Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 29.6.2011

Olen kokenut olevani valtavan etuoikeutettu työskennellessäni yliopistossa viimeiset kymmenen vuotta. Opetus- ja tutkimustyö on itsenäistä ja innostavaa. Vuosittain saa tavata uuden sukupolven motivoituneita opintonsa aloittavia nuoria ja näin kuvitella pysyvänsä kärryillä siitä, mitä uudet sukupolvet ajattelevat. Osallistuminen ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan on ollut mahdollista niin kutsutun yliopistojen kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kautta. Oma työ on tuntunut merkitykselliseltä.

Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin toistuvasti pohtinut siirtymistä muihin tehtäviin. Tuoreen selvityksen valossa kuulun suureen enemmistöön: yli 70 prosenttia alle 50-vuotiaista yliopistolaisista on harkinnut hakeutumista pois yliopistolta viimeisen kahden vuoden aikana.

Luku on käsittämättömän suuri. Tieteentekijöiden liiton neljän vuoden välein tekemän jäsenkyselyn perusteella lähtöhaluja selittää ennen kaikkea työpaikan epävarmuus: noin 60 prosenttia kokee työpaikkansa olevan uhattuna. Yliopistotyön pirstaleisuutta kuvaa, että kyselyyn vastanneista joka toisella oli ollut työuransa aikana vähintään kymmenen erillistä työsuhdetta.

Kaikkein hankalimmassa asemassa ovat nuoremman polven opettajat ja tutkijat, joita työsuhteiden epävarmuus koettelee kovimmin. Samalla juuri heidän pitäisi olla niitä, jotka kehittävät opetusta ja sitoutuvat uudistuksiin pitkällä tähtäimellä.

Yliopistolaisten mieliä uusi hallitusohjelma ei rauhoittanut. Ohjelma toki toteaa, kuinka ”koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen on pitkäjänteistä kasvupolitiikkaa. Hallitus huolehtii koulutuksen, osaamisen ja tutkimuksen riittävästä rahoituksesta.”

Samaisessa ohjelmassa kuitenkin kaavaillaan leikkauksia yliopistojen toimintamenoihin, jotka vaikuttavat suoraan opetukseen, tutkimukseen ja henkilöstön asemaan. Vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää kansantalouden sopeuttamistarpeita, yliopistojen osalta leikkausuutinen osuu hankalaan saumaan. Yliopistouudistuksen paineissa vuosia puurtanut henkilöstö kaipaisi nyt signaaleja, jotka antavat uskoa tulevaan.

Sdp on avainroolissa opetusministeriön johdossa. Toivon, että uusi ministerimme vastaa yliopistolaisten hätähuutoon yhtä aikaa rauhoittavalla ja tulevaisuutta ajatellen motivoivalla ja luottamusta herättävällä tavalla. Hyvä aika on akateemisen vuoden alku elokuussa.

Kyse on paitsi henkilöstön tilanteesta myös korkeakoulutuksen merkityksestä yhteiskunnalle. Vaikeina aikoina kannattaa panostaa tutkimukseen ja koulutukseen. Globaalissa maailmassa kilpaillaan osaamisella. Tiede on myös ollut edelläkävijä kansallisvaltioiden rajat ylittävän yhteistyön rakentajana.

Uutta tietoa ja uusia näkökulma luova tutkimus on myös elintärkeää, kun haetaan ratkaisuja aikamme kysymyksiin. Sellaisia ovat esimerkiksi puhtaan veden, energiaa ja ruuan riittävyys, väestönkasvu, ilmastonmuutos ja kulttuurien välinen yhteistoiminta. Tieteen oivalluksia kaivataan myös, kun puhumme kasvualoista, uusien teknologioiden soveltamisesta, euroalueen tulevaisuusratkaisuista ja eriarvoistumiskehityksen pysäyttämisestä.

***

Hyviä kesäisiä viikkoja hyvät ihmiset. Yhdyn Mikko Majanderin viime viikon lukusuositukseen: historioitsija Tony Judtin Huonosti käy maan kulukoon käsissämme.