”Miten voit rauhan ihmisenä kannattaa sotilaallisista hyökkäystä” minulta kysyttiin eilen paneelin jälkeen, jossa keskustelimme Libyasta, sodasta ja rauhan edellytyksistä professorien Jaakko Hämeen-Anttila ja Raimo Väyrynen kanssa.

Kysymys on tärkeä. Onneksi Lontoossa keskustellaan tänään Libyan rauhasta. Kansainvälisessä sotilaallisessa väliintulossa ei ole mitään mieltä, jos samaan aikaan ei mietitä, miten rauha rakennetaan. Monesti ei ole mietitty.

Eilisessä keskustelussa olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, että oli hyvä, että YK:n turvallisuusneuvosto kykeni tekemään päätöslauselman 1973, joka antoi kansainväliselle yhteisölle oikeuden ryhtyä maahyökkäystä lukuun ottamatta ”kaikkiin välttämättömiin toimiin” Libyassa. Ruandan, Darfurin ja Balkanin murhenäytelmät eivät saa toistua ja siksi väliinmeno nyt oli tärkeää.

Mutta samalla olimme yksimielisiä myös siitä, että kansainvälisen yhteisön on jo nyt valmistauduttava auttamaan Libyaa jälleenrakennuksessa, joka merkitsee sekä humanitäärista tukea että apua oikeusvaltion rakenteiden luomisessa.

Omiin näkemyksiini vaikuttavat vahvasti kokemukseni ennen kaikkea Bosniasta, missä 1995 sotilaallinen väliintulo tapahtui 3,5 vuoden sisällissodan ja odotuksen jälkeen. Väliintulo auttoi Daytonin rauhansopimuksen solmimista, mutta valitettavasti viimeiset 15 vuotta Bosniassa on eletty epämääräisessä välitilassa ja oikeusvaltion ja demokratian juurtuminen takkuaa. Osin tämä liittyy kansainvälisen yhteisön heikkoon valmisteluun vuonna 1995. Esimerkiksi tulevaisuuden kannalta elintärkeä yhteiskunnan osa, koulutus, jäi sodanaikaisten jakolinjojen mukaan jakaantuneeksi. Se ei ole omiaan rakentamaan ehyttä yhteiskuntaa.

Haluan siis pitää todennäköisenä sitä, että sotatoimet Libyaa vastaan tuottavat tulosta ja Gaddafin hallinto kukistetaan nopeasti. Se on paras näkymä. Pahimpana skenaariona eilisessä paneelissa puolestaan nousi esiin Libyan tilanteen jumittuminen pitkäksi sisällissodaksi. Silloin näkymiksi voi nousta maan jakautuminen keskenään kilpailevien heimojen tantereeksi tai nyt poissa olevien islamististen liikkeiden tunkeutuminen alueelle.

Entä öljy? Libya tuottaa noin seitsemän prosenttia maailman öljystä. Raimo Väyrynen ei eilisessä keskustelussa katsonut öljyn olevan Libyaa koskevien päätösten taustalla, vaikka öljymaiden kehitystä seurataankin tarkasti. Näkyvissä ei ole ainakaan vielä 1970-luvun kaltainen öljykriisi. Öljyn maailmanmarkkinahinta on kuitenkin jo kohonnut. Sillä on kielteinen vaikutus vaikeuksissa kamppailevan Yhdysvaltain talouteen. Venäjän taloutta öljyn hinnan nousu puolestaan vahvistaa.

Eilinen paneelikeskustelu toi myös esiin, että Suomesta löytyy aiempien vuosikymmenten hankkeiden myötä Libya-tuntemusta. Paikalla oli muun muassa Antti Lassila (kuvassa), joka toimi Suomen viimeisenä suurlähettiläänä Libyassa 1990-luvulla sekä ja maassa edellisten vuosikymmenten aikana työskennelleitä ihmisiä.  Paneelin puheenjohtaja Jussi Vauhkonen totesikin, että maanantaina Suomessa oleva Gaddafin Vihreän kirjan tuntemus oli pakkautunut Paasitornin saliin 302.

*****

Libyan sodan alkaessa kirjoittamani juttu täällä.