(Pekingin lentokenttä 22.9.2012)

Olin edellisen kerran Pekingissä lähes 15 vuotta sitten. Saavuin silloin paikalle junalla Moskovasta ja viivyin Kiinassa vajaan kuukauden. Tammikuisen Pekingin rautatieaseman ruuhka, haju ja älämölö oli ensimmäinen kosketukseni Aasiaan ja siihen mitä tarkoittaa ”väkimäärä”.

15 vuoden takaisesta Pekingistä mieleen on syöpynyt muutamia vahvoja mielikuvia: Minuun – yksin matkailleeseen vaaleaan pieneen naiseen – kohdistunut avoin tuijotus, keskenään samalta näyttäneiden ihmisten vyöryvät massat kaikkialla, valtavan leveiden katujen kansoittamat polkupyörät ja vähemmistössä olleet autot, pöly ja lika, kaiken suuruus, valtavuus.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kaikki oli tietenkin edelleen suurta. Mao makaa mausoleumissaan ja kiinalaiset otattavat itsestään valokuvia mauseoleumin edessä. Kadut ovat leveitä ja väkeä riittää. Taivaallisen rauhan aukio on valtaisa ja ihmisestä tuntuu pieneltä.

Mutta paljon oli toisin. Lika ja pöly oli vaihtunut keskusta-alueen silmiin pistävään siisteyteen. Roskia näkee kaduilla vähemmän kuin lajittelemaan kehottavia roskapönttöjä. Autot ovat sivuuttaneet polkupyörät keskustan käytetyimpänä kulkuvälineenä.

Kaikkein voimakkain muutoskokemus Pekingissä 15 vuoden aikana on kuitenkin muutos ihmisissä. Länsimaisin silmin katsottuna keskenään samannäköisten ihmisten armeija on muuttunut kokoelmaksi yksilöitä. On uskomatonta, millainen vaikutus katukuvaan ja kaupungin yleisilmeeseen on sellaisilla asioilla kuin modernit silmälasit, hiusvärit ja vaihtelevat hiusmallit, naisten meikit tai keskenään erilaiset trendikkäät vaatteet. On kuin ihmisten itsetunto olisi samalla kohonnut eksponentiaalisesti.

Kiina on aikaa sitten lakannut olemasta halpatuotannon tyyssija, jota länsimaisena voisi ylenkatsoa tai kuvitella hallitsevansa. Kiina ei ole tulossa vaan se on jo. Yksi tapa muistuttaa itseään siitä on katsoa pekingiläisiä metrossa.

Niin ja minua ei tuijotettu. Maaseudulla toki olisi toisin, mutta tämän tarinan aihe oli Pekingin, pääkaupungin, muutos. 15 vuotta sitten sielläkin tuijotettiin.

*****

ps. hiljattain hesarissa oli Pekingissä perheineen asuneen Reetta Rädyn hieno Kiina-kirjoitus ”Haave ja pettymys sekoittuvat Kiinassa” täällä.

pps. Olin tällä kertaa Pekingissä töiden merkeissä. Lisää työnäkökulmista eli siitä, mitä tarkoittaa, että ”Kiina on jo”, toisella kertaa.

 

Share:
Reading time: 1 min

”Miten voit rauhan ihmisenä kannattaa sotilaallisista hyökkäystä” minulta kysyttiin eilen paneelin jälkeen, jossa keskustelimme Libyasta, sodasta ja rauhan edellytyksistä professorien Jaakko Hämeen-Anttila ja Raimo Väyrynen kanssa.

Kysymys on tärkeä. Onneksi Lontoossa keskustellaan tänään Libyan rauhasta. Kansainvälisessä sotilaallisessa väliintulossa ei ole mitään mieltä, jos samaan aikaan ei mietitä, miten rauha rakennetaan. Monesti ei ole mietitty.

Eilisessä keskustelussa olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, että oli hyvä, että YK:n turvallisuusneuvosto kykeni tekemään päätöslauselman 1973, joka antoi kansainväliselle yhteisölle oikeuden ryhtyä maahyökkäystä lukuun ottamatta ”kaikkiin välttämättömiin toimiin” Libyassa. Ruandan, Darfurin ja Balkanin murhenäytelmät eivät saa toistua ja siksi väliinmeno nyt oli tärkeää.

Mutta samalla olimme yksimielisiä myös siitä, että kansainvälisen yhteisön on jo nyt valmistauduttava auttamaan Libyaa jälleenrakennuksessa, joka merkitsee sekä humanitäärista tukea että apua oikeusvaltion rakenteiden luomisessa.

Omiin näkemyksiini vaikuttavat vahvasti kokemukseni ennen kaikkea Bosniasta, missä 1995 sotilaallinen väliintulo tapahtui 3,5 vuoden sisällissodan ja odotuksen jälkeen. Väliintulo auttoi Daytonin rauhansopimuksen solmimista, mutta valitettavasti viimeiset 15 vuotta Bosniassa on eletty epämääräisessä välitilassa ja oikeusvaltion ja demokratian juurtuminen takkuaa. Osin tämä liittyy kansainvälisen yhteisön heikkoon valmisteluun vuonna 1995. Esimerkiksi tulevaisuuden kannalta elintärkeä yhteiskunnan osa, koulutus, jäi sodanaikaisten jakolinjojen mukaan jakaantuneeksi. Se ei ole omiaan rakentamaan ehyttä yhteiskuntaa.

Haluan siis pitää todennäköisenä

Share:
Reading time: 2 min

Tarina hankkeesta, joka mainitaan HS D3 (6.3.), radio-ohjelman voi kuunnella täällä (mp3).

”Ella Alin on suomalainen nuori opiskelija, joka opiskeli Bosniassa, Mostarissa vuosina 2006-2008 ja teki siellä kansainvälisen ylioppilastutkinnon eli IB-tutkinnon. Ella toimi varsinaisena tienraivaajana, sillä hän oli ensimmäinen suomalainen opiskelija vastaperustetussa mostarilaisessa kansainvälisessä lukiossa. Samaan aikaan Mostarin United World College -lukiohanketta johti suomalainen Pilvi Torsti. Näitä UWC-kouluja on maailmalla yhteensä kaksitoista. Kouluihin haetaan opiskelijoiksi ja kulut katetaan lähes kokonaan stipendillä. Erityinen UWC-toimikunta valitsee koulujen oppilaat. Mostarin UWC-lukion kotikaupunki on sodan runtelema ja jakautunut kaupunki. Kansainväliset opiskelijat tekevät paljon vapaaehtoistyötä ja tuovat tuulahduksia omista kulttuureistaan Mostariin. Opettajakoulutuksen kautta eurooppalainen koulutuskultuuri leviää myös muihin kaupungin kouluihin. Kouluhankkeen hallinnointi siirtyy tänä keväänä kokonaan bosnialaisten omiin käsiin. Pilvi Torsti ja Ella Alin kertoivat Päiväntasaajassa arjesta Bosniassa ja kansainvälisessä koulussa. Toimittajana Kati Turtola.”

Lue myös Pilvin kuvausta Bosnian nykytilanteesta ja Mostarin kouluhankkeesta.

Share:
Reading time: 1 min
Page 1 of 61234...Last »