Kiitos kaikille viikon Politiikan Pelastusohjelman tekijöille täällä verkossa, Satakunnassa, Käpylässä,  Rosebudissa ja Hietalahdenkadulla. Sunnuntaina keskustelu jatkui vielä Hanasaaressa British Councilin Intercultural Navigators -johtajakoulutuksen päätöspaneelissa. Talous ja työt meitä kaikkia puhuttaa, navigaattoreita myös Eurooppa. Onneksi G20-kokous antaa aihetta pitää sana ”hope” agendalla. Eli jatketaan maailman ja politiikan pelastustalkoita – toivoa on.

Tiiviiseen viikkoon mahtui keskustelu suomalaisesta poliittisesta kulttuurista, kun pidin kommenttipuheenvuoron Taneli Heikan ja Katja Boxbergin Lumedemokratiasta ja Tuomas Rantasen kirjoituksesta Puoluepolitiikan kriisi -kirjassa. Esitin alkukommentit, historiantutkijan kommentit ja poliitikon kommentit – yhteenveto alla.  Lopuksi kerron, mitä minulle lopulta tästä politiikan kritiikistä jäi käteen.

Alkukommentit

-Lumedemokratian esipuhe sopisi paremmin poliittiseen romaaniin kuin tietokirjaan. Vertailukohdaksi sopii Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Kun kirjaa luki lähtökohtaisesti scifinä, se johti lukijan miettimään mikä tästä voisi olla totta. Kun Lumedemokratian oli lanseerattu tietokirjana, esipuhe lähinnä ihmetytti. Käsittelyluvut olivat parempia.

-Lumedemokratia, Puolueiden kriisi ja omat kirjoitukseni politiikan roolista täällä ja muualla mainitsevat kaikki yhtenä motiivinaan äänestysprosenttien laskun Suomessa 1980-luvulta lähtien. Demokraattisten traditioiden ohuuden ohella tämä näyttää olevan jaettu huoli.

Historiantutkijan kommentit

Lähtökohta: historiantutkijana minua kiinnostaa menneisyys

-Lumedemokratiassa ihailtu tanskalainen menneisyydenhallinta suhteessa kylmän sodan aikaan on osin lumetta. Tanskan projektit ovat olleet esimerkkejä historiapolitiikasta, jossa valtio on aktiivisesti määritellyt ja suunnannut tutkimusta. Poul Villaumen artikkeli löytyy Juhana Aunesluoman ja Pauli Kettusen toimittamasta kirjasta Cold War and the Politics of History, joka löytyy täältä (s. 37).

-1970-lukua käsittelevä luku on kirjoitettu ilman historiantutkijan perusmetodia eli lähdekritiikkiä. Tämä koskee kaikkea kontekstin huomioimista – tai huomiotta jättämistä ja lähteiden valintaa. Teoksessa ei ole yhtään lähdeviitettä tai kirjallisuusluetteloa.

– Teosta ei mitenkään voi käsitellä historiatieteellisesti relevanttina tutkimuksena vaan historiaa käsittelevänä pamflettina. Pakko todeta kuitenkin, että harvoin kärjekkään pamfletin kirjoittajat ovat saaneet näin monelta taholta apurahoja ja tukea.

– Kyseenalaistan Lumedemokratian vaatimuksen historiallisiin anteektipyyntöihin ja totuuskomissio-ajatteluun. Rikokset ovat asia erikseen, mutta moraaliset historialliset anteeksipyynnöt johtavat ajatukseen absoluuttisesta oikeassa olemisesta ja totuudesta.

Poliitikon kommentit

Lähtökohta: poliitikkona minua kiinnostaa tulevaisuus.

-Menemättä yksityiskohtiin, en tunnista kirjan johdannossa ja loppuluvussa esiteltyä Suomea. Monet esitetyt tosiasiaväitteet ovat hyvin tarkoitushakuisia ja joiltain osin virheellisiä. Kirjan ”länsi” jää epämääräiseksi ideaalimaailmaksi.

-Lumedemokratia nostaa keskusteluun monta tulevaisuuden kannalta kiinnostavaa näkemystä suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Näistä esimerkkeinä pienen piirin herrakerhot (onsdagklubben, eläketyöryhmät jne), etujärjestöjen rooli ja keskinäinen työnjako sekä toimittajien ja politiikan suhde. Kaikkia on syytä tarkastella myös tulevaisuuden poliittisessa kulttuurissa.

-Puolueet ovat syntyneet eri aikaan kuin missä nyt elämme. Yksilön valintoja korostavassa ajassa suhdetta puolueisiin voi kuvata vaikka niinkuin Satakunnan kansan jutussa esitin mukaillen kollegan kanssa käytyä keskustelua: ma-pe moni on sosialidemokraatti, lauantaisin vihreä ja sunnuntaisin kokoomuslainen. Kesälomalla nousee mieleen Keskusta. Puolueiden kriisi -kirjassa Tuomas Rantanen nostaa esiin tähän liittyvän ajatuksen, joka ainakn minua puhuttelee: yksilöllisyys ja solidaarisuus eivät ole vastakohtia:

”2000-luvun tiedostava kansalainen on valikoiva kuluttaja ja valikoiva osallistuja, joka ei rakenna yhteiskunnallista identiteettiään vain yhden osallistumisrooliin kautta…Yksilöllisyys ei tarkoita aina itsekkyyttä eikä varsinkaan sitä, että oma etu toteutuisi vain suhteessa taloudellisin mittareihin…Sekä vasemmiston pitkässä perinteessä että vihreiden uudelleen herättämässä uusvasemmistolaisessa ideologisessa ympäristössä solidaarisuus on erityisen tärkeä elementti. Käytännön poliittisten tavoitteiden kannalta on olennaista, että tätä solidaarisuutta ei koeta luopumisena yksilöllisyydestä vaan aitona yksilöllisenä valintana.”

Mitä jää käteen?

Lumedemokratian keskeinen väite siitä, kuinka konsensuspolitiikka on ollut pahasta Suomelle on mahdollista kääntää myös nurin päin ja kysyä, mitä kaikkea olemme konsensuksen myötä saaneet. Suomen muutos agraariyhteiskunnasta toisen maailmansodan jälkeen moderniin tietoyhteiskuntaan on ollut huikean nopea. Siksi Lumedemokratian Ruotsi- ja Tanska-vertailut toimivat kovin huonosti: Ruotsi ja Tanska ovat historiallisesti paljon vanhempia yhteiskuntia ja niiden asema toisen maailmansodan jälkeen aivan erilainen. Tässä ajassa ajatus ”Ruotsi on parempi” ei tunnu järisyttävältä.

Kirjassa kuvataan kolmikantasalaliitto (AY-liike/sdp – MTK /keskusta – työnantajat/kokoomus), joka konsensuksen kautta on hallinnut maata ja vienyt Suomen kansalta mahdollisuuden kehittyä kirjoittajien ihannoimaksi ”länsimaaksi”. No, voidaan kysyä, ketä vastaan tämä salaliitto on suunnattu ja kuka siitä on hyötynyt. Eikö tässä ”salaliitossa” ole pikemminkin ollut kyse siitä, että yhteiskunnalliset toimijat ovat enemmistön diktatuurin sijaan hakeneet kompromisseja? Haluammeko keskustelua arvostavan ja ihmisten keskinäistä luottamusta korostavan yhteiskunnan sijaan mallin, jossa olisi kaksi keskenään jatkuvasti ”taistelevaa” ideologiaa ja hallitusmallia?