Hautaamme tänään ystävän ja lastemme ystävän äidin. Hän menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen.

Kuukausi ennen kuolemaansa tämä ystävä totesi, kuinka sairauden myötä havahtui siihen, että on viime vuodet unohtanut itsensä. Siirtänyt sivuun. Ei niin, etteikö olisi elänyt hyvää elämää. On ilman muuta. Mainioita työjuttuja. Ihanaa aikaa lapsen kanssa. Mutta jotta kaikki tämä olisi mahdollista, on siirtänyt itsensä sivuun, huolehtinut muista.

Sain ajatuksesta heti kiinni. Kyse on siitä, ettei tänäänkään mene urheilemaan, koska sopivaa hetkeä ei tullut ja on kuitenkin kiva tehdä lasten kanssa jotain. Kyse on siitä, että taas tuli mentyä turhan myöhään nukkumaan, kun halusi tehdä sen kiinnostavan duunijutun valmiiksi, mutta vasta, kun lapset nukkuvat. Kyse on siitä, että lounas tuli jätettyä väliin, jotta voi hakea lapset aiemmin päivähoidosta.

Miksi sairas ihminen havahtuu itsensä unohtamiseen? Siihen, että on viime vuodet siirtänyt itsensä sivuun. Siksi, että asiat muuttuvat hyvin konkreettisiksi. Sairauden hoidon yhteydessä joutuu vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka paljon on viime vuosina urheillut, nukkunut ja syönyt järkeviä lounaita.

Kirjoitin tämän blogin, koska ystäväni olisi halunnut sitä. Tämä oli hänen ajatuksensa ja viestinsä meille, jotka jäämme ja jatkamme. Ehkä erityisesti meille naisille. Älä unohda itseäsi, siirrä sivuun.