Kun marssin ensimmäiseen kaupunginhallitusryhmän kokoukseen liki yhdeksän vuotta sitten, olin hämmästynyt. Reilun tunnin aikana kymmenkunta ihmistä kävi läpi laajan asialistan ja muodosti siitä yhteiset kannat. Joistain kysymyksistä väiteltiin, toisista oltiin heti samoilla linjoilla. Kaikissa asioissa kokouksen jälkeen tiedettiin, mikä on Sdp Helsingin näkemys asiasta.

En ollut nähnyt vastaavaa muissa töissäni Suomessa ja maailmalla. Minuun teki vaikutuksen kokeneiden poliitikkojen kyky olla selväsanaisesti eri mieltä keskenään. Oma näkemys ilmaistiin kiertelemättä. Väittelyä ei väistetty. Tiukan aikarajan puitteissa muodostettiin kannat monimutkaisiin asioihin. Sitten niistä neuvoteltiin muiden ryhmien kanssa.

Osallistuin hiljattain Suomen Akatemian hankkeen keskusteluun siitä, voiko hyväksi poliitikoksi oppia. Palasin ensimmäisen poliittisen kokouksen muistoon. Totesin, että olen merkittävästi osaavampi poliitikko nyt kuin yhdeksän vuotta sitten. Suurimman osan olen oppinut kokemuksen kautta.

Kokemuksen tuomaan poliittiseen osaamiseen liittyy tällä hetkellä ristiriita. Ehdokkaiksi ja puolueiden puheenjohtajiksi halutaan “uusia kasvoja”, jotka mieluiten tulevat “politiikan ulkopuolelta”. Uusi kasvo politiikan ulkopuolelta on väistämättä poliittisesti kokematon, vaikka muuta kokemusta olisi mittavasti.

Uusien kasvojen kaipuu on näkynyt valtakunnan huipulla. Pääministeri Stubb oli EU-edustajana kokenut, mutta ensimmäisen kauden kansanedustaja. Pääministeri Sipilä tuli puoluejohtajaksi ensimmäisen kauden edustajana ja pääministeriksi toisen kautensa aluksi. Usean puolueen johdossa on tällä hetkellä ensimmäisen kauden kansanedustaja.

Kahden hallituskauden aikana olemme nähneet samantapaiset henkilömuutokset. Vaivoin synnytettyjen hallituksien ytimen ovat muodostaneet puoluejohtajat. Edellisellä kaudella meillä oli Kataisen johtama sekstetti ja tällä kaudella Sipilän trio. Niin sekstetin kuin trion alkuperäinen kokoonpano on muuttunut hallituskauden aikana. Pääministerit ja valtiovarainministerit ovat vaihtuneet uusiin kasvoihin, avainhenkiöiden luottamus on pitänyt rakentaa uudelleen. Päätöksenteon kannalta tämä ei ole ongelmatonta.

Voisiko kokemusta korvata koulutuksella? Tätä Akatemian BIBU-hankkeessa nyt pohditaan. Kananadalaisprofessori Maxwell Cameron kertoi Kanadan kokeilusta, jossa tulevaisuuden päättäjiä koulutetaan viikonloppuseminaareissa. Ajatus on, että samaan tapaan kuin lääkärit ja juristit koulutetaan ennen tositoimia, myös poliitikko voisi opetella etukäteen monia käytännön taitoja lakialoitteen käsittelyprosessista eduskuntasalin väittelyyn.

Vastaavaa koulutusta pohditaan ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen toteutettavaksi myös Suomessa. Koulutukseen päätyisivät juuri valitut edustajat.

Jos se toteutuu, toivoisin yhdeksi painopisteeksi tutkimuksen ja päätöksentekijöiden vuorovaikutuksen. Tutkijoiden olisi hyvä ymmärtää nykyistä tarkemmin politiikan prosesseja ja oikea-aikaista vaikuttamista puolueiden ja hallituksen valmisteluun. Poliitikkojen olisi hyvä ymmärtää, miten riippumaton tieto syntyy ja mitä eroa on perus- ja soveltavalla tutkimuksella. Ylipäänsä jatkuva vuoropuhelu, jossa tunnistetaan, missä tutkimus päättyy ja arvopohjainen päätöksenteko alkaa, on yhteiskunnan etu.

Yksi Akatemia-hankkeen keskustelussa noussut kiinnostava ajatus oli Kepan Pauliina Savolan ehdotus politiikan AMK-tutkinnosta. Savola totesi, että Suomessa voi valmistua politiikan tutkimuksen maisteriksi ymmärtämättä juurikaan poliittisen päätöksenteon prosesseja. Siksi käytännöllistä lähestymistä painottava ammattikorkeakoulututkinto, politiikan AMK, olisi hyödyllinen.

 

Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä 16.6.2018.