämys päättyi kuoron uljaaseen ”Oi katso Suomi”.

Ulospääsy oli kuitenkin kuin karjamarkkinoilla olisi ollut. Ihmiset velloivat, jono ei mahtunut mihinkään ja konsertin kohottava loppuvirta valui hieksi kainaloihin. Erityisesti kävi sääliksi vanhempia ihmisiä, jotka taistelivat päästäkseen ulos.

Musiikkitalon käytävät ovat yksinkertaisesti liian ahtaita. Miksi näin? Siksi, että aikoinaan päätettiin loppuvaiheessa säästää ”turhasta”. Tiloja supistettiin, urut poistettiin ja materiaaleja vaihdettiin halvempiin.

Miksi kerron tämän nyt?

Itsenäisyyspäivänä mietin: onnistuuko sukupolveni ankeuttamaan maan?

Helsingin kokoomus vainoaa parhaillaan keskustakirjaston rakennuskuluja. Muun arvon kuin hinnan nostaminen keskusteluun tuomitaan vasemmistolaiseksi tuhlailuksi tai muuksi vastuuttomaksi haihatteluksi.

Kaiken symboliksi kelpaavat musiikkitalon pimeät ja ahtaat naulakkokäytävät. Olisiko meillä rohkeutta jättää tämäntapaiset säästöt historiaan? Tai äänestää historiaan poliitikot, joiden ajatus ei uskalla kurkottaa kunnolla tulevaisuuteen ja unelmiin. Oi katso Suomi!