”Sitä maata, jossa kasvoin minä rakastan ja vihaan. Se on yksi osa minua, vertani ja lihaa.”

Muistan, kuinka lauloimme posket hehkuen. Korkealta ja kovaa. Oli varmaan vuosi 1992, Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhla. Musiikinopettajamme Teppo Koskinen oli tehnyt oman juhlalaulun.

Muistan myös, kuinka olemme laulaneet samaa laulua ystäväni Jennin kanssa Tuomiokirkon rappusilla kuulaana iltana ylioppilaiden soihtukulkueen jälkitunnelmassa.

Senkin muistan, kuin olimme esikoinen vaunuissa 13 vuotta sitten presidentinlinnan tienoolla katsomassa kulkuetta ja sen jälkeen Kappelissa kaakaolla. Myöhemmin opimme tv-uutisista, kuinka uhkaavaa linnan edustalla anarkistien vuoksi muka oli ollut.

Itsenäisyyspäivään liittyy paljon muistoja.

Niin kauan kuin muistan, olen myös ajatellut, että joskus osallistun Linnan juhliin. Puolisoni mielestä ajatus on ollut lähinnä koominen.

Tänä syksynä olen miettinyt, miksi Linnan juhlat ovat olleet minulle niin tärkeä ja merkityksellinen asia.

Suunnilleen näin: Olen lapsesta asti ajatellut ja haaveillut, että joku teko yhteiseksi hyväksi olisi joskus sillä tavalla merkityksellinen, että se oikeuttaisi kutsuun itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle juhlimaan Suomen itsenäisyyttä.

Englanniksi kutsumustani kutsuttaisiin sanoilla ”public service”. En ole keksinyt suomennosta.

Tänä vuonna tämä unelma toteutuu, kun saan ensimmäistä kertaa edustaa kansalaisia muiden valitsemana päättäjänä.

Myönnettäköön, että olen hieman hämilläni siitä, miten innoissani olen kutsusta. Miten arvokkaalta ja symboliselta evakon tyttärentyttärelle tuntuu saada osallistua Suomi100 –juhlaan.

Sitten on historia: oma ja yhteinen.

2012 julkaistussa Suomalaiset ja historia –kirjassa pohdimme suomalaisuutta ja Suomen historiaa kansalaisten vinkkelistä laajan kyselyaineiston ja haastattelujen pohjalta. Yksi keskeinen tulos oli se, että peruskoulua pidettiin jopa sotia tärkeämpänä historiallisena kehityksenä. Tämä tulos nousi hiljattain jopa Noin viikon uutisten aiheeksi (josta olin myöskin nolon innoissani).

Tulos on ihan mahtava: me suomalaiset tunnistamme koulumme valtavan roolin tässä kaikessa, joka nyt meille arvokasta. Omassa arkityössä koulu on nyt isossa roolissa ja olen siitä joka päivä onnellinen. Koitan tehdä töitä paitsi suomalaisen koulun hyväksi myös sen eteen, että sille tulisi meidän itsenäisyyden juhlinnassa koko ajan isompi rooli eikä viime vuosien kaltainen rahoituksenm ajaminen liian ahtaalle enää toistuisi. Jotain kouluistamme kertoo sekin, miten oivaltavia ja kekseliäitä juhlia ne järjestävät tälläkin viikolla.

Tosi hienoa on, miten eilen julkaistu nuorten itsenäisyysjulistus uskoo koulutukseen. Siinä julistetaan vahvasti, kuinka meidän velvollisuutemme on jakaa omaa osaamistamme myös maailmalle.

Uusi pohdinta tänä itsenäisyyspäivänä on ollut 19 naiskansanedustajan rooli. Maailman ensimmäiset naisethan valittiin nimenomaan Suomen eduskuntaan 1907. Koen kantavani tätä arvokasta perintöä. En ollut koskaan ennen miettinyt asiaa ennen kuin istuin istuntosalissa tänä syksynä.

Eduskunta oli aivan eri paikka ennen naisedustajia. Ja olennaista on nimenomaan se, että heitä ei ollut heti alussa yksi tai kaksi, vaan monta, 19. Uskon, että siitä on syntynyt vahva tasa-arvon siemen. Lisäksi demokratiaan tuli jo varhain ajatus, että se on meidän kaikkien asia. Nasten ja miesten.

Yksi juttu, mitä ehkä olisin toivonut tähän Suomi100-tunnelmaan tällä huipentuma-viikolla vähän lisää on sen tunnistaminen, että meitä on 5,5 miljoonaa. Tämä on meidän kaikkien juhla. Olisiko osa linnanjuhlien kutsuista voitu arpoa kaikkien kansalaisten kesken? Olisiko lapsille voitu järjestää erityinen suurtapahtuma?

Ilokseni huomasin, että tämä aattopäivä 5.12. näyttää muodostuvan päiväksi, jolloin kouluissa päiväkodeissa, turuilla ja toreilla juhlitaan ja kokoonnutaan. Toivon, että meitä on paljon.

***

Ps. Eilisillan aikana noussut pieni ihmetys siitä, ettei kaupunki ja poliisi ole saanut soviteltua asioita niin, että talkoovoimin pystytetty lastenjuhla voidaan järjestää huomenna Töölöntorilla. Meidänkin lapset menossa. Ilokseni Aki Riihilahti ja Hjk tarjosivat Telia-areenan huomisille Töölön lapselliset -juhlille, kun Töölöntori olikin varattu aikuisille 612-marssijoille.

Pakko sanoa, että vuosi sitten Töölöntorilla oli itsenäisyyspäivänä synkkä tunnelma, kun mustiin pukeutuneet miehet kokoontuivat. Muistan kiirehtineeni kotiin. Sääli, että tunnelma ei ilmeisesti muutu Suomi100 tillsammans-henkiseksi tänäkään vuonna.