(Pekingin lentokenttä 22.9.2012)

Olin edellisen kerran Pekingissä lähes 15 vuotta sitten. Saavuin silloin paikalle junalla Moskovasta ja viivyin Kiinassa vajaan kuukauden. Tammikuisen Pekingin rautatieaseman ruuhka, haju ja älämölö oli ensimmäinen kosketukseni Aasiaan ja siihen mitä tarkoittaa ”väkimäärä”.

15 vuoden takaisesta Pekingistä mieleen on syöpynyt muutamia vahvoja mielikuvia: Minuun – yksin matkailleeseen vaaleaan pieneen naiseen – kohdistunut avoin tuijotus, keskenään samalta näyttäneiden ihmisten vyöryvät massat kaikkialla, valtavan leveiden katujen kansoittamat polkupyörät ja vähemmistössä olleet autot, pöly ja lika, kaiken suuruus, valtavuus.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kaikki oli tietenkin edelleen suurta. Mao makaa mausoleumissaan ja kiinalaiset otattavat itsestään valokuvia mauseoleumin edessä. Kadut ovat leveitä ja väkeä riittää. Taivaallisen rauhan aukio on valtaisa ja ihmisestä tuntuu pieneltä.

Mutta paljon oli toisin. Lika ja pöly oli vaihtunut keskusta-alueen silmiin pistävään siisteyteen. Roskia näkee kaduilla vähemmän kuin lajittelemaan kehottavia roskapönttöjä. Autot ovat sivuuttaneet polkupyörät keskustan käytetyimpänä kulkuvälineenä.

Kaikkein voimakkain muutoskokemus Pekingissä 15 vuoden aikana on kuitenkin muutos ihmisissä. Länsimaisin silmin katsottuna keskenään samannäköisten ihmisten armeija on muuttunut kokoelmaksi yksilöitä. On uskomatonta, millainen vaikutus katukuvaan ja kaupungin yleisilmeeseen on sellaisilla asioilla kuin modernit silmälasit, hiusvärit ja vaihtelevat hiusmallit, naisten meikit tai keskenään erilaiset trendikkäät vaatteet. On kuin ihmisten itsetunto olisi samalla kohonnut eksponentiaalisesti.

Kiina on aikaa sitten lakannut olemasta halpatuotannon tyyssija, jota länsimaisena voisi ylenkatsoa tai kuvitella hallitsevansa. Kiina ei ole tulossa vaan se on jo. Yksi tapa muistuttaa itseään siitä on katsoa pekingiläisiä metrossa.

Niin ja minua ei tuijotettu. Maaseudulla toki olisi toisin, mutta tämän tarinan aihe oli Pekingin, pääkaupungin, muutos. 15 vuotta sitten sielläkin tuijotettiin.

*****

ps. hiljattain hesarissa oli Pekingissä perheineen asuneen Reetta Rädyn hieno Kiina-kirjoitus ”Haave ja pettymys sekoittuvat Kiinassa” täällä.

pps. Olin tällä kertaa Pekingissä töiden merkeissä. Lisää työnäkökulmista eli siitä, mitä tarkoittaa, että ”Kiina on jo”, toisella kertaa.

 

Share:
Reading time: 1 min

Olipa kerran koulu, joka sijaitsi sisällissodan etulinjaksi joutuneella kaupungin pääkadulla. Sellainen on Mostarin Gymnasium, upea Itävallan hallinnon aikaan rakennettu talokaunotar, jonka julkisivussa oli ampuma-aukkoina sodassa käytettyjä reikiä pitkälle 2000-luvulle saakka.

Syksystä 2006 alkaen Gymnasiumin seinien suojissa on toiminut Mostarin United World College –koulu yhdessä paikallisen lukion kanssa. Paikallinen lukio jakautuu kahteen opetusohjelmaan: kroatialaiseen ja federaation ohjelmaan. UWC-koulu puolestaan  on maan ensimmäinen lukio, jossa sodan jälkeen kaikkien kansanryhmien nuoret opiskelevat yhdessä. UWC:ssä on bosnialaisten ohella stipendiaatteja eri puolilta maailmaa, myös Suomesta. Kaikki asuvat koulun kahdessa asuntolassa. UWC-koulussa opiskellaan kaksi lukion viimeistä vuotta ja loppututkintona on IB.

Tällä viikolla saimme kertoa loistavia uutisia

Share:
Reading time: 1 min

(23.2.2011 kirjoitettu blogi uudelleenjulkaistu 12.10.2012 EU:lle myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon kunniaksi.)

Sunnuntaina lentokentällä ulos kävellessä poltetun hiilen katku tunki kurkkuun. Parin Sarajevon tunnin jälkeen kurkku on käheä ja kuiva yskä raatelee kurkkua. Kadulla kulkevat ihmiset näyttävät väsyneiltä. Ratikassa matkaavien vaatteiden virttyneisyys ja silmälasien epäsopivuus  – uusia ei ole varaa hankkia – käy sydämelle.

Sarajevon kolme ja puoli vuotta jatkunut piiritys ja Bosnia ja Hertsegovinaa repinyt sisällissota päättyivät 15 vuotta sitten loppuvuodesta 1995.  Tulin tänne ensi kertaa reilu vuosi myöhemmin tammikuussa 1997. Silloin

Share:
Reading time: 2 min
Page 1 of 3123