Kaksi teemaa – sodan karmeus ja ikuinen tuomittavuus sekä naisten monin tavoin hankala asema politiikassa Suomessa ja maailmalla – nousivat yli muiden, kun työstään ja teoistaan arvostamani Elisabeth Rehn ja STT:n politiikan toimituksen esimies Johanna Vesikallio julkaisivat “Lillan Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä” -teoksen tänään.

Naisista ja naiseudesta Ellisabeth puhui paljon. Myös julkistamistilaisuuden kuulijakunta koostui pääosin naisista, vaikka kirjan aiheena oli entinen puolustusministeri ja käytännön turvallisuuspolitiikkaa maailmalla toteuttanut YK-lähettiläs.

“Kyllä minä harmittelin, kun kesällä uusi pääministerimme meni tapaamaan ruotsalaista kollegaansa ja kuvissa hänen vieressään istui pelkkiä miehiä, kun toisella puolella oli myös naisneuvonantajia. Kun Britannian Cameronia mentiin tapaamaan, oli molemmilla puolilla pelkkiä pukumiehiä.”

Oma yhteyteni Elisabethiin syntyi kymmenen vuotta sitten Bosniassa. Siksi Lillanin kommentit sodasta koskettivat erityisesti.

 

“Olen oppinut inhoamaan sotaa” vastasi Elisabeth, kun häneltä kysyttiin, miten uransa aikana tekemänsä kansainvälinen työ on häneen vaikuttanut. Elisabeth jatkoi

kuvaten tarkkaan Bosnian kolmen kansanryhmän keskinäisiä vaiheita ja hävitystä, jonka kohtasi 1990-luvulla. Viimeisenä lauseensa hän totesi painokk

aasti: “Vihaan sotaa.”

Olin paikalla yhtenä kirjaa varten haastateltuna lähteenä. Johanna Vesikallio oli tehnyt oikeutta sille, mitä halusin Elisabethista sanoa: Bosniassa ja Balkanilla hän onnistui avaamaan ovia, jotka olivat UWC-kouluhankkeemme onnistumiselle ratkaisevia. Lisäksi Lillanin juurevuus ja siitä syntynyt paikallinen arvostus Sarajevossa ansaitsevat tunnustuksen: 1990-luvun lopun Bosnia oli oppinut kyynisen kriittiseksi kansainvälistä yhteisöä kohtaan, jota edustivat henkivartijoiden ympäröiminä isoilla autoilla liikkuneet korkea-arvoiset toimijat, jotka olivat pääsääntöisesti miehiä. Kun YK-mission johtaja Rehn sitten päättikin asua “kansan parissa”, taisteli saadakseen liikkua vuorilla ja kaupungissa vapaasti ja kohteli työntekijöitä vertaisinaan, se huomattiin ja sitä kunnioitettiin. Julkkarissa totesin: jos puhuu taksikuskien kanssa Bosniassa, oppii nopeasti he tuntevat ja arvostavat kahta suomalaista: Elisabeth Rehniä ja Matti Nykästä.

Kirja vastaa omalta osaltaan monien herättämän kysymyksen: missä ovat naisten muistelmat vuosikymmenistä, joista ajatuksiaan näinä viikkoina julkaisevat Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen ja monet muut. Elisabeth kertoi asettaneensa ehdoksi kirjalle, että “ei muistelmat, jossa itseä kehutaan”. Julkkarissa hän totesi hieman ironisestikin, ettei tiennytkään olleensa niin kaamea ja harmittelevansa, että koska täyttää jo 80 vuotta, ei ole enää mahdollisuuksia parantaa toimintatapoja kritiinkin valossa.