(kolumni Demokraatti 14.10.2013)

Viime viikolla saimme taas iloita suomalaisesta koulutuksesta, kun ”aikuisten Pisan” eli PIAAC-tutkimuksen tulokset julkaistiin. Tutkimus vertasi 16-65-vuotiaiden osaamistasoa numerotaidoissa, lukemisessa ja tietotekniikka-avusteisessa ongelmanratkaisussa yhteensä 24 maassa.

Tutkimuksen iso kuva oli suomalaisittain hieno: kaikilla kolmella osa-alueella sijoituimme kakkosiksi. Kun muiden maiden hajonnat tutkimuksen eri osissa olivat suurempia, johtopäätöksenä voisi perustellusti esittää, että Suomen aikuisväestö oli tutkimuksen osaavinta.

Tässä olivat hyvät uutiset.

Entä huonot?

Tutkimuksessa herättää huomiota, että suomalaisista vanhimmat ja nuorimmat vastaajat pärjäsivät huomattavasti muita heikommin. Erityisesti huomio kiinnittyi siihen, että suomalaisten 16-19-vuotiaiden nuorten tulokset jäivät kaikilla osa-alueilla kaikkien mukana olleiden maiden keskiarvon alapuolelle.

PIAAC-tulosten valossa hyvää koulutusta ja osaamistasoa kaikille tavoittelevan peruskoulun rooli ja merkitys näyttäisi korostuvan. Tulokset lähtivät vanhemmassa päässä nopeasti paranemaan niiden ikäluokkien kohdalla, jotka ovat  käyneet peruskoulun. Parhaimmistoa olivat nykyiset kolmi-nelikymppiset, jotka kävivät peruskoulun aikana, jolloin valtakunnallinen ohjaus yhteisine opetussuunnitelmineen oli vahvimmillaan.

16-19-vuotiaidemme huomattavan heikko tulos sen sijaan mietityttää. Mehän olemme 2000-luvun menestyneet kv. vertailuissa nimenomaan sen myötä, että erot heikoimpien ja parhaimpien välissä ovat olleet maailman pienempiä. Juuri tässä on ollut nähtävissä muutos jo edellisessä Pisassa ja muissa mittauksissa. Nykyisellään koulujen keskimääräisissä oppimistuloksien keskiarvoissa on peruskoulun päättyessä pahimmillaan 2,5 vuoden ero esimerkiksi lukutaidossa.

Venla Berneliuksen tuore väitöskirja kaupunkikoulujen eriytymisestä piirtää kuvan siitä, miten oppimiserot jäsentyvät Helsingissä. Bernelius toteaa, kuinka alueellistunut huono-osaisuus ennustaa hakeutumista pois oman oppilasalueen kouluista riippumatta koulujen laadusta. Hän korostaa, kuinka huono-osaisuus kasautuu alueellisesti ja samantyyppiset alueet ovat alkaneet ryvästyä lähelle toisiaan. Yksinkertaistettuna Berneliuksen viesti on: hyvät oppilaat lähtevät. Koulujen eroja ei selitä toisen koulun parempi opetus, vaan sinne hakeutuvien oppilaiden osaamistaso.

Berneliuksen tuloksiin liittyy merkittävä kansainvälisesti havaittu trendi: kun oppimistulosten erot yhden kaupungin koulujen välillä kasvavat, samalla laskee koko kaupungin tasolla oppimistulosten keskiarvo. Toisaalta mitä vähemmän eroja, sen parempi myös keskiarvo. Tasaiset oppimistulokset ovat siis laadukkaan koulutuksen tae.
Tasa-arvoiset mahdollisuudet takaava peruskoulu on eheän luottamusyhteiskunnan kivijalkoja ja siksi oppimiserot ja niiden kasvu yksittäisten koulujen välillä haastaa koulutuspolitiikan.

Mitä voidaan tehdä?

Parhaillaan on haussa 23 miljoonan euron erillisraha, jota kunnat voivat hakea koulujen välisten erojen kaventamiseen. Lisäksi esimerkiksi Helsingissä on käytössä niin sanottu positiivisen diskriminaatio rahoitus, jolla huomioidaan tiettyjen koulujen erityisvaatimuksia.

Venla Berneliuksen väitöskirja antaa lisäksi vahvaa tukea esimerkiksi asuntopolitiikalle, jota Helsinki pyrkii harjoittamaan sekoittamalla eri omistusmuotoja eri alueilla.

Mutta onko tämä lainkaan riittävää? Miten kiristyvän julkisen talouden tilanteessa takaamme yhdenvertaisuuden ”hyvä koulu kaikille” –lähtökohtaan perustuvan peruskoulun?