(kolumni julkaistu UP Demarissa 24.8.2009)
Minua on viime viikkoina pyydetty useaan otteeseen pohtimaan sosiaalidemokraattisen liikkeen historiaa niin puolueen 110-vuotisjuhlien yhteydessä kuin yleisemmässä vasemmiston tilaa ruotivassa keskustelussa. Usein näkökulma tuntuu olevan kysymys siitä, onko historia demarien ja vasemmiston ongelma ja rasite, ollaanko liiaksi kiinni menneessä nykyisyyden ja tulevaisuuden sijaan.
En ole aina innostunut näistä historiapiehtaroinneista. Usein olen vastannut, että historiantutkijana minua kiinnostaa menneisyys, mutta politiikassa on aina oltava kyse tulevaisuudesta.
Kollega Mikko Majander eritteli kuitenkin menneisyyskysymyksen niin, että siihen pääsee käsiksi: pitää miettiä, mikä menneisyydessä on rasite ja mikä taas voimavara. Sitten pitää erottaa rasitteet ja voimavarat toisistaan.
Näen perusarvot sosiaalidemokratiaan tärkeänä historiallisena voimavarana. Jo Ranskassa vannottiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimiin. Myöhemmin työväenliikkeen keskeiseksi arvoksi tuli myös kansainvälisyys, yli valtiorajojen yltävä solidaarisuus ja oikeudenmukaisuuden tavoittelu.
Turun 110-vuotisjuhlien puheissa ja paneeleissa viitattiin myös moneen kertaa sosiaalidemokraattisiin arvoihin ja kuinka ne ovat edelleen ajankohtaisia.
Historialliset voimavarat merkitsevät kuitenkin vain, jos niillä on tässä ajassa todellista ja konkreettista sisältöä. SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly kysyi Turun juhlien paneelissa, onko sosiaalidemokraattinen liike tehnyt arvojensa mukaista politiikkaa. Tekeekö se sitä nyt?
Laajentaisin Lylyn kysymyksen koskemaan kaikkea puolueessa ja sen liepeillä tapahtuvaa toimintaa. Heijastuvatko politiikassa ja toiminnassa sosiaalidemokraattiset arvot? Onko kansainvälinen solidaarisuus peruslähtökohta? Mieltyykö yksilön vapauden mahdollistaminen toiminnan perimmäiseksi tavoitteeksi? Mitä sosiaalidemokraattinen käsitys oikeudenmukaisuudesta konkreettisesti tarkoittaa? Mitä on oikeudenmukaisuus 2000-luvun peruskoulussa, päivähoidossa, terveydenhuollossa, yrittäjäarjessa, kehitysyhteistyössä tai nuorisotyöttömyyden hoidossa?
Arvot siis ovat voimavara. Mutta ne pitää konkretisoida toiminnaksi ja politiikan sisällöiksi.
Sekään ei kuitenkaan riitä, että omat voimavarat, tässä tapauksessa arvot, ovat tiedossa ja tiedostettu ja että niiden ympärillä on konkreettista toimintaa. Pitää saada sana leviämään ja muut mukaan. Niin kuin joku Turussa totesi: ”Uskovaisia ei tarvitse käännyttää”. Vasta laajojen kansanjoukkojen mieliin piirtyvä kuva sosiaalidemokraattisesta liikkeestä vahvana kansainvälisenä toimijana, vapauden edistäjänä, todellisen oikeudenmukaisuuden apostolina ja esimerkiksi sukupolvien välisen tasavertaisuuden airueena tuottaa laajapohjaista kannatusta niiden keskuudessa, joille nämä arvot tärkeitä.
10 Comments on "Arvot eivät riitä"
Pentti Saarikko
25.8.2009Hei!
"Arvot ovat voimavara. Mutta ne pitää konkretisoida toiminnaksi ja politiikan sisällöiksi. Pitää saada sana leviämään ja muut mukaan."
Näihin lauseisiin sisältyy se kaiken ydin, millä demarit saadaan uuteen nousuun ja nostetaan vaalivoittoon 2011.
Laaditaan konkreettinen, "käsin kosketeltava", kansantajuinen ja ymmärrettävä ohjelma (kuten Soini puhuu kansalle).
-kymmenkunta kohtaa
-selvällä suomella
-5 vuoden pelastusohjelma Suomelle
-kaikkia ei voi luvata
-täsmällisen ja yksinkertainen ilmaisu menee mediassa läpi ja sen kaikki ymmärtää
Pilvi Torsti
25.8.2009Jaan Pentti ajattelusi. Esim. eurovaaleissa minusta suurin tulos oli kaksi nimeä: Soini ja Mitro Repo. Jos miettii, mikä heitä yhdistää niin kyse on nimenomaan kansantajuisuudesta. Suhtaudun varovaisesti siihen, miten paljon on mahdollista tehdä 2011 vaaleihin mennessä enkä pidä perusteltuna ripustaa sosiaalidemokraattisen liikkeen tulevaisuutta pelkästään niissä menestymiseen. Mutta suunta on tärkeä.
Mikael Isoaho
25.8.2009Hyvä kirjoitus ja pohdinta arvojen teemoilta. Vastaan lyhyesti Pentin kommenttin: SDP ei nyt ehkä voita 2011 vaaleja, mutta puolueen pitäisi kyetä katsomaan pitkälle tuon ajankohdan jälkeen - mihin Pilvikin viittasi. Pointti ei ole demarien saattamisessa uuteen nousuun, mikä tapahtuu kyllä omaa vauhtiaan mikäli puolue pääsee sellaiseen tilaan ja suuntaan jossa se herättää luottamusta äänestäjissä. Paras tie siihen taas ei ole keskittyä siihen, mikä on puolueen kohtalo, vaan siihen, mitä voi tehdä kansan hyväksi nykytodellisuudessa.
Kansantajuisesta sanomasta olen kanssanne varsin samaa mieltä, mutta sillä edellytyksellä, että kansantajuisen kielen takana todella sitten on sanoma. Sen luomiseen taas tarvitaan sitä moninaista osaamista, aivo- ja lahjakkuuskapasiteettia mitä puolueen piirissä liikkuvilla on käytettävissään. Ei voida olettaa että pieni, mahdollisesti tapoihin kangistunut, sisäpiiri tekee kaiken. SDP:ssä tarvittaisiin nyt eritoten sosiaalipoliittista näkemystä.
Tiivistän teesini tässä mahdollisimman lyhyesti, olen niistä myös muualla kirjoittanut. Sos.dem. puolueen tarkoitus ja olemassaolon oikeutus, so. perusta sen perinteisesti suurille ääniosuuksille ja suuren puolueen asemalle on ollut hyvinvointivaltiollinen sosiaalipolitiikka. Kansan syvät rivit eivät tunnusta aatteita ja ideologioita, vaan miettivät, mikä on "se mun pulju, vai onko mikään". Juuri hyvinvointivaltio on "se juttu", jonka takia SDP:tä on sotien jälkeen äänestetty, tulonsiirtoineen, sosiaalivakuutuksineen ja palveluineen eli ns. kapitalismia inhimillistävine tekijöineen.
Nykyään kuitenkin on niin, että SDP:n hyvinvointivaltiollinen ja sosiaalipoliittinen visio on täysin hakusessa. Tämä on ikävästi todettu, mutta karu totuus. Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltiokäsityksen kriisistä saisi kokonaan oman juttunsa, joten en tässä paasaa siitä kovin pitkään. Lyhyesti voi kuitenkin katsella ympärilleen: jälkiteollisissa valtioissa joissa teollistumiskehitys on pysähtynyt, demarit häviävät vaaleja rytäkällä.
Niin ollen keskeinen kysymys on tässä: millaista hyvinvointivaltiota demarit haluavat 2010-luvulla ja siitä eteenpäin? Miten sellaisen voisi saavuttaa? Vanhaan ei ole enää paluuta, mutta uusi "hyvinvointivaltion pelastusreseptikin" pitäisi olla toteutettavissa, jollain aikavälillä. Se on tietyssä määrin haaste ideologisten linssien vaihtamiseksi rationaalisiin linsseihin, haaste menneisyydessä elämisen tunnistamiseksi ja hylkäämiseksi silloin kuin sitä on, haaste luopumiseksi osasta vanhaa ideologista ajattelua (mutta ei kaikesta, ei luopumiseksi arvoista!). Tässä muutama fundamentaalinen fakta jotka demareiden tulisi sisäistää:
1) työn luonne on muuttunut, ja työyhteiskunta on muuttunut ja muuttuu edelleen perustavanlaatuisella tavalla. Entisen maailman vakaat, lineaariset työurat ovat vaihtumassa epäsäännöllisempiin elämänuriin, joihin kuuluu useita valintatilanteita, yhä useampia muutoksia, alanvaihtoa ja uudelleenkouluttautumista. Epävarmuus on suurempaa kuin aiemmin, ja niin tulisi olla myös hyvinvointiyhteiskunnallisen riskienhallinnan.
2) Kaikille ei ole enää ikiomaa työpaikkaa, ei edes hyvinä aikoina. Täystyöllisyys on mahdottomuus, ja vaikka mahdollisimman hyvään työllisyysasteeseen tulee pyrkiä, kansalaiset itsekin tietävät täystyöllisyyden olevan utopiaa. Sosiaalidemokratia ei voi enää perustaa itseään entiselle työväenpuolueagendalle, muutoin se syö itse uskottavuuspohjan itseltään.
3) Sosiaaliturvajärjestelmämme kaipaa perusteellista uudistamista. Räikein epäkohta siinä ovat perusturvaetuuksien riittämätön taso ja ansioturvan- ja perusturvan kytkeminen epärationaalisesti toisiinsa: niiden välinen kuilu on liian suuri. Perusturvaa pitää voida korottaa, rukata ja tilkitä koskematta ansiosidonnaiseen. Ansiosidonnaista ei siis tarvitse alentaa, mutta demareiden on uskallettava puuttua todelliseen köyhyysongelmaan eli perusturvaetuuksien riittämättömään tasoon. Toimeentulotuesta on tullut pysyvä hengissä pysyttelemisen apuväline, mitä se ei saisi olla.
4) On ruvettava vakavasti kehittämään kansalaisuuspohjaisia sosiaaliturvamalleja, kaksiraidemallia josta Pilvi eurovaalien alla puhui. Sehän olisi toki paljolti samankaltainen kuin vihreiden perustulo, mutta tässäkin pitäisi kyetä näkemään ideologioiden taakse: vihreät kun eivät esitä ansioturvan leikkaamista, tasaveroa tai muita ikäviä oikeistolaisia juttuja. Perusturva ei voi nyky-yhteiskunnassa enää perustua työmarkkina-asemaan sen kummemmin kuin perheasemaankaan. Kannustinloukut ovat ongelma niin kauan kuin työn vastaanottaminen ja sosiaaliturvaetuuksien saaminen ovat toisensa poissulkeva yhdistelmä. Köyhyys ei taas koskaan, missään nimessä ole kannustavaa!
5) On uskallettava puhua rohkeasti rohkeista jutuista: pääomaveroa pitää nostaa ja ja verotuksen painopistettä siirtää työn verotuksesta pääoman verotukseen. Samoin pitää puhua pörssiverosta, valuutanvaihtoverosta, ympäristöveroista ym. Ja kansankielellä. Kuka tahansa ajattelee että näistä leipoutuisi varsin vasemmistolainen ohjelma, mutta siinäpä se onkin: demarit eivät yksinkertaisesti enää voita vaaleja keskellä - siellä ovat jo kokoomus ja monet muut puolueet. Eivät ne vasemmistolaisesti ajattelevat äänestäjät sitä paitsi ole minnekään kadonneet: he ovat siirtyneet vihreille ja toisaalta populistisille liikkeille, kuten eurovaalitkin taas kerran osoittavat.
Vasemmistolaisuuden tai sosiaalidemokratian ei 2010-luvulla tarvitse tarkoittaa ihmeempää ideologisuutta, punalippujen heiluttelusta nyt puhumattakaan. Se voi olla ihan yksinkertaisesti pragmaattista "tavallisen kansan" aseman turvaamista. Eväät siihen uuteen nousuun olisivat aivan nenän alla, kun vaan niihin uskallettaisiin tarttua. Kannatan lämpimästi uuden, kansantajuisen pelastusohjelman luomista Pentin tavoin, tosin mieluummin pidemmälle aikavälille kuin viidelle vuodelle. Uuden "Forssan ohjelman" konkreettisesta sisällöstä olen kirjoittanut Kimmo Kiljusta kommentoiden: http://blogs.helsinki.fi/amisoaho/2009/08/03/forssan-ohjelma-2010/
Pilvi Torsti
26.8.2009Lisäkommentteja aiheeseen myös Demarin sivuilla http://www.demari.fi/content/view/6809/736/. Ja kuten ajalle tavallista on, aktiivisin kommentointi Facebookissa. Jatketaan! Arvot & konkretia tosiaan kolahtavat, kun lukee näiden päivien poliittisia linjauksia, Liisa Hyssälän kommentit ulkomaalaisista opiskelijoita (kansainvälisyys), Matti Vanhasen puheet perheverosta (tasa-arvo) ja kehymäärärahojen pudotukset (kv. solidaarisuus).
Esa Suominen
30.8.2009Kommentoin lyhyesti Mikaelin ansiokasta kirjoitusta jonka pääpiirteistä olen samaa mieltä.
Kun puhutaan köyhyydestä ja osattomuudesta, sosiaaliturvaetuudet ovat vain yksi asia. Jopa tärkeämpiä ovat palvelut. Kansalaisuusperustainen sosiaaliturva meillä jo on, keskustelu koskee lähinnä sen tasoa. Kun sosialidemokraatit, tai ketkä tahansa, arvioivat vihreiden perustuloesitystä, on muistettava että käsitys köyhyydestä vain rahalla ratkaistavana on vakavalla tavalla vajavainen. Kyse on myös elämänhallinnasta ja mahdollisuuksien avaamisesta - asioista jotka eivät pelkällä rahalla ratkea.
Mitä tulee poliittisen kannatuksen hankkimiseen, niin viestillä on keskeinen rooli. Sosiaalipoliittisen edistyspuolueen, jollaista SDP:n keskeiseksi sisällöksi Mikael aivan oikein tarjoaa, tulee löytää tapa puhua vaikkapa hyvinvointivaltion palveluista uudella tavalla. Se voisi löytyä mahdollisuuksista ja niiden takaamisesta kaikille, vapauden ja emansipaation mahdollistamisesta.
Pentti Saarikko
31.8.2009Hei!
Hyvää ja perusteltua pohdintaa politiikan suunnasta. En tarkoittanut, että v. 2011 vaaleissa kaikki olisi valmista ja vaaliohjelma pelkästään toisi autuuden demareille. Kyse on pitkästä muutoksen ohjelmasta, jonka laadinnasta tässäkin keskustellaan. Millainen sen pitäisi olla, että tulisimme ymmärretyksi ja erottautuisimme siitä "politiikan mössöstä", josta ihmiset ovat vieraantuneet, etenkin nuoret.
Suurin ongelma on, ettei enää ymmärretä, mitä on politiikka ja miten se vaikuttaa ihmisiin. Siitä meidän on osattava kertoa, mm. että verotus on politiikkaa, miten veronalennukset ja yhteiskunnan omaisuuden myyminen vaikuttaa palveluihin (terveydenhuolto, vanhustenhoito, opetus ja kulttuuri), että on oikeudenmukaista verottaa enemmän isoja tuloja ja vaikkapa pörssikauppoja, optiot ei ole oikeudenmukaisia vaan tuloksesta on palkittava kaikkia työntekijöitä (esim. henkilöstörahasto).
Yksi tärkeä asia tällä hetkellä on Ylen rahoituksen puolustaminen, kun uusi rahoitusmalli on nyt kaiken valtamedian kritiikin kohteina, kun uudistuva Yle (ja Junger) pärjää heidän mielestään liian hyvin muiden tiedotusvälineiden kanssa. Ylen inforooli on edelleenkin erittäin merkittävä, siihen pitäisi demarien ottaa nyt kantaa ja puolustaa sitä. Katsotaanpa vaikka tänä iltana Timo-Erkki Heinon selkokielistä ja ymmärrettävää MOT -ohjelmaa veropolitiikasta, joka on politiikkaa (rikkaat rikastuvat Suomessakin).
Jussi Vauhkonen
2.9.2009Mikael,
katsot, että suomalaisen sosiaaliturvan räikein epäkohta on perusturvan ja ansioturvan liian suuri kuilu. Samaa ajatusta esittävät aika monet vihreät, mutta perinteisesti verorahoitteisten vähimmäisetuuksien nostaminen suhteessa vakuutusmaksuin rahoitettaviin ansiosidonnaisiin etuuksiin on äärivasemmiston ja keskustan lempilapsi.
Sosiaalidemokraattien sisällä on toki esiintynyt aikain saatossa monenlaisia näkemyksiä asiasta, mutta yleisesti kai voi sanoa, että ansiotyöstä karttuvan sosiaaliturvan periaatteellinen hyväksyntä on ollut varsin laajaa ja vakaata.
Minua on perusturva vs. ansioturva -keskustelussa vaivannut erityisesti kaksi kysymystä, joihin pyytäisin kommentteja.
1) Onko erottelu perusturvaan ja ansioturvaan onnistunut?
Väestön valtaosan sosiaaliturvan perustan muodostavat ansiosidonnaiset etuudet. Työttömyysturvassa ansiosidonnaista päivärahaa saa noin puolet työttömyysturvaa ylipäänsä nauttivista, mutta esimerkiksi kaikista eläkkeensaajista pelkkää kansaneläkettä saa noin seitsemän prosenttia. Noin puolet eläkkeensaajista saa pelkkää työeläkettä, siis ansiosidonnaista etuutta. On mielestäni perusteita väittää, että perusturvaa on nimenomaan ansiosidonnainen turva ja vähimmäisetuudet ovat oikeastaan lisäturvaa, jota maksetaan, jos perusturva puuttuu. Nyt suosittu tapa kutsua vähimmäisetuuksia – kansaneläkettä, työttömyysturvan ja sairausvakuutuksen peruspäivärahaa sekä työmarkkinatukea – perusturvaksi johtaa minusta sikäli harhaan, että syntyy helposti vaikutelma ansiosidonnaisen turvan ”ylimääräisyydestä”. Sitä se ei ole: lakisääteinen sosiaaliturva, joka säilyttää kohtuullisesti aiemman kulutustason, on minusta hyvinvointivaltion ydin.
2) Onko turvan muotojen kytkeminen yhteen epäoikeudenmukaista?
Erityistä närää näyttää herättävän työttömyysturvan peruspäivärahan ja työmarkkinatuen alhainen taso verrattuna ansiosidonnaiseen työttömyyskassan maksamaan päivärahaan. On varmasti paikallaan pohtia, mikä olisi peruspäivärahan oikea taso, ja voi olla, että nykyinen noin 550 euroa kuukaudessa (+ mahdolliset asumistuki ja toimeentulotuki) on riittämätön toimeentuloon. Mutta olisiko oikeudenmukaista, että yhdet maksaisivat sekä omasta (kassa) että kaikkien (verot) työttömyysturvasta ja toiset vain kaikkien (verot – sikäli kuin olisivat niitä ehtineet maksaa), mutta etuudet olisivat samat?
Mikael Isoaho
6.9.2009Muutama huomio Jussin kommenttiin:
”Perinteisesti verorahoitteisten vähimmäisetuuksien nostaminen suhteessa vakuutusmaksuin rahoitettaviin ansiosidonnaisiin etuuksiin on äärivasemmiston ja keskustan lempilapsi.”
Jokainen toki voi tykönään miettiä, ovatko vihreät äärivasemmistoa vai keskustaa – minulla ei ole siihen vastausta, koskapa en edusta sen kummenkin vihreitä, äärivasemmistoa kuin keskustaakaan. Toinen pohtimisen arvoinen yksityiskohta voi toki olla, tarvitseeko perinteisten poliittisten ja ideologisten jakolinjojen määritellä ajattelua, varsinkaan dominoivana osapuolena suhteessa tieteellisen tutkimuksen tuloksiin.
Omat vastaukseni kahteen kysymykseesi:
1) Osittain on onnistunut, mutta siihen kytkeytyy useita nykyisyyteen ja muuttuvaan todellisuuteen liittyviä huomioita. Ja jotta tekisin selväksi käsitteet joilla keskustelua käyn: en tiedä mistä olet omaksunut käsityksen ansiosidonnaisista etuuksista ”perusturvana”, mutta itse käytän sosiaalipolitiikan tutkimuksessa yleisiä käsitteitä joissa sanalla ”perusturva” viitataan sosiaaliturvaetuuksien kansalaisuusoikeuksiin pohjautuviin perusosuuksiin ja sanalla ”ansioturva” työperustaisiin, ansiosidonnaisiin etuuksiin. Tässä mielessä olemme lähtökohtaisesti eri mieltä hyvinvointivaltion ytimestä: mielestäni juuri universalismi, se, että kansalainen on oikeutettu tiettyihin etuuksiin vain yksinkertaisesti olemalla kansalainen, yhteisön ”valtio” jäsen – riippumatta hänentyömarkkina-asemastaan, on (erityisesti pohjoismaisen) hyvinvointivaltion ydin. Tässä kohtaa onkin huomattava Suomen olevan muita Pohjoismaita jäljessä perusturvaetuuksien tasossa ja vastaavasti köyhyysluvuissa niitä edellä. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita, ettei myös aiemman kulutustason säilyttämiseen tähtäävää, vakuutusmaksuin rahoitettavaa ansiosidonnannaista sosiaaliturvaa tarvittaisi.
Mitä mainitsemiisi esimerkkeihin tulee, lienee turhaa edes mainita, että työttömyysturvan osalta juuri se ei-ansiosidonnaista nauttiva puolisko on huomattavasti alttiimpi sosiaalisille riskeille ja toimeentulo-ongelmille. Eläkkeensaajien tilanteessa taas on huomionarvoista, että osa myös ansiosidonnaisen työeläkkeen nauttijoista elää elinkustannuksiin nähden varsin pienen eläkkeen varassa. Merkittävinä syinä tähän ovat työurien katkonaisuus (joka ei ainakaan ole vähenemään päin), ja palkattoman kotitaloustyön, omaishoidon ym. sinänsä yhteiskunnallisesti merkittävien tehtävien aiheuttama lovi ansioeläkkeen tasoon.
En toki väitä, etteikö keynesiläis-sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion hyviä puolia saisi nähdä ja niistä saisi iloita. Sen sijaan painotan, että olisi syytä myös huomioida indikaattoreiden, kuten vakituisissa kokopäiväisissä työsuhteissa olevien osuuden tai vaikkapa ansiosidonnaista nauttivien työttömien osuuden lisäksi myös trendi, mihin suuntaan ne kehittyvät. Enemmistön nauttimat sosiaalietuudet tuskin ovat senkään vertaa ”perusturvaa”, jollei ole perusteita olettaa että ne ovat sitä myös tulevaisuudessa?
2) Kohtuullisessa määrin ei ole epäoikeudenmukaista, mutta on myös huomattava että 1990-luvun laman jälkeen perusturvaetuuksien reaaliarvo on huomattavasti laskenut – osittain koska lamanaikaisissa- ja jälkeisissä leikkauksissa ja tasokorotusten pidätyksissä oltiin kärkkäämpiä puuttumaan perusturvaan, osittain taas koska laman jälkeen on korotettu lähinnä ansiosidonnaisten etuuksien tasoa. Vuosi 1989 oli toki monessa mielessä ihana vuosi, mutta valitettavasti viimeiset vajaat parikymmentä vuotta (ja niistä eritoten lamanjälkeinen kasvukausi, joka on ollut tuloerojen vauhdikkaan kasvun aikaa), on edustanut sellaista kehitystä, jota ei juuri enää voi pitää ”kohtuullisena”. Mitä pohdintaan peruspäivärahan ja toimeentulotuen tasosta tulee, siitä puhuvat omaa kieltään niin tutkijat kuin leipäjonotkin.
Viimeisen virkkeesi pointtia en ymmärrä lainkaan: kuka tässä on väittänyt, että perusturvaetuuksien ja ansiosidonnaisten etuuksien tason tulisi olla sama? Väitehän olisi yksinkertaisesti mieletön – mihin silloin ansioturvaa tarvittaisiin, ja miten ihmeessä sellainen järjestelmä olisi mahdollinen? Argumentoin perusturvaetuuksien nostamisen puolesta, en niiden- ja ansioturvan saattamisesta samalle tasolle.
Jussi Vauhkonen
7.9.2009Mikael,
Viimeisen virkkeeni tarkoitus oli selvittää, piditkö turvan mutojen kytkentää sinänsä vääränä. Ehkä ylitulkitsin, mutta minusta aiemman viestisi vaatimus "sosiaaliturvajärjestelmämme perusteellisesta uudistamisesta" viittasi siihen, että pidit kenties koko kytkentää periaatteellisesti virheellisenä. No, tämä selvisi.
Mitä tulee perus- ja ansioturvan erotteluun, korostaisin vielä, että 1-kysymykseni tähtäsi juuri käytettyjen käsitteiden onnistuneisuuteen. Kuten kirjoitin, pidän ongelmallisena sitä, että käsite perusturva saattaa tuottaa sen vastinparille eli ansioturvan käsitteelle jotenkin "ei-perustavaa-laatua-olevan" leiman.
Universalismi on epäilemättä olennainen osa pohjoismaista hyvinvointivaltiota - silloinkin kun sitä toteuttavat itsehallinnolliset kunnat. Mutta kumpi suuntautuu enemmän tulevaisuuteen: paikkaan (kansalaisuuteen) sidottu vai paikasta riippumaton (ansiotyöllä kartutettava) sosiaaliturva?
Mikael Isoaho
9.9.2009Kantani ansioturvan rooliin tuli siis selväksi, ja painotan tosiaan vielä että en itsekään toivo vakuutusmaksuin rahoitetulle ansiosidonnaiselle turvalle mitään "ylimääräisen" stigmaa. Tämä perusturva-ansioturva -jaottelu vaan on se yleinen käsitteistö, jota alan tutkimuksessa käytetään, ja pointtisi siitä että käsitteistöön saattaa tietyllä tapaa tulkittuna liittyä kyseinen leimaongelma, on sinänsä huomionarvoinen.
"Mutta kumpi suuntautuu enemmän tulevaisuuteen: paikkaan (kansalaisuuteen) sidottu vai paikasta riippumaton (ansiotyöllä kartutettava) sosiaaliturva?"
Se toki riippuu siitä, kumpi on universalismin pohjana luonteeltaan pysyvämpi, palkkatyösuhde vai kansallisvaltion jäsenyys (paikka-aspektilla pysyvä asuminen tietyn valtion alueella). Työsuhteiden pirstaloituessa ja työyhteiskunnan muuttuessa ansiotyö näyttäisi kehittyvän alati epävarmempaan suuntaan, mutta valehtelisin jos väittäisin että näistä kumpikaan (kansalaisuus, palkkatyö) olisi erityisen varma ja pysyvä. Siinähän se tulevaisuussuuntautuneisuuden haaste onkin, varmaa ei ole muu kuin epävarmuus.