(Kolumni Demokraatti 13.6.2012)

”Pa­ran­nus­ten si­jaan lu­va­taan uu­sia työ­ryh­miä, jot­ka sel­vit­tä­vät asiaa ha­maan hal­li­tus­kau­den lop­puun as­ti.” totesi Elina Grundström Helsingin sanomain pääkirjoitussivulla viime viikolla.

Grundströmin kritiikin taustalla oli työn tekemisen ja työn teettämisen trendejä laajasti – mukaan lukien itsensä työllistäjät – selvittäneen työryhmän väliraportti, joka luovutettiin työministerille toukokuussa. Väliraportti käsitti kahdeksan toimenpide-esitystä. Ne näyttäytyivät Grundströmille ”työryhminä parannusten sijaan” ja osoituksena siitä että hallitus on ”päättänyt olla tekemällä mitään”.

Grundströmin teksti kelpaa esimerkiksi siitä, kuinka työryhmä näyttäytyy julkisessa keskustelussa vastakohdaksi konkretialle, sille, että jollekin asialle ”oikeasti tehtäisiin jotain”.

Ehkä asiat joskus hautautuvat työryhmiin. Ehkä lainsäädäntöä valmistelevat työryhmät ovat toisinaan turha  hitaita. Ehkä.

Mutta mikä oikeastaan on työryhmän idea? Miksi haluan puolustaa työryhmää tekemisen tapana?

Sanakirja-määritelmän mukaan työryhmällä tarkoitetaan ”joukkoa ihmisiä, jotka osallistuvat samaan projektiin”.

Juuri tässä piilee työryhmätyön arvo. Työryhmä tuo erilaiset näkökulmat ja erilaisen asiantuntemuksen samaan pöytään asioita puntaroimaan. Julkisen vallan käytön maailmassa ”työ” ja ”ryhmä” ilmentää sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

Julkishallinnossa työryhmän vastakohdasta käy selvityshenkilö, joita ministeriöt käyttävät laajasti. Selvityshenkilö näyttäytyy dynaamiselta ja aikaansaavalta tavalta saada asioita eteenpäin.

Selvityshenkilöt voivat tehdä omissa nimissään räväköitä esityksiä. Pitkäveteisten raporttien sijaan selvityshenkilöt voivat kirjoittaa vetävän ja jopa provosoivan yhteenvedon.

Selvityshenkilölle on paikkansa. Monessa tilanteessa yhden ihmisen osaaminen sopii tarkasti rajatun kysymyksen tai ilmiön erittelyyn.

Työryhmää selvityshenkilö ei kuitenkaan korvaa.

Kärjistäen voi sanoa, että selvityshenkilö vertautuu valistuneeseen yksinvaltaan, työryhmä edustukselliseen demokratiaan. Selvityshenkilön ja työryhmän jäsenen erottaa esimerkiksi se, että selvityshenkilö on vastuussa itselleen, kun työryhmän jäsen vastaa koko taustaryhmälleen.

Esimerkiksi yllämainitussa Trendi-työryhmässä ovat edustettuina kaikki työntekijäjärjestöt, työnantajajärjestöt, yrittäjäjärjestöt, sosiaali- ja terveysministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö sekä viiden eri tutkimuslaitoksen osaaminen.

Yhteisesti sovitun väliraportin ja toimenpiteiden ansiosta toimenpiteitä viedään eteenpäin tietoisina siitä, että niihin on olemassa yhteinen periaatteellinen sitoumus.

Työryhmäkritiikki ei tietenkään kumpua tyhjästä. On varmasti turhia työryhmiä. Moni asia on hautautunut.

Siksi onkin syytä pitää huolta työryhmätyön elinvoimasta.

Työryhmien ei ole pakko tuottaa ylipitkiä raportteja. Aina ei tarvita sarjaa kokouksia tai kasaa sähköposteja.

Olisiko paikka kilpailulle, joka haastaa uuden teknologian kehittäjät kehittämään työryhmäsovelluksia?

Työryhmiin kutsuttavien listoja on myös jatkuvasti arvioita kriittisesti. Uudet ilmiöt ja trendit tarvitsevat ymmärtäjänsä. Pitää syntyä uusia etujärjestöjä ja vanhojen etujärjestöjen on oltava hereillä.

Työryhmäkritiikki on osa byrokratia-kritiikkiä. Tarpeellisen ja hedelmällisen kritiikin huumassakin on kuitenkin hyvä muistaa, että byrokratian vastakohta on anarkia, ei konkretia.