Rohkeuden ajan maailma?

Haitin kuvat pysäyttivät meidät kaikki. Totaalituhon järkyttävyys avautui viimeistään, kun maailman sotatantereita kiertänyt Pekka Mykkänen kirjoitti, että paatuneinkin kriisitoimittaja hämmentyy sitä, mitä Haitin kaduilla odottaa.

Mikä on kansainvälinen vastuu tällaisessa tilanteessa? Kriisiapu maanjäristyksen aiheuttaman välittömän hävityksen ja hädän keskelle lienee itsestään selvää kansainvälistä solidaarisuutta. Mutta entä laajempi vastuu romahtaneista tai romahduspisteessä olevista valtioista, joiden joukkoon Haiti kuului jo ennen maanjäristystä?

***

Rauhan rakentamiseen ja heikkojen valtioiden vahvistamiseen liittyvät kansainväliset projektit ovat nousseet keskeiseen rooliin kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Eurooppalaisia esimerkkejä ovat entisen Jugoslavian alueella Bosnia-Hertsegovina ja Kosovo. 2000-luvun suurin operaatio on meneillään Afganistanissa.

Onko maailmasta tullut vakaampi näiden laajojen kriisinhallintaoperaatioiden myötä? Onko kansainvälinen yhteisö onnistunut kehittämään keinoja, joilla sekä vahvistetaan heikkojen valtioiden paikallisia rakenteita että tehdään kansainvälisen yhteisön pidempi läsnäolo tarpeettomaksi?

Helsingin Sanomien Vieraskynässä viime viikolla kirjoittaneen Antti Häikiön (21.12.2010) tapaan pidän tuloksia heikkoina.
Esimerkiksi monet kehitysyhteistyössä opitut asiat pitkäjänteisyyden ja paikalliskulttuurin tuntemuksen tärkeydestä eivät ole olleet osa kriisinhallintaoperaatioita. Afganistanissa oopiumin viljely ja heroiinikauppaa tuntuu tekevän tyhjäksi muut tavoitteet.

***

Ilmastonmuutos ja kilpailu esimerkiksi vedestä, ruuasta ja energiasta ovat kaikki aikamme ilmiöitä, jotka saattavat entisestään romahduttaa valtioita ja lisätä esimerkiksi pakolaisvirtojen muodossa maailmanlaajuista epätasapainoa.

Kaipaamme kipeästi rohkeaa ajattelua ja arviointia siitä, missä maailmalla ja kansainvälisessä politiikassa mennään ja millä keinoilla valtaviin inhimillisiin haasteisiin voidaan tulevaisuudessa vastata.

Mitä ulkopolitiikasta ja Suomesta yhtenä toimijana maailmalla pitäisi ajatella? Lääkäri, tuomari vai jotain muuta?

Tätä kysyi myös viikko sitten kokoontunut ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin kysymyksiin erikoistunut suomalainen tutkijakaarti. Kerran kolmessa vuodessa järjestettävän konferenssin avasi ulkoministeri Alexander Stubb, joka haastoi tutkijoita pohtimaan, mikä on tämän ajan ulkopoliittinen megatrendi.

Kylmä sota määritteli maailmaa 1970-luvulla ja ”kylmän sodan jälkeisyys” 1990-luvulla. Mikä on oman nykyaikamme juju ja miksi kutsumme 2010-luvun maailmaa? Monenkeskisyyden ajaksi? Kiinan kasvun ajaksi? Humanitääristen yhteistyön ajaksi?

Minä toivon, että tulevaisuuden historiankirjoittajat kutsuvat 2010-luvulla alkavaa aikaa Uuden rohkeuden ajaksi.

Myönnetään tosiasiat (Afganistanissa on sota), tunnustetaan epäonnistumiset (kansainvälinen turvapaikkajärjestelmä ei toimi ja edellyttää nopeita toimenpiteitä) ja lopetetaan hyssyttely (Venäjä ja Kiina rikkovat ihmisoikeuksia). Tosiasioiden tunnustamisen jälkeen toimitaan.

Entä missä menee sosialidemokraattinen puolue, kun pohditaan ja linjataan Suomen politiikkaa siitä, missä maailma menee ja mihin se voisi olla menossa?

Onko yhteys tutkijayhteisöön elävä? Näkyykö toiminnassa se, että SDP on ainoa suomalainen puolue, joka on osa maailmanlaajuista poliittista liikettä? Onko SDP valmis johtamaan Uutta rohkeaa ulkopolitiikkaa?