(Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 1.8.2011)

Viime syksynä kerroin tällä palstalla professori Tony Judtin viimeisestä luennosta. Hengityslaitteen avulla puhunut ALS-tautia sairastanut ajattelija omisti sen sosiaalidemokratialle. Ei siksi, että sosiaalidemokratia antaisi eväitä tulevaisuuden ihannemaailmaan, vaan siksi, että sosiaalidemokratia on hänestä paras lähtökohta, mitä meille on tässä hetkessä tarjolla, kun katsomme epävarmaan tulevaisuuteen.

Tänä kesänä olen lukenut alkuvuodesta kuolleen Judtin viimeistä teosta ja hätähuutoa Huonosti käy maan. Teoksen lähtökohta on Judtin vahva usko siihen, että elämme epävarmuuden aikakautta, joka vertautuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Epävarmuutta tuottaa turvattomuus, ilmastonmuutos, talouden rakenteiden epävarmuus ja ihmisten kokemus maailman hallitsemattomuudesta.

Epävarmuus poikii jatkuvaa pelkoa – muutoksen pelkoa, rappion pelkoa, muukalaisten ja tuntemattomien pelkoa. Pelko kalvaa luottamusta ihmisten välillä. Yhteiskunnat nojaavat luottamukseen – siksi tuo pelko on niin tuhoisaa.

Yhdeksi vastaukseksi pelon selättämiseen ja epävarmuuden hallintaan Judt nostaa valtion.” Valtio on kaikki mitä meillä on.” Valtio voi seistä voimattomien ja epävarmojen yksilöiden ja kasvottomien suuryritysten ja kansainvälisten virastojen välissä. Se voi tuoda tolkkua ja luoda turvaa.

Valtion ytimessä ovat kansalaiset. ”Tasavallat ja demokratiat ovat olemassa ainoastaan sen ansiosta, että niiden kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon.”

Tässä jaan Judtin huolen: vuosikymmenien epäpoliittisen ilmapiirin jälkeen aktiivinen kansalaisuus ei ole muodissa. Valtio ja sen rakenteet edustavat loputonta epäinnostavaa byrokratiaa.

Vai kuinka moni nuori idealisti ilmoittaa unelma-ammatikseen ”virkamies”? Kuvaavaa oli, kun yksi kesävieraamme tulevaisuuden työasioita miettiessään sanoi, kuinka ei voisi kuvitella työpaikakseen julkista sektoria. Innostavuus puuttuu ja kaikki mitä kuulee on kielteistä.

Julkisen sektorin imagosta on kadonnut sen ydin: kyse on julkisesta, siis yhteisestä, palvelusta. Tämän jos minkä pitäisi olla innostavaa.

Omien havaintojeni perusteella tämä on sukupolvikysymys. Ajatus kansalaisten palvelemisesta on kadonnut meiltä nuoremmilta. Virkamiehestä tulee mieleen pätkätöissä raatava byrokraatti, ei maailman muuttamisen agentti.

Sdp:n linjaan istuu julkisen sektorin virkamiestyön arvonpalautuksen ajaminen. Sen ei pitäisi olla vaikeaa. Onko mitään hienompaa kuin tehdä työtä, joka palvelee kanssa-ihmisiä, kanssalaisia? Onko mitään ylevämpää kuin olla toteuttamassa yhdessä poliittisesti sovittuja tavoitteita ja hankkeita? Tuottavuusohjelman tympeiden vuosien jälkeen kaivataan uutta virtaa. Ehkä julkinen kampanja ja kasvojen kohotus tyyliin Ville-virkamies – sinun maailmasi rakentaja!