Kirjoitan politiikan pelastusohjelmaa viikottain. Tervetuloa mukaan, toukokuussa kokoan kirjoitusten ja keskustelujen pohjalta EU-vaalien tavoitteeni.
Suomalainen hyvinvointivaltio on ollut rajussa muutoksessa lama-ajasta lähtien. Kuluja karsitaan ja palveluja yksityistetään; väestö vanhenee, auttavien käsien tarve kasvaa, ja rahoitusongelmat ovat ilmeiset. Millaisin konstein hyvinvointivaltio pystyisi nykyistä paremmin ja samalla mielekkäin kustannuksin takaamaan kaikille inhimilliset olosuhteet ja tasa-arvoiset mahdollisuudet?
28 Comments on "Hyvinvointivaltio"
tiina partanen
10.2.2009Voidaanko enää käyttää hyvinvointivaltio määritelmää? Yksi määritelmä, jonka mukaan hyvinvointivaltio on valtio, joka takaa ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien lisäksi myös sosiaaliset oikeudet eli oikeuden välttämättömään elintasoon ja huolenpitoon (Thomas Humphrey Marshallin luoman määritelmän mukaan) Kuitenkin meidän hyvinvointivaltiossamme tapahtuu kaiken aikaa seuraavia asioita.
Nuoret kuolevat jäätyvät kuoliaiksi hankeen suurissa promillemäärissä. Kouluissa pelätään milloin seuraavan kerran joku kantaa aseen mukanaan kouluun ja ampuu ympärillä olevat. Nuoret voivat entistä huonommin kaikkialla.
Asunnottomien määrä kasvaa ja varakkaiden taloudellinen tilanne näyttää paremmalta kuin koskaan. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä, jota on vuosien varrella yritetty pienentää alkaa jälleen kasvaa suuremmaksi kuin koskaan. Lehtien palstat kirjoittaa siitä, miten politiikkaa tehdään: -Annetaan täysin idootteja kommentteja toisista puolueista ja toimitaan kuten media on opettanut toimimaan. "Sinä olet heikoin lenkki, hyvästi!" Kokoomuksen viesti näyttää olevan aika selkeä siitä kenen pussiin peliä pelataan, joten toivon demareiden tekevän sille selkeitä vastavetoja hyvällä politiikalla ja oikeilla arvoilla.
Ennen yhteiskunnassamme yhtenä valttikorttina oli maaseudulta kaupungeissakin vaikuttanut yhteisöllisyys. Toisista pidettiin huolta ja asioihin uskallettiin puuttua, sillä muistettiin mitä on lähimmäisen rakkaus.
Palveluja yksityistetään ja terveydenhuollon palvelut siirtyvät aina vain kauemmaksi suurempiin keskuksiin. Maaseudun ikääntyvät ihmiset saavat tehdä kovasti sen eteen, että saavat hankittua kuljetuksen lääkärikäyntiin naapuripaikkakunnalle.
Voidaanko siis oikeastikaan enää puhua hyvinvointivaltiosta meidän oman historiamme mittapuussa verraten?
Kärjistäen ihmettelen!
Miika Tervo
11.2.2009Hei Pilvi!
Hienoa, että olet luonut foorumin ajatuksille. Toivottavasti esimerkkisi loisi uudenlaisia reittejä kansalaisille, ja ennen kaikkea politiikoille, luomaan yhteyttä tekojen ja idealismin välille. Oman ammattini kautta perheterapeuttina minua huolestuttaa suomalainen kehitys, jossa vauvojen terveydentila on maailman huippua, mutta ikävä kyllä esimerkiksi murrosikäisten mielenterveysongelmat nousevat myös tilastojen kärkeen. Mitä tapahtuu tässä välissä ja miten se on mahdollista? (Onhan meillä neuvola, päivähoito, peruskoulu, lastensuojelu, laadukas terveydenhuolto) Miten asia on muissa EU-maissa. Olisiko sieltä jotain opittavaa vai onko samankaltaisia uhkakuvia syntymässä muuallekin Eurooppaan. Oma väitteeni on, että väkivallan ehkäisyssä on merkittävää sekä yksilöiden että kulttuurien tasolla, miten lapsia kasvatetaan sekä mikro- että makrotasolla. Arvot, toimintamallit, käyttäytyminen ja ennen kaikkea se, miten toinen ihminen suhtautuu toiseen, määrittyy perusteiltaan ensimmäisen kolmen (-viiden) ikävuoden aikana, jolloin ihmisen aivot ja keskushermosto (ajattelu, tunteet, vuorovaikutusmallit, asenteet) kehittyy voimakkaimmin. Samalla kehittyvät ne reaktiomallit, joita ihminen toteuttaa toimiessaan toisten ihmisten kanssa.
Onko suomalaisessa järjestelmässä jotain sellaista, että opitaan sopeutumaan liikaa ja rakentavalle aggressiolle ja terveesti itsekkäälle osallistumiselle yhteisiin asioihin ei ole väyliä, vaan ne näkyvät juuri mielenterveystilastoissa (masennus, syömishäiriöt, päihteet, syrjäytyminen). Olen huolestunut, jos näitä ilmiöitä selitetään vain yksilöpsykologiasta käsin yksilön oman toiminnan ja valintojen seurauksiksi eikä ymmärretä niiden vuorovaikutuksellista eli kulttuurillista lähtökohtaa jo ihan ihmiselämän alusta lähtien. Eli siis miten poliitikot ja muut vaikutusvaltaiset saataisiin syvästi ymmärtämään, että kansalaisia ei voi pitää objekteina. Hyvinvointivaltion irvikuva on sellainen yhteiskunta, jossa terveydenhuolto, opetus-/kasvatustoimi ja sosiaalihuolto joutuvat toimimaan huonoilla resursseilla (mukaan lukien huono johtaminen ja organisaation rakenteisiin syntyneet tiedostamattomat piilosuunnitelmat) ja niiden tehtäväksi jää sopeuttaa ihmisiä annettuihin raameihin tai toimia kulttuurin tuottaman kaatopaikan hoitajana. Toisin sanoen niiden todellinen tarkoitus onkin jotain muuta kuin toimintasuunnitelmien idealismi ja siksi esimerkiksi ruohonjuuritason muutostoiveet eivät useinkaan muutu teoksi ja toiminnaksi. Ja on tärkeää ymmärtää, että lastensuojelu, erikoissairaanhoito ja kaikki korjaavat toimenpiteet ovat erittäin kalliita palveluita sen lisäksi että niihin sisältyy inhimillisiä tragedioita.
Tsemppiä Pilvin politiikan pelastusohjelmalle! ”everything is political!”
Pilvi Torsti
12.2.2009Tiina, kai peruskysymys on, mitä lopulta haluamme ja miten sen kerromme. Tätä tarkoitan sillä, että politiikan täytyy pelastaa maailma ja esim. hyvinvointivaltio, koska kaikki asennetutkimukset osoittavat, että kansalaiset niin haluavat. Lisäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion saavutukset hyvin monella tavalla tarkasteltuna (koulutustaso, talouden kilpailukyky, korruption vähäisyys jne) ovat sellaisia, että tulevaisuuden historioitsijoilla olisi vaikeuksia selittää, jos tällaisesta järjestelmä luovuttaisiin.
Jussi Vauhkonen
23.2.2009Lienen jonkinlainen hyvinvointivaltion historioitsija enkä usko, että hyvinvointivaltion alasajon selittäminen olisi erityisen vaikeaa (toisin kuin kenties SDP:n osallisuuden siihen). Toivon kuitenkin, etten moiseen joudu vaan että mm. nykyinen talouskriisi elvyttää käsityksen markkinataloudesta renkinä, ei isäntänä. Ja markkinatalouden "korjaamisestahan" hyvinvointivaltiossa on hyvin suurelta osalta kysymys.
En olisi valmis myöntämään suoralta kädeltä rahoitusongelmien ilmeisyyttä. Eläkeläisväestön osuuden kasvu on toki tosiasia, mutta sen merkitys on monimutkaisempi kysymys kuin mitä usein esitetään. Kannattaa muistaa, että eläkeläisetkin maksavat veroja ja ostavat tavaroita ja palveluksia.
Joutohetkinä voi pohdiskella, kuinka suurta kulutuskysynnän kasvua merkitsisi, jos EU:n alueella saataisiin aikaan jonkinlainen minimieläke. Tällä hetkellähän monessa Itä-Euroopan maassa vanhukset kituuttelevat täysin riittämättömillä tuloilla - samaan tapaan kuin 1950-luvun alun Suomessa. Täällä pantiin silloin pystyyn tasasuuruinen kansaneläke, joka nosti tuntuvasti monen köyhän vanhuksen kulutusmahdollisuuksia. (Siinä eläkejärjestelmässä oli kyllä eräitä ongelmiakin, mutta niistä jossain toisessa yhteydessä.)
EU:lla voisi olla erittäin keskeinen sosiaalipoliittinen tehtävä. Sitä ei ehkä usein tule ajatelleeksi, kun meillä Suomessa yhdistelmä EU ja sosiaalipolitiikka herättää pääasiassa pelkoa. Tällä vasemalla kenttäpuoliskolla pelätään, että oiva pohjoismainen systeemi rapautuu, kun taas opponentit oikealla pelkäävät, että se leviää.
Miika Tervo
23.2.2009Päivähoidon laatu on Suomessa heikko ja ryhmäkoot liian suuret. Lasten aggressiiviisuus lisääntyy. Älylliseen ja kielelliseen kehitykseen syntyy puutteita. Näin väittää vuoden professoriksi valittu kehityspsykologian professori Liisa Keltinkangas-Järvinen.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200902239130125_uu.shtml
Eli jos politiikan tulee pelastaa maailma, niin poliitikkojen tulee puuttua tähän epäkohtaan, jos halutaan kehittää Suomea sivistysvaltioksi tai mitä tahansa Euroopan valtiota, jossa varhaiskasvatus perustuu kodin ulkopuoliseen järjestelmään). Näin voidaan turvata tasa-arvo, turvallisuus, luovuus ja hyvinvointi.
Ilmainen päivähoito ei ole kestävä ratkaisu, vaan se on uuden puoluejohtajatulokkaan sympaattinen ja populistinen tien avaus, mutta ei perustu asian syvään ymmärrykseen ja tietoon. Jos Suomessa jatketaan alle kolmivuotiaiden lasten vanhempien subjektiivistä oikeutta päivähoitoon, niin rahoitusta pitää reilusti ottaa yritysmaailmasta, perheiltä itseltään ja verovaroista. Alle kolmivuotiaiden päivähoidon tarve syntyy vain ja ainoastaan työelämän tarpeista (paitsi jos päivähoito lastensuojelun avohuollon tukitoimena). Päivähoito voi olla myös reilusti perheen ansioihin sidonnainen eli varakkaiden perheiden päivähoito voi olla vieläkin kalliimpaa. Ja kuten aikaisemmin tällä sivulla olen maininnut, että laadukas päivähoito on merkittävä tekijä siinä, millaista henkistä pääomaa yhteiskunnassa on tulevaisuudessa. Peruskoulussa monet asiat tulevat näkyväksi, mutta koulujärjestelmä ei niitä pysty ratkaisemaan, koska siinä vaiheessa ollaan jo lähtökohtaisesti liian myöhässä ja opettajien ammattitaito ja resurssit eivät riitä ongelmissa, jotka liittyvät yhdessä olemiseen ja elämämisen taitoihin.
Itseasiassa sana päivähoito pitäisi korvata esimerkiksi sanalla varhaiskasvatus (jonka merkitys ihmisellä on aivan keskeinen myöhempää elämää ajatellen sosiaalisen, kognitiivisen, emotionaalisen, kielellisen ja motorisen kehityksen alueilla. Päivähoidossa pitää olla myös vaihtoehtoja. Ja alle kolmivuotiaiden lasten vanhempien kotiin jäämistä pitää tukea ja mahdollistaa enemmän ja niin, että myös miehet jäävät useammin kotiin. Tästähän on mm. ministeri Wallinilla ollut kiinnostavia ja positiivisia ideoita ja ehdotuksia.
Pilvi Torsti
23.2.2009Jussi, kun pohdit EU:n sosiaalipoliittista tehtävää, näetkö sen nimenomaan pohjoismaisen kaltaisen systeemin edistämisenä myös muualla? Pohjoismaisen mallin leviämisen pelkääminen on tietenkin siinä mielessä perusteltua, että se on synnyttänyt maailman kilpailukykyisimpiä ja korkeimmin koulutettuja yhteiskuntia eli leviäminen johtaisi kilpailun kovenemiseen...Kun joskus ehdit niin kuulen mieluusti myös kansaneläkejärjestelmän ongelmista 50-luvulla ja lisäpohdintaa eläköityvän väestön monista ulottuvuuksista. Myös viitteet rakastamaamme "tutkittuun tietoon" otetaan ilolla vastaan.
Esa Suominen
24.2.2009Olen Miikan kanssa hieman eri mieltä päivähoidon maksuttomuudesta ja sen populistisuudesta. Kirjoittelin tästä hiljan:
http://esasuominen.blogspot.com/2009/01/miksi-pivhoidon-pitisi-olla-maksutonta.html
Vanhemmuuden kustannusten jako sekä isyysvapaiden käytön lisääminen esimerkiksi ministeri Wallinin esittämällä tavalla ovat hyviä ideoita. Keskustelua voidaan tosin käydä siitä kuinka toivottavaa on, että pienten lasten vanhemmat viettäisivät vuosikausia kotonaan. Tutkimuksissa, myös niissä kuuluisissa Jarkko Tontin esittelemissä, on voitu todeta päivähoidossa olleiden lasten menestyvän kotihoidossa olleita ikätovereitaan paremmin mm. opinnoissaan ja sosiaalisissa suhteissaan. Unicefin taannoinen raportti katsoi puolestaan n. vuoden iässä tapahtuvan hoitoonviemisen ja vanhempien töihin palaamisen olevan toimivin ratkaisu. Tämä toki keskimäärin, tottakai jokainen perhe on omanlaisensa.
Unicefin rapsa löytyy täältä:
http://www.unicef-irc.org/publications/pdf/rc8_eng.pdf
Jussi Vauhkonen
24.2.2009Ajattelen niin, että ns. pohjoismainen malli voisi olla eurooppalainen esikuva. Olennaista on kuitenkin havaita, että kansalliset "mallit" ovat äärimmilleen pelkistettyjä tutkijan konstruktioita: missään poliitikot ja virkamiehet eivät ole rakentaneet sen enempää pohjoismaista kuin mannermaista hyvinvointivaltiota, vaan he ovat ratkoneet melko samanlaisia ongelmia eri tavoin. Ei myöskään ole niin, että "nyt" kansalliset mallit joutuisivat ensimmäistä kertaa kansainvälisen kilpailun kohteeksi. (Tunnistanet meidän molempien tunteman professorin, joka sopii tähän yhteyteen viitteeksi.)
Minusta tuntuu mielekkäältä hahmottaa asiaa pitämällä sosiaalivakuutus (vanhuuden, työkyvyttömyyden, sairauden, työttömyyden ym. turvaksi tehtävät tulonsiirrot) ja palvelut (vaikkapa tuo yllä käsitelty päivähoito) ajatuksissa aika lailla erillään. Mitä tulee vakuutuksen puoleen, on väestön ikärakenteen muutos ongelmallista siksi, että maksuja kerätään pienemmältä joukolta kuin ennen mutta etuja saavat aiempaa useammat. Toisen maailmansodan jälkeen näihin päiviin saakka tilanne on ollut päinvastainen: maksajia (= työikäistä väestöä) on tullut koko ajan lisää.
Nyt sitten kysymys vähän kaikkialla kuuluu, millä tavoin eläkemenoja voidaan hillitä, ettei maksuja tarvitsisi nostaa. Mutta sepä onkin väärin asetettu kysymys; pitäisi kysyä, millä tavoin tarvittavat varat voidaan kerätä.
Vastausta voi hakea esimerkiksi ajattelemalla uudestaan, minkä väestön ikärakenteesta on kysymys. Väestön vanheneminenhan ei suinkaan ole mikään globaali ongelma, päinvastoin. Tältä pohjalta on ehdotettu maahanmuutoa ainakin osittaiseksi ratkaisuksi. Toinen vaihtoehto olisi antaa ihmisten olla siellä missä ovat, mutta muuttaa eläkejärjestelmän rajoja. Esimerkki voisi olla juuri aiemmassa postissani heittämäni EU-kansaneläke. Oivallan toki, kuinka utopistiselta ajatukseni vaikuttaa, mutta kannattaa muistaa, että EU on jo nyt huomattava tulonsiirtojen tekijä maatalouden osalta.
Miika Tervo
24.2.2009Esa, kiitos linkeistä. Maksuttomuudessa pelkään, että määrä lisääntyy ja laatu heikkenee. Ajatus ei lähtökohtaisesti ole kelvoton ja siinä on hyvää tarkoittava pohjavire. Mutta jos alle kolmevuotiata laitetaan laajamittaisesti päiväkotiin 8-10 tuntia päivässä, niin silloin päivähoidon laatuvaatimukset nousevat, ryhmäkokoja on pienennettävä reilusti ja kustannukset kasvavat. Eli mistä raha sitten otetaan? Eli pointtini on, että jos hyvinhoidetulla päivähoidolla on yhteiskunnan tuottavuuteen ja yksilön kehitykseen positiivinen vaikutus, niin silloin se on investointi, joka pitää rahoittaa niin, että kaikki investoinnista hyötyvät osallistuvat siihen. Minun utopiassa tämä on poliittinen päätös ja tahto. Käytännön ratkaisut voitaneen toteuttaa monellakin tapaa, verotuksen ja tulonsiirtojen kautta, jos päätös ja tahto on olemassa. Miksei vaikka poistuneiden Kela-maksujen tilalle jotain sellaista, joka mahdollistaa lapsille laadukkaan päivähoidon ja molemmille vanhemmille mahdollisuuden työhön.
Hyvä muistaa myös, että koko ala on muutenkin alipalkattu. Esim. korkeakoulutettujen lastentarhanopettajien palkka on reilusti alle suomalaisten keskiarvosta ja lomissakaan eivät yllä lähellekään esimerkiksi luokanopettajien tasoa.
En lukenut Unicefin raporttia, mutta vuoden ikäinen päiväkotiryhmässä nostaa laatuvaatimukset lapsen näkökulmasta niin korkealle, että toistaiseksi vain harvoissa päiväkodeissa voidaan niitä toteuttaa. Työelämän ja perheen aikuisten näkökulmasta se voi olla hyvä ratkaisu. Mutta mm. lastensuojelulaki velvoittaa turvaamaan lasten psyykkisen ja fyysisen kasvun. Nykytiedon mukaan alle puolitoistavuotias on erittäin vaikeassa tilanteessa ja psyykkistä kasvua vaarantavissa olosuhteissa suurimmassa osassa päiväkotien nykykäytäntöä. Alle kolmivuotias ei erityisesti hyödy päivähoidosta (paitsi jos kotioloissa ei toteudu lapselle turvallinen ja mielekäs hoiva), mutta suurin osa heistä selviää siitä ihan kunnialla. Sen jälkeen tilanne onkin toinen. Kolme vuotta kotona ei ole vuosikausia. Työelämässä toimimisen aikaa voidaan pidentää toisaallakin (mm. eläkeiän nosto ja opiskeluaikojen lyhentäminen).
Esimerkiksi muutamat myöhemmin oppimiseen, hahmottamiseen, keskittymnseen, psyykkiseen terveyteen ja sopeutumiseen liittyvät oireet ja häiriöt ovat peräisin aivojen varhaisen kehityksen ajalta, mutta ne tulevat näkyväksi vasta vuosia myöhemmin. Lapsen jatkuva stressitila (jota esim. vuoden ikäinen kokee huonosti resursoidussa päivähoidossa ja pahimmillaan toistuvasti monta tuntia päivässä) ei välttämättä näy tapahtumahetkellä ulospäin, mutta tuhoaa aivoja ja jättää pysyviä vaurioita, joita on myöhemmin vaikea jäljittää mihinkään tiettyyn tilanteeseen. Niiden myöhempi hoito erikoissairaanhoidossa ja esimerkiksi erityisopetuksen lisääntyvä tarve nostaa myös kuluja. Lastenpsykiatrian professori Jorma Piha kertoi (minulle henkilökohtaisesti) tutkimuksesta, jossa lasten psykiatriseen hoitoon tulo tapahtuu keskimäärin neljä vuotta liian myöhään. Lapsen kehityksessä tämä aika on liian pitkä ja kohtuuton ja sen taloudelliset vaikutukset ovat tietenkin suuret. Sen lisäksi, että se on epäreilua lapsille. Tämä johtuu osittain siitä, että pikkulasten oireilun tunnistaminen vaatii erityistä ammattitaitoa ja siksi se jää usein huomaamatta kunnes ongelmat kasvavat suuremmiksi. Se on omituista siinä valossa, että Suomessa pikkulapset joka tapauksessa kohtaavat useita kasvatuksen tai terveydenhuollon ammattihenkilöitä varhaisvuosinaan.
Lapset ovat myös hyvin erilaisessa tilanteessa henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi ja siksi mikään pakettiratkaisu ei voi toimia päiväkodissa 1-3 vuotiailla. Joku tarvitsee saman hoitajan välittömän läheisyyden monta kuukautta päiväkodin aloittamisen jälkeen ja jollain toisella biologisten rytmien ylläpito (uni, ravinto, wc, keskittyminen, rentoutuminen,...) ei suju vielä niin, että pystyisi niitä itse hoitamaan. Juuri nämä kysymykset pitää ratkaista rahoituksen, resursoinnin ja hoidon laadun avulla 1-3 vuotiaiden päivähoidossa. Ja eihän perheiden tietenkään ole pakko lapsia hoitoon viedä. Yhteiskunta voi tarjota kotona lasten kanssa oleville monia hyviä muitakin vaihtoehtoja kerhojen, esiopetuksen ja monen perhekeisen toiminnan avulla (joita voidaan toki toteuttaa myös järjestöjen kautta).
Mutta ilmainen päivähoito on ok, jos se ei ole pois päivähoidon laadusta.
Matias Möttölä
24.2.2009Pohjoismaiden ulkopuolelta muutama huomio:
Ranskassa päivähoitopaikkoja ei ole lähellekään riittävää määrää. Mutta jos sellaisen saa, nelikuukautinen on kärrättävä tarhan ovesta sisään. Äidin on samalla palattava töihin jos ei ota palkatonta vapaata.
Kuulostaa nyky-Suomen vinkkelistä raa'alta. Mutta on silti vaikea nähdä että täkäläiset menisivät jopa 2v8kk "liian aikaisin" tarhaan; luulisi sellaisen näkyvän katukuvassa asti. Ehkä siis paino on Miika toteamuksellasi "ei erityisesti hyödy päivähoidosta". Siis emme mikä on parasta tai vähemmän haitallista.
Työvuosista esimerkki: Kolme lasta, kolmen vuoden ikäerot, toinen vanhemmista kolme vuotta kotona per lapsi -> yhteensä yhdeksän vuotta. Lähemmäs kolmekymppisenä valmistuneen työurasta se olisi aika iso siivu.
Taloustutkija Juhana Vartiainen muistutti vastikään Vihreässä Langassa, että pohjoismainen hyvinvointivaltio on työorjuuden yhteiskunta. Järjestelmämme edellyttää kynnelle kykeneviltä mittavaa työpanosta. Tai sitten pitää a) vähentää vaateitamme, b) saada jostain uusia maksajia, c) kohottaa tuottavuuttamme megalomaanisesti; tai kaikkia näitä kolmea.
Miika Tervo
25.2.2009Eli nyt tullaan politiikan ytimeen. Kaikille ei ole kaikkea ja jokainen ratkaisu synnyttää uuden kysymyksen. Ilmastokysymykseenhän liittyy se, että paremmasta ilmastosta täytyy maksaa. Jostain on luovuttava ja jonkun on muututtava. Minä olen mieltänyt osan hyvinvointipalveluista samalla tavalla. Sopivan ja tasa-arvoisen hyvinvoinnin vuoksi vaatteita voi sopivasti vähentää ja elämäntapaa muuttaa. Veroja voi kerätä enemmän ja tuloeroja kaventaa juuri poliittisilla päätöksillä.
Olen työni vuoksi ajatellut asiaa lapsen näkökulmasta (en siis työelämän tai miesten ja naisten tasa-arvon näkökulmasta) ja siitä, mitä saattaa seurata, jos lapsen etu ei riittävästi toteudu. Jos asian haluaa kääntää toisin päin, voidaan kysyä, kuinka paljon tarvitaan tuottavuutta, jotta suurin piirtein on ihan ok hyväksyä suuri määrä masentuneita lapsia, nuoria ja työikäisiä. Ja maksaa siitä sitten terveydenhuollon suurina kuluina. Eikös juuri masennus ole tällä hetkellä erittäin kallis taakka kansantaloudelle ja yksi keskeinen syy (lyhyt ja pitkäaikaisiin) työssä poissaoloihin (masennusalttius saattaa syntyä varhaislapsuudessa mm. hoivan laiminlyöntinä, vrt. 70-luvulla 2-6kk äitiyslomat)? Entä käytöshäiriöt kouluissa ja mielenterveyspotilaiden laaja määrä? Ja näihin liittyvät oikeudenmukaisuuskysymykset? Vai liittyykö tämä kaikki lähtökohtaisesti tähän kulttuuriin, jossa elämme? Eli tämä elämäntapa yksinkertaisesti tuottaa osalle ihmisistä vaikeuksia, joita toisenlainen kulttuuri ei tuottaisi.
Väitän, että tulevaisuudessa monikulttuurisissa yhteisöissä (EU) monet juuri kasvatukseen liittyvät kysymykset vaativat vahvaa poliittista toimintaa, koska kasvatus ovat vahvasti kulttuuriin ja sen arvoihin liittyvä ilmiö ja siihen liittyvät mallit seuraavat mukana yli useamman sukupolvien ketjun. Esimerkiksi ennaltaehkäisevänä rauhan työnä monikulttuurisissa maissa hyvin toimiva ja laadukas päiväkoti on loistava väline. Ja päinvastoin.
Ei minulla tietenkään ole (oman utopian rinnalle tai tilalle) mitään arkirealistista kaiken kattavaa kokonaisratkaisua, mutta päättäjien valintojen taustalla on hyvä olla tietoisuus, että jos laajamittaisesti kovin pieniä lapsia (alle puolitoistavuotiaita) hoidetaan kodin ulkopuolella, niin sen hoidon täytyy olla laadukasta, koska seuraukset (myös taloudelliset) heijastuvat paljon laajemmalle kuin arkijärki antaa ymmärtää.
Sari
25.2.2009Suomessa paivahoitokeskustelu pyorii lahinna maksuttoman paivahoidon (eli valtion jarjestaman paivahoidon) ymparilla. Muunlaisia, vahemman institutioihin keskittyneita, malleja on kuitenkin olemassa!
Esimerkiksi Bulgariassa (ja Unkarissa) isovanhemmat voivat jaada kotiin hoitamaan lastenlapsiaan (http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Bulgaria+maksaa+isovanhemmille+lasten+hoitamisesta/1135243014730).
Mielestani tama on hyva idea, koska sen avulla parannettaisiin perheiden yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, molempien vanhempien mahdollisuutta palata toihin, vanhusten virkeytta ja lasten hyvinvointia (lapset saisivat enemman huomiota kuin tarhassa, jossa ryhmakoot ovat suuret).
Olen jo kauan ihmetellyt, miksei kaytossa olevia resursseja kuten elakelaisia kannusteta osallistumaan yhteiskuntaan ja sen kehitykseen. Nyky-yhteiskunnassa kun 30-50-vuotiaat kantavat suurimman taakan, ja heidan odotetaan jonglooraavan tyoelama seka perhe samaan aikaan ja kustantavan elatuksen koko yhteiskunnalle. Isovanhemmilla on yleensa enemman aikaa keskittya lapsiin kuin uravanhemmilla, jotka vievat lapset aamulla hoitoon ja hakevat illalla kotiin. Vanhempien ihmisten elamankokemuksella on arvoa, ja sen jakamista tulisi kannustaa. Uskon myos, etta terveysmenotkin pienenisivat, jos isovanhemmat tuntisivat olonsa tarkeiksi, vaikkakaan he eivat enaa kay paivatoissa. Elakkeelle jaaminen kun on joskus verrattavissa tyottomyyteen (varsinkin tyollisyysperaisten varhaiselakkeiden tapauksessa), jolloin yhteiskunta epasuorasti viestittaa, etta kyseisen ihmisen panosta ei enaa kaivata - sepa vasta tuo tyhjyyden tunteen ja henkisia ongelmia.
Isovanhempien lastenhoitoapuun luotetaan jo nyt, mutta sita ei kannusteta eika palkita. Lastenhoito ei kuitenkaan ole ilmaista, isovanhemmillekaan. Mielestani siita tulisi maksaa edes pieni korvaus kattamaan kulut ja kannustamaan tyohon - eihan kukaan tyossakayvakaan tee tyota ilmaiseksi.
Pilvi Torsti
25.2.2009Jussi, tutkiiko joku esim tällä hetkellä jotain EU-kansaneläkkeen suuntaista, ts olisiko siitä konkreettisia hahmotelmia jossain?
Jussi Vauhkonen
26.2.2009Pelkäänpä, että EU-kansaneläkettä ei ole vakavassa mielessä kukaan pohtinut. En kuitenkaan voi väittää tuntevani muuta kuin suomalaista tutkimusta ja sitäkin valitettavan pintapuolisesti. Mutta nyt kun asia tuli esiin, pidän kyllä silmät auki.
Idea itsessään juolahti mieleeni Robin Blackburnin innoittamana. Blackburn on englantilainen sosiologi-historiantutkija, joka vaikuttaa nykyisin New Schoolissa. Hän esittää kirjassaan Age Shock (2007) ei enempää eikä vähempää kuin globaalia eläkettä. Mutta hänen ensisijaisena kiinnostuksen kohteenaan on köyhyyden poistaminen maailmasta, ei rikkaiden länsimaiden ikärakenneongelmien ratkominen.
Tämä taitaakin olla "EU-kansaneläkkeen" pulma ainakin aiemman postini perusteella: voisiko se yhtä aikaa jakaa ikääntyvän väestön toimeentulon kustannuksia kansallisvaltioita laajemmalle ilman, että seurauksena olisi tulonsiirto köyhemmistä maista rikkaampiin, ja parantaa kulutusmahdollisuuksia noissa samoissa köyhemmissä maissa? En tiedä, mutta en haluaisi hylätä ajatusta heti kättelyssä.
Pilvi Torsti
26.2.2009Joo, pidä Jussi silmällä. Kyllähän EU:ssa tehdään tulonsiirtoja joka tapauksessa kehitystukien ym muodossa. Näitä visioita kannattaa miettiä, koska lopulta kulutusmahdollisuuksien kasvu myös muualla on kaikkien etu. Muodostamme toinen toisemme kotimarkkinat. Ja kyllä minä edelleen myös uskon ihmisten keskinäiseen solidaarisuuteen ja esim Euroopan tasolla se on myös sitä, että kylmän sodan aikainen jako ja "historiallinen vääryys" korjataan.
Pilvi Torsti
26.2.2009Sari, kommenttina tuohon 30-50-vuotiaat tekee kaiken: yksi ystäväni sanoi, kuinka palkkaisi vastuullisiin tehtäviin mieluiten yli 60-vuotiaan naisen. Perusteluja oli paljon. Kuitenkin meillä on tosiaan jo pitköön vallinnut aika ikärasistinen ilmapiiri. Vaikea sanoa, miksi. Omat kokemukset monista mentor-henkisistä työjutuista ovat olleet äärimmäisen positiivisia. Täytyy joskus tutkia tätä asiaa vähän tarkemmin.
Aapo Palonen
1.3.2009Kasvatusasioista en tietenkään mitään tiedä, mutta kommentoinpa tätäkin. Mielestäni useimmat lapset selviävät vielä päiväkotivaiheesta ihan kunnialla. Ala-asteella alkaa jo eroja syntyä enemmän. Kun vertaa nykyisten lasten koulussaan oppiman tiedon määrää omaan aikaan 60- ja 70-luvuilla, pitää vaan ihmetellä miten ne siitä selviää. Onko tosiaan pakko pystyä omaksumaan niin paljon tietoa?
Toinen, vielä suurempi muutos lasten elämässä on tv:n ja pelien tuoma lasten oman toiminnan passivointi ja lyhytjänteisyys. Varsinkin tv:n lapsille suunnatut aamuohjelmat saisivat aikuisenkin hermoheikoksi. Jos vielä sellaisen aamuherätyksen jälkeen pitäisi keskittyä vaativaan työhön niin...
Vanhemmista kuitenkin kaikki lähtee. Kuinka he pystyvät tukemaan ja ohjaamaan lastaan? Onko heillä edellytyksiä ohjaamaan lapsiaan oikeaan suuntaan? Kenen oikeus on päättää se oikea suunta? Pitäisikö enemmän suunnata voimavaroja vanhempien ohjaamiseen?
Pitäisikö lukion ja toisen asteen koulujen opetusohjelmiin lisätä lasten kasvatusta pakollisena kurssina? Lapset tehdään usein vasta yli kolmekymppisenä. Pitäisikö myös yliopistoihin lisätä pakollinen lastenkasvatuksen kurssi?
Miika Tervo
2.3.2009Aapolle. Lapsen kehityksen kannalta varhaiskasvatuksessa kyse ei ole erityisesti tiedollisesta kasvatuksesta. Siitä mistä minä olen kirjoittanut, kyse on lapsen kokemasta turvallisuudesta ja toiminnan mielekkyydestä. Eli pitkäaikainen stressitila (jota aiheuttaa esimerkiksi suuret ryhmäkoot, hoitajien vaihtuvuus ja/tai vähyys, liian haasteellinen toiminta, tunteiden jakamisen puute turvallisen aikuisen kanssa) ei välttämättä näy vielä pikkulapsilla. Mutta siitä syntyvät kehitystä haittaavat tekijät saattavat jäädä suhteellisen pysyviksi, koska ihmisen aivot ja keskushermosto (jotka säätelevät esimerkiksi unta, näläntunnetta, hengitystä, keskittymistä, havainnointia, ajattelua, tunteiden säätelyä, kielen kehitystä, toisiin ihmisiin reagointia ja suhtautumista) kehittyvät toiminnallisesti ja rakenteellisesti erittäin paljon neljän ensimmäisen vuoden aikana osittain sen mukaan millaisessa ympäristössä ja ihmissuhteissa lapsi kasvaa. Monet ongelmat tulevat näkyviin vasta myöhemmin ja silloin niiden hoitaminen on kalliimpaa ja vaikeampaa ja aiheuttaa eriarvoisuutta lapsien keskuudessa ja heidän myöhemmässä elämässään.
Alle viisivuotias ei meidän kulttuurissa erityisesti tarvitse ylimääräisiä virikkeitä. Tärkeää on pysyvät aikuiset, subjektiivinen turvallisuuden ja mielekkyyden kokemus (jonka edellytyksenä on aikuinen joka tuntee lapsen), säännöllisen mahdollisuuden tunteiden jakamiseen, toistuvia jaetun ilon kokemuksia (jolloin esimerkiksi aivosoluyhteydet vahvistuvat pysyviksi) ja arkipäivän ennustettavuuden eli käsitys siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Kokonaan toinen juttu on se, että päivähoitoon kohdistuu odotuksia ja intressejä monelta eri taholta ja siksi se on poliittisesti kiinnostava ja keskustelua herättävä aihe. 100-vuotta sitten oli ihmisen kehityksen auktoriteeteilla vielä käsitys, että alle viisivuotiaana tapahtuneilla asioilla ei ole merkitystä myöhempään elämään. Nykyään samoissa piireissä ajatellaan lähes päin vastoin ja on selvää että sekä somaattisen että psyykkisen (jota nykytiedon mukaan ei ole mielekästä eritellä muuta kuin käsitteellisesti keskustelua varten) terveyden perusta ja kokemus itsestä toimijana muiden ihmisten kanssa rakentuu varhaislapsuudessa. Ja myöhemmin voi toki tapahtua muutoksia monta kertaa ja moneen suuntaan.
Milka
22.3.2009Jussi V. kirjoittaa edellä, miten on mielekästä pitää erillään kaksi hyvinvointivaltion osaa eli toisaalta sosiaalivakuutus (= tulonsiirrot) ja toisaalta julkiset hyvinvointipalvelut. Olen samaa mieltä siitä, että ajattelun avuksi Jussin jaottelu on hyvä keino. Ihmisten elämässä ja politiikassa niitä ei tietenkään voida oikeasti erottaa, koska palvelut rahoitetaan julkisen vallan keräämillä veroilla, mutta palvelut käytännössä kohdentuvat niin, että niissäkin on kyse tulonsiirroista. (Enemmän veroja maksavat maksavat myös vähemmän veroja maksavien ihmisten palvelut/palveluista. Eritoten aikuiset maksavat lapsille kohdistuvista palveluista ;-)
EU:n rooli on tulonsiirroissa pieni ja se koskee lähinnä maatalousyrittäjien tuloja. Samalla EU:lla ei käytännössä ole roolia julkisten hyvinvointipalvelujen tuottajana ja sen osuus rahoittajanakin on kovin pieni. En usko, että kumpikaan näistä asioista tulee muuttumaan. Erityisesti EU:n pre-2004 jäsenvaltioissa on vahva ja usein yksimielinen poliittinen tahto, jonka mukaan EU:n roolia hyvinvointivaltion alueella ei tule kasvattaa. SDP:n eurovaaliohjelma -09 on tässä asiassa erityisen tiukka.
Pikemminkin yleiseurooppalainen (ainakin Pohjoismaissa) trendi on käsittääkseni päinvastainen: Palvelujen rahoitusta on siirretty niiden käyttäjille ja palvelun tuottamisesta päättämisen valtaa on siirretty valtioilta esimerkiksi kunnille. Suomessa ainakin on ollut jo pitkää nähtävissä ilmiö, jota voisi kutsua siten, että ”valtio ottaa käsiväliä hyvinvointivaltioon”.
Eurovaalien merkitys suomalaisten keskinäiseen tulojen uusjakoon tai julkisten hyvinvointipalvelujen tuottamiseen ja rahoittamiseen on hyvin pieni. Kunnallisvaalit ovat miljoona kertaa tärkeämpiä ja eduskuntavaalienkin merkitys on aivan toinen kuin eurovaalien.
Yhtenäismarkkinakompetenssinsa myötä EU:lla on kuitenkin kasvava merkitys, koska hyvinvointipalvelujen ostaminen esim. kuntien organisaatioiden ulkopuolelta on lisääntynyt ja tulee todennäköisesti lisääntymään. EU ei määrää sitä, keneltä palvelut ostetaan, mutta se määrää julkisten hankintojen pelisäännöistä (kilpailutus). EU-tason säätelyn merkitys kasvaa myös siinä mielessä, että Pohjoismaisissa sosiaalipalveluissa perinteisesti keskeisten seurakuntien ja pienten säätiöiden ja yhdistysten ym. rinnalla palveluja tuottavat esim. monikansalliset Sodexo ja ISS.
”Käsivälivaltion” tehtävät palvelujen tuotannossa ovat merkittävästi toisia kuin oli hyvinvointivaltion laajenemisen aikaisen valtion rooli. Lainsäädännön ja muun palvelujen tuottajia (erit. kunnat) pakottavien määräysten sijaan nykyiset STAKES tai Opetushallitus eli ”kehittämiskeskukset” tuottavat ohjeita, best practices, vertailuja, evaluointeja ym. Tämä näyttää kovasti sellaiselta varsin epäkiitolliselta (hyvinvointi)valtion tehtävältä, joka onnistuisi myös Euroopan Unionin ohjauksessa/määräyksessä.
Miten Pilvi suhtaudut ajatukseen, että työaikadirektiivien tapaan EU antaisi direktiivejä esim. koululuokkien enimmäiskoista tai max. asukkaita per lääkäri -standardeista? Pitäisikö EU pitää mahdollisimman kaukana hyvinvointipalvelujen tuottamisen säännöistä vai voisiko EU-tasoisilla ohjeilla ja jopa direktiiveillä olla hyväkin vaikutus esim. suomalaisiin luokkakokoihin?
Pilvi Torsti
23.3.2009Olen Milka miettinyt kysymystä EU:n toimivallan rajoista paljonkin. EU:llahan on uudehko "soft policy tool" OMC eli Open Method of Coordination, jonka piirriin kuuluvat esimerkiksi päivähoito, työmarkkinaosallistuminen jne. Ideana, että tavoitteet sovitaan EU-tasolla ja jäsenmaita rohkaistaan niitä tavoittelemaan. Maaraportteja tarkastellaan tieteestä tutut peer review -menetelmän avulla eikä varsinaisia sanktioita ole. Minusta tämäntyyppinen ajattelu on sillä tavalla järkevää, että sen myötä voidaan levittää "best practises", mutta ei puututa kuitenkaan läheisyysperiaatteen perusideaan.
Pilvi Torsti
23.3.2009Milka, artikkeli EU:n toimivallan rajoista ja mahdollisuuksista sosiaalisen ulottuvuuden osalta ja kansalaisten asenteiden näkökulmasta: Yhteiskuntapolitiikka 1/2009.
aarne kiuru
13.4.2009Erinomaisen asiantuntevia kommentteja. Olen ollut pitkään kunnallispolitiikassa ja nyt muutaman kuukauden perusturvalautakunnassa. Siksi lyhyesti huomio päivähoidosta.
Kuten aiemmin on todettu, lapsen kehityksen takia päivähoidon ryhmäkoolla on tosi iso merkitys. Erityisesti ensimmäisinä vuosina pienet ryhmät ovat "poikaa". Miksei myöhemminkin, mutta tärkein lapsen kannalta lienee kolme vuotiaaksi saakka.
Kunnissa on viime vuosina hanakasti ajettu alas perhepäivähoitoa, mikä minun mielestäni olisi paras ratkaisu. Siinä samalla hoitajalla (pääsääntöisesti) on sopivan pieni ja turvallinen ryhmä ensimmäisille lapsuusvuosille.
Suuntaus on kunnissa ollut kuitenkin se, että kehitetään pääsääntöisesti päiväkoteja, joissa pienten ryhmien järjestäminen on hankalaa ja henkilökuntaakin aina minimimäärä.
Vielä subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon. Pohjoismaiseen malliin kuuluu se, että peruspalvelut tuotetaan yhtäläisesti kaikille, riippumatta esim. taloudellisesta tilanteesta. Maksuissa on tietysti jonkun verran eroja, mutta periaatteessa. Jos subjektiivisesta oikeudesta luovuttaisiin, niin mielestäni se aiheuttaisi (mm. elämän tilanteen nopeuden muutosten takia) saman verran kustannuksia byrokratiaan kuin toisi säästöjä.
Hyvinvointivaltion kehittymisen kannalta katson myös Urpilaisen esitystä maksuttomuudesta. Kansakoulun, oppikoulun maksuttomuutta arvosteltiin aikoinaan samalla perusteilla kuin em. esitystäkin. Kun varhaiskasvatusta kehitetään, niin kaikilla pitää tietysti olla yhtäläiset oikeudet saada sitä laadukkaasti.
Miika Tervo
15.4.2009Aarrelle päivähoidosta (vaikkei ehkä suurin aihe Politiikan pelastusohjelmassa eli EU-vaaleissa).
Ryhmäkoot ei päivähoidossa pienene. Haaste on siinä, opitaanko päivähoidossa ryhmiä ymmärtämään niin, että ryhmissä toimii sekä erilaisia ryhmiä että erilaisia yksilöitä. Olin 10-vuotta sitten lastentarhanopettajana ryhmässä, jossa kasvatustieteen professori Pentti Hakkarainen (Oulun Yliopisto, Kajaanin opettajankoulutusyksikkö) teki tutkimusta varhaiskasvatuksesta, esi- ja alkuopetuksestasta ja työnohjasi samalla meitä lasten kanssa vuorovaikutuksessa olevia. Pentti totesi, että ryhmäkoot (lue: poliittiset intressit) eivät tule pienemään ja siksi ryhmäopetusta (kasvatus ja opetusmetodit) tulee kehittää.
Haaste julkiselle kasvaustyölle on se, että saadaa perustyö eli lapsille mielekäs ja turvalinen kasvuympäristö sekä kasvun- ja oppimisen tutkimus ja työyhteisöille toimiva organisaatio sovitettua siihen maailmaan, jossa on muitakin haaasteita mm. molempien vanhempien työntekö (ja vanhempien muut tarpeet).
Muutoslistalle laittaisin:
Opetuksen arkkitehtuuri: Istumajärjestys luokkahuoneessa, poikkitieteellisyys eli konteksuaalisuus ja intertekstuaaliset viittaukset eli maailman kokonaisvaltaisuuden ymmärtäminen opetusssuunnitelmissa (miten asiat liittyvät toisiinsa) ja opettajan henkilökohtainen merkitys eli että ihmiselle on aina tärkeää, että itselle merkittävä ihminen kertoo ja kommentoi omia tekemisiä (joka tarkoittaa, että opettaja joutuu kontekstualisoimaan jokaisen oppilaan elämänkokemukset ja niistä syntyvät kommentit suhteessä ryhmään jä siihen syntyviin ilmiöihin) ja niihin liittyviä seurauksia.
Eli tarttis saada pitkäaikaiset työyhteisöt ja hyvä johtaminen julkiselle sektorille. Muutama hyvin resursoitu huippuesimerkki (ilman työyhteisöjen arvokilpailua). Politiikan pelastusohjelmassa tämä tarkoittaisi, että politiikan osaajien joukossa olisi myös ymmärrystä (jota toki jo on paljon) kasvatuksen merkityksestä yhteiskunnan toimintaan ja rakenteisiin. Lapsia ei saisi nähdä toissijaisina toimijoina vaikka ne ei toistaiseksi mitään tuotakaan (paitsi mm. LTO:en veroeuroina ym...), koska kaikki hukattu resurssi on pois sekä ihmisaarvosta että taloudesta ja jkorjaava hoitomon kallista.
Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ok, jos päivähoito pystyy vastaamaan sen nostamiin tarpeisiin. Eli lasten kasvatusta ei kannata resursoida huonosti. Siitä seuraa lisäkustannuksia erityissairaanhoitoon, sosiaalitoimeen, lastensuojeluun. Ale kolmivuotiailla ensijaisten (useimmiten isä ja/tai äiti) kiintymyskohteiden läsnäolo tai sen puuttumisen ymmärtäminen on suurimmalla osalla lapsista ihan keskeistä myöhmpään kehitykseen ja sosiaaliseen elämään.
Mahdollinen (SDP:n spekuloima) maksuton päivähoito täytyy myös resursoida riittävän hyvin, jotta siitä ei tule vain työelämän, tasa-arvokysymyksen tai muun vastaavan työväline lasten oikeuksien kustannuksilla (lue erityissairaanhoito, syrjäytyminen, ym)
Ruotsalainen elokuvaohjaaja Lukas Moodison on miettynyt tätä (taiteilijana) uudessa elokuvassaan Mammutti. Tulee mieleen onko järkeä, että pikkulasten kasvatus hoidetaan kodin ulkopuolella. Venäläinen kirjailija Tsehov kirjoitti Lokissaan kuinka Treplev rakasti Ninaa, Nina Trigorinia, Trigorin Arkadinaa jne... ja rakkaus ei kohdannut. Jos politiikka kadottaa ajatuksen rakkaudesta eli kiintymyssuhteesta ja välittämisestä, niin silloin ei politiikka ankkuroidu mihinkään. Rakkaus ja välittäminen peilautuu aina varhaislapsuuteen. Eikös isätkin voisi osallistua lasten varhaiskasvatukeen (suomessa kuulemma vain 10% isistä käyttää vanhempainvapaata ja vain harva jää kotihoidontuella lapsensa kanssa) Eli lainsäädäntöä siihen suuntaan, että lapset ja isätkin saavat olla rakkaintensa luona riittävästi.
aarne kiuru
15.4.2009No. Eipä varmaan suurin aihe Politiikan pelastusohjelmassa tai Pilvin EU-vaalien tavoitteissa. Päivähoitokysymys liittyy kuitenkin oleellisesti hyvinvointivaltion sisältöön, että siitäkin kannattaa keskustella. Yhtälailla koko hyvinvointivaltion/pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan sisällöstä.
Kautta rantain yritin sanoa, että vaikka kommentit ovat asiantuntevia, niin näyttävät usein olevan jalat tukevasti irti tosielämästä. Tämä vaivaa minua muidenkin aiheiden monissa kommenteissa. Kuitenkin kun poliittista ohjelmaa tekee, niin minusta sen pitää olla konkreettinen. Ympäripyöreitä poliittisia ohjelmia riittää kyllä eikä niitä juuri kukaan lue ( ellei se ole maahanmuuttovastainen).
Luulenpa että teoretisoinnilla ei parlamenttiin tarvittavia ääniä saa, vaan kampanjassakin kannattaa korostaa ehdokkaan käytännössä saavuttamia tuloksia. Ei niinkään tutkijan kammiossa tehtyä.
Loppuviimeksi lienee tarkoitus EU-parlamenttiin Pilvin pääsy ja Politiikan pelastus vain yksi osa "brändiä", jolla se tehdään.
Pilvi Torsti
15.4.2009Aarne on ihan oikeassa siinä, ettei ole tarpeellista tehdä ympäripyöreitä poliittisia ohjelmia. Eikä tehdä! Enemmänkin tavoitteita ja lupauksia tavasta toimia energisesti, tarmokkaasti, tietyllä arvopohjalla ja suomalaisia edustaen. Kuten "MIksi Politiikka" -blogissa kerron, minua motivoi maailmassa tekeminen, toimeen tarttuminen. Kompetenssi tai lahjakkuus, joka ei kanavoidu teoiksi kotona, työpaikalla, kunnassa, Suomessa ja vaikka EU:ssa ei ole minkään arvoista.
Ajattelen kuitenkin myös, että poliitikkona on äärimmäisen tärkeää ymmärtää asiakokonaisuudet monipuolisesti, jotta voi todella toimia viisaana "kansan edustajana". Arkipäivän taso ja esim tieteellinen taso ovat saman asian kaksi puolta (ja siinä mielessä en ajattele, että täällä olisi pääosin keskusteltu "jalat irti maasta", vaan enemmänkin miettien konkreettisia ratkaisuja, joista monet katsovat tulevaisuuteen niinkuin pitääkin, kun mietitään esim ilmastonmuutosta). Tiedehän (ja se huonolta kuulostava teoretisointi) on sitä, että yritetään ymmärtää, miten asiat noin YLEENSÄ ovat, tapahtuvat jne. Jos meidän lapsien päiväkoti oli viime vuonna huono, koska ryhmäkokoa ei lailla rajoiteta, mutta tänä vuonna uusi päiväkoti aivan loistava, johtopäätös on, että TODENNÄKÖISESTI löytyy sekä hyviä että huonoja päiväkoteja saman lainsäädännön alla.
Päivähoidosta voi sanoa senkin, että kyllä se kuuluu EU-tasolle, koska siitä on asetettu yhteisiä minimitavoitteita ja -vaatimuksia. Suomen osalta nämä vain jo täyttyvät kirkkaasti meidän oman hyvinvointiyhteiskuntamallin ansiosta. EU:ssa voisimmekin olla aktiivisia hyvinvointimallin ajajia esimerkiksi uusiin EU-jäsenmaihin, jotka nyt kouristelevat laman syövereissä ja ihmiset putoavat aivan tyhjän päälle.
Puhuimme tänään vaalipäällikkö Ulpu Iivarin kanssa siitä, kuinka EU-asioissa konkretisointi vaikeaa esim. siksi, että valtaosa EU-laeista (Suomen lainsäädännöstähän jo valtaosa on EU-sidonnaista, niinkuin Tarja Halonen sanoo, EU on Suomen sisäpolitiikkaa) tulee direktiivien kautta. Sehän tarkoittaa sitä, että direktiivi hyväksytään EU:ssa ja sovelletaan sitten kansalliseen lainsäädäntöön. Näin vie aikansa ennen kuin direktiivin vaikutukset tuntuvat. Silti suomalaisten lienee helppo ymmärtää esim. parlamentin kielteisen kannan takia edelleen ratkaisemtta oleva työaikadirektiivi, jossa on ajettu mm. yli 48 viikkotunnin sallimista. jos tämä direktiivi tulisi voimaan, sillä voisi olla hyvin konkreettinen vaikutus ihmisten työelämään.
Ja vähän puolustan vielä "tutkijoita": esim. oma väitöstutkimukseni vei minut noin 50 kouluun eri puolilla Bosniaa tapaamaan opettajia ja nuoria (yhteensä noin 1000), joille oli suuri, tärkeä ja konkreettinen asia päästä mukaan eurooppalaiseen asennetutkimukseen. He kokivat olevansa "osa Eurooppaa", ei ikuinen sotaan tuomittu bosnialainen laboratorio. Koin vaikutuksen hyvin konkreettiseksi ja se liittyi siihen, että tein homman nimenomaan tutkijana!
aarne kiuru
16.4.2009Fiksua tekstiä ja allekirjoitan.
Minua nyt sattuu vain kuntapäättäjänä rassaamaan, että on olemassa paljon hyviä, ilman muuta tarpeellisia, tutkimuksia, joiden pitäisi tietenkin olla päätösten perusteina.
Esimerkiksi päivähoidosta ja ryhmäkoosta on ihan viime aikoina ilmestynyt tärkeänä pitämääni tietoa. Uskon että niin päätöksentekijät ja erityisesti alan ammattilaiset ne tuntevat. Toivon silti, että "akateemisen keskustelun" lisäksi keskusteltaisiin myös resurssoinnista.
Politiikkaa on se, miten ja kuinka paljon yhteiskunnan varoja mihinkin ohjataan. Mitä asioita pidetään tärkeimpinä. Politiikkaa on myös se, miten peruspalvelut järjestetään. Onko ainoa mahdollinen rakennemuutos palvelun ulkoistaminen? Minusta luokkakoon kasvattaminenkin on myös rakennemuutosta.
Juhani Räsänen
18.4.2009Kiinnittäisin huomiota kahteen tärkeään käsitteeseen Systeemimaailma ja Elämismaailma. Systeemimaailman kannalta katsottuna Suomi on hyvinvointivaltio, mutta elämismaailman kannalta katsottuna tilanne on aivan toinen. Suomea ei tunneta henkisen kasvun tyyssijana, vuorovaikutus-yhteiskuntana, rakkaudesta ja hoivaamisesta, vanhusten huolenpidosta, ihmisen sisäisestä rauhasta, tunteiden ilmaise-misesta, lasten kouluviihtyvyydestä jne. Suomalaiset menestyvät kaikessa, jossa tarvitaan kypärää: talvisodassa, mäenlaskussa, autourheilussa ja jääkiekossa esimerkiksi. Vain suomalaiset istuvat kylpyammeessa selkä hananpuolelle kääntyneenä. Suomalaisuutta leimaa yksilöllinen häpeäkult-tuuri, joka perustuu sosiaaliseen ja vuorovaikutukselliseen kyvyttömyyteen. Yksilöiden ja perheiden elämismaailma on yhteiskunnan toimivuuden ja kehityksen sydämentahdistaja. Instuutioiden toiminnalle oikeutus haetaan elämismaailmasta. Hyvinvointi ja voimaantuneisuus yhteiskunnassa voi vähentää välineellisyyttä elämismaailmassa. Suomalaisten instituutioiden tapa toimia perustuu ihmisten objektivointiin, alistamiseen, kiusaamiseen ja luukuttamiseen. Kannattaa muistaa, että oikeudenmukaisuus on ideologia, mutta epäoikeudenmukaisuus on tosiasia ihmisten kokemuksena.
Instituutioiden valta , voima (Macht, Power) perustuu elämismaailmasta saatuun legimiteettiin eli viime kädessä yhteisymmärryksen tavoitteluun. Valta, jolla ei ole elämis-maailman hyväksyntää on välineellistä ja väkivaltaista.
Suomalaiset instituutiot, ”jotka ajattelevat puolestamme” aiheuttavat enemmän pahoinvointia kuin voimaantuneisuutta. Pahimpia ovat instituutiot, jotka toimivat omalakisina mahteina esim. Kela, Vakuutuslaitokset, Pankkijärjestelmä, kuntien sosiaali- ja terveystoimi ym. (usein lakien hengen vastaisesti) Suomalaisen elämismaailman laatu ei ole tilastollinen ja numerollinen, vaan se on ristiriitaisesti epävarmuuden ja varmuuden, voimaisuuden ja voimattomuuden leimaama. Ihmisten elämismaailman kurjistumisesta seuraavaan uhkaan on suhtauduttava vakavasti. Meillä on kyllä EU:n rahoilla elintarvikejakelupisteitä, mutta meiltä puutuu mielenterveyden ja ihmisten voimaantumisen "jakelupisteet". Laman lannistami-
seksikin rahaa on tungettu pankki-instituutioihin, mutta se kysymys on jäänyt ratkaisematta, miten se välittyy ihmisten elämismaailmaan.
Anna Kokko
17.5.2009Kiinnostavaa ajatustenvaihtoa. Olen samaa mieltä, että olemme kaukana sellaisesta ihanteesta, jota voisi aidosti kutsua hyvinvointiyhteiskunnaksi. Silti, ei varmaankaan ole perusteltua, että niitä järjestelmiä (esim. kotihoidontuki, subjektiivinen päivähoito-oikeus), joita Suomessa on vuosien ja vuosikymmenten kehitystyön tuloksena saatu aikaan, lähdettäisiin kokonaisuudessaan kumoamaan. Niin kansallisella kuin EU-tasollakin, olisi hyvä suunnata voimavaroja siihen, mitä eri maiden toimivista malleista olisi opittavana tulevaisuutta varten.
Suomella olisi esimerkiksi opittavaa siinä, että lasten ollessa pieniä, voitaisiin käytännössä - niin taloudellisesti, asenteellisesti kuin työelämän rakenteiden tasolla - tukea yhtäältä pienten lasten hoitoa kotona ja läsnäolevaa vanhemmuutta, toisaalta vanhempien osallistumista työelämään.
Koululaisten iltapäivätoiminnan ja esimerkiksi päiväkotien kerhotoiminnan kehittämisen rinnalla, olisi keskeistä tukea esimerkiksi osa-aikaisen työnteon rakenteita ja kehittää taloudellisia tukijärjestelmiä sellaiseksi, että ne kannustaisivat sekä äitejä että isiä uusiin työaikaratkaisuhin. Voittajia olisivat tällöin kaikki: pienet lapset, jotka eivät viettäisi liian pitkiä päiviä päiväkodeissa erossa vanhemmistaan; päiväkodit, joiden ryhmäkokoihin kyseisellä järjestelyllä olisi vaikutuksensa; vanhemmat, jotka voisivat yhdistää sekä osallistumisen työelämään, ammattitaidon säilyttämisen että läsnäolevan vanhemmuuden; työnantajat, jotka saisivat motivoituneita ja tehokkaita työntekijöitä; yhteiskunta, joka ottaisi tasa-arvoisesti ja tasapuolisesti huomioon eri ikäisiä jäseniä ja eri elämäntilanteita. Tämä loisi osaltaan perustaa kansalaisten taloudelliselle, sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille.
Nykyisellään kokoaikaista työntekoa suosiva kulttuuri (myös pienten lasten vanhempien osalta) ja toisaalta taloudellinen lama kärjistävät tilanteen erittäin näkyväksi: vanhemmilla on ristiriitaisia paineita työhön sitoutumisesta, työpaikan säilyttämisestä ja läsnäolosta kotona lasten ollessa pieniä. Kaiken lisäksi tietoa ja tutkimustuloksia lapsen kehitykselle ja hyvinvoinnille suotuisista tekijöistä on jo runsaasti. Tarvitaan siis ratkaisuja.
Jos osa-aikaisen työnteon kulttuuria (esimerkiksi periodimaisena jaksona lasten ollessa pieniä) alettaisiin suosia, tämä olisi yhteiskunnallisesti kestävä keino tukea perheiden arkea ja ajankäyttöä sekä ennaltaehkäistä monia sellaisia lasten, nuorten ja vanhempien kokemia ongelmia, joista edeltävissäkin kirjoituksissa on ollut puhetta ja joiden korjaaminen jälkikäteen tulee niin perhetasolla kuin kansantaloudellisesti erittäin kalliiksi.
Täysipäiväisen kotivanhemmuuden vs. täysiaikaisen työssäkäynnin, työttömyyden vs. työssä uupumisen välisillä alueilla olisi runsaasti tilaa kehittää uusia työajan käytäntöjä ja perheystävällisen työkultuurin muotoja, niin Suomessa kuin muuallakin EU:ssa.
Osa-aikainen työnteko ei nykyisellään ole monille vanhemmille ja perheille taloudellisesti lainkaan realistinen vaihtoehto. Tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että jopa kolmasosa parivuotiaiden lasten äideistä ja vajaa neljännes isistä olisi kiinnostunut osa-aikaisen työn tekemisestä, jos vaihtoehto olisi perheen talouden kannalta houkuttelevampi.
Lastenhoito-, päivähoito- ja työelämäkeskustelussa kyse on siis moninaisista perhe-, tasa-arvo-, työvoima- ja sosiaalipoliittisista ulottuvuuksista, joiden yhdistämiseen tarvitaan sekä tutkijoiden, työnantajien, työmarkkinajärjestöjen, työntekijöiden, vanhempien että poliitikkojen panostusta. Ristiriitojen korostamisen sijaan olisi keskityttävä muokkamaan asenteita ja työelämän käytäntöjä sekä kehittämään tukimuotoja sellaisiksi, että ne eivät kumoaisi rinnakkaisten ilmiöiden olemassa oloa.
Onneksi intoa ja innovatiivisuutta tämän(kin) yhtälön ratkaisemiseen on alkanut vähitellen löytyä. Myös OECD:n (2005) mukaan työn ja perheen yhteensovittamista tulisi Suomessa tukea lisäämällä osa-aikatyön mahdollisuuksia. Samalla olisi myös kannustettava isiä käyttämään perhevapaita ja esimerkiksi vähennettävä määräaikaisia työsuhteita erityisesti nuorten naisten kohdalla, koska näillä molemmilla seikoilla on keskeinen merkitys sekä perhevapaiden käytön pituudelle että (naisten) työllistymiselle ja tätä kautta voimareservin hyödyntämiselle.
Lasten, nuorten, vanhempien, työnantajien ja yhteiskunnan etua ei pitäisi nähdä toisilleen vastaikkaisena, vaan rinnakkaisina ja toisiinsa liittyvinä ja toisiaan tukevina asioina.