Laulaja ja järjestöaktiivi Oskari Nokso-Koivisto kehottaa vieraskynässään katsomaan analyysin tuolle puolen, taiteen maailmaan.

Aika ajoin minua pyydetään laulamaan hautajaisiin. Hautajaiset ovat ulkopuolisen silmin avartavia tilaisuuksia. Ruumis makaa arkussa ja suru on voimakkaasti läsnä. Joku on kuollut.

Ja sitten paikalle pyydetään laulaja. Miksi helvetissä?

Länsimaisen yhteiskunnan ja tieteen nousu ovat kulkeneet käsi kädessä. Yhteiskuntamme pohjaa tieteelliseen, analyyttiseen ajatteluun. Myönteisistä tuloksista häikäistyneenä julkinen sektori pumppaakin jatkuvasti valtavia määriä resursseja saadakseen kansan ajattelemaan ja yhteiskunnan toimimaan vieläkin analyyttisemmin. Lähtien peruskoulun oppitunneista yliopistolaitoksen ylläpitoon, valtaosa resursseista käytetään analyysiin perustuvan ajattelumallin syöttämiseen kansalaisille.

Ihmisten ja yhteiskunnan ylianalytisoituminen käy kuitenkin kalliiksi.

Länsimainen yhteiskunta käyttää valtavasti rahaa kuolemisen pitkittämiseen. On esitetty arvioita, että puolet kaikista terveydenhuoltosatsauksista kuluu viimeisen elinvuoden aikana. Suomessa viime vuoden potti viimeiseen elinvuoteen oli siis tämän laskelman mukaan seitsemän miljardia euroa. Se on paljon rahaa. Harmillista näissä satsauksissa on, että suuri osa niistä ei jälkeenpäin katsottuna ole lisännyt hyvinvointia vaan pikemminkin aiheuttanut tarpeetonta kärsimystä ja olisi siten pitänyt jättää tekemättä.

Analyysiin perustuva hoitoapparaatti on näiltä osin rikki. Ja ei, ystävät hyvät, nämä ongelmat eivät korjaannu analyyttisesti tehostamalla tai valtakunnallisia hoitopriorisointeja tekemällä.

Kuolema ei ole ainoa analyyttisen lähestymistavan kompastuskivi. Mitä on rakkaus tai toisen ihmisen kanssa eläminen? Tai nuoruuden tuska, syrjäytetyksi tuleminen ja kadonnut ikäluokka? Tai irtisanomisilmoituksen saaminen, alkoholisoituminen ja yhteisön ulkopuolelle ajautuminen? Hintalappu yksilölle ja yhteiskunnalle on ainakin suuri.

Ainakaan tuloksista päätellen analyysiin perustuvilla ratkaisuilla ei pystytä kohtaamaan näitä kysymyksiä mielekkäästi – ei yksilön eikä yhteisön tasolla. Tilanne on tällä hetkellä samankaltainen kuin jos tarkasteltaisiin historian tutkimuksen paradigman sisällä tuulimyllyn generaattorin hyötysuhteen parantamista tai jätettäisiin Suomen historian kirjoittaminen energiainsinöörille.

Aika ajoin pohdin yhteiskunnan analyyttiseksi kasvattamilla aivoillani, mitä taide on. Taiteella lähestytään usein niitä kysymyksiä, joita analyysillä ei tavoita. Näitä kysymyksiä taide näyttää käsitelleen läpi historian.

Aika ajoin taidepläjäyksen kokemisen jälkeen saan vahvan tunteen, että ymmärsin jotain. Usein tuon ymmärryksen pukeminen sanoiksi on hyvin ongelmallista. Koen siis ymmärtäväni jotain, jota en analyyttisesti voikaan ymmärtää.

Kysymykseni kuuluu, kuinka paljon yksilön ja yhteiskunnan kannalta parempia päätöksiä liittyen ihmisyyden syvimpiin hetkiin me ihmiset tekisimmekään, mikäli ymmärtäisimme paremmin sitä, mitä analyysillä ei voi tavoittaa? Kuinka moni nuori jäisi syrjäyttämättä, kuinka moni vanhus saisi kuolla arvokkaasti, ja kuinka monelta konfliktilta vältyttäisiin?

Huomio kaikille “talousihmisiksi” itsensä kokeville: mahdollisuus säästää!

Taide itsessäänkin väistää analyysia. Taiteen lähestyminen analyysin keinoin jättää ulkopuolelle juuri sen, mistä pitäisi puhua.