httpv://www.youtube.com/watch?v=tb6Qhxyjw-M
Videoblogi: Millaista Euroopan unionia tarvitaan? Perussuomalaisten “missä EU siellä ongelma” pitäisi kuulua “missä EU siellä mahdollisuus”. Samalla EU:n on vastattava kansalaisten skeptisyyteen ja korostettava eurooppalaista monimuotoisuutta.
Politiikan Pelastusohjelma avattiin maanantaina 9.2.2009. Viikossa kirjoituksia on kertynyt kymmeniä ja paljon paljon arvokasta tietoa. Haaste jatkuu: mitä sinä tekisit, mitä ehdotat? Vasemmalla aiheet, keskustelua käydään parhaillaan esimerkiksi maaseudusta, tutkimuksesta, tasa-arvosta ja demareista.
Miksi EU?
Perustelin politiikan tärkeyttä sillä, että aikamme ongelmat ja kysymykset ilmastonmuutoksesta finanssi- ja energiakriisiin ovat suuria, monimutkaisia ja ylikansallisia. Euroopan unioni on vastaus tähän: ylikansallisiin ratkaisuihin tarvitaan ylikansallisia toimijoita. Lisäksi viimeisen vuoden tapahtumat alleviivaavat, miten tärkeä yhteisö EU on suomalaisille. Kun Venäjä ja Georgia sotivat, merkittävin ulkopuolinen voima kriisin selvittäjänä oli EU. Kun finanssikriisi sulki pankkien rahamarkkinat, Suomi saattoi kiittää euron tuomaa vakautta.
Balkanilla olen myös nähnyt EU:n tarjoavan sodan kauhut kokeneille ihmisille tulevaisuuden toivon. EU-jäsenyys on konkreettinen tavoite, joka auttaa demokratian ja vakauden kehittämistä. Tässä keskeistä on Euroopan idea nimenomaan rauhan takaajana. Sitä vartenhan EU aikanaan perustettiin, vaalimaan Saksan ja Ranskan välistä rauhaa. Tästä kirjoitin Sarajevossa asuessa.
Mikä meitä ei yhdistä?
Koko EU-aluetta vaivaa kuitenkin euroskeptisyys. Radiouutisten kysely kertoo, että joka viides suomalainen tietää jo nyt jättävänsä äänestämättä ensin kesän eurovaaleissa. Kolmannes kansalaisista suhtautuu EU-jäsenyyteen kielteisesti.
Ns. kurkkudirektiivi-ilmiö selittää skeptisyyttä. Jokainen meistä on kyllästynyt turhanaikaiselta tuntuviin prosesseihin. EU vaikuttaa näpertelevän kaiken maailman asioiden parissa.
Mutta onko skeptisyydessä muutakin? Onko kyseessä myös eurooppalaisen identiteetin ongelma? Emme ole valmiita kuolemaan tai voittamaan kultamitaleja Euroopan puolesta. Eurooppalaisuus ei ole osa identiteettiä samaan tapaan kuin kansallisvaltio.
Mutta pitäisikö sen olla? Tässä nähdäkseni onkin ollut EU:n virhe: eurooppalaisuuden sisältö ei ole rinnakkainen kansallisvaltiolle. Euroopan unionin ei tarvitse luoda ja tyrkyttää eurooppalaista identiteettiä korvikkeeksi valtion kansallisuudelle. Emme tarvitse uutta lippumerta vanhan päälle.
Mitä meitä yhdistää?
Minulle eurooppalaisuutta on monimuotoisuus ja halu edistää yhteistä hyvää. Uskon, että meitä ei yhdistä heimoaate, vaan eurooppalaiset arvot ja ideat. Samassa hengessä puhuivat tällä viikolla myös Euroopan parlamentin saksalainen puhemies Hans-Gert Pöttering ja ministeri Astrid Thors yliopiston keskustelutilaisuudessa. Tällaisia arvoja ovat esimerkiksi demokratia, solidaarisuus, ihmisoikeudet, vapaus, lain kunnioittaminen ja vähemmistöoikeudet.
Keskeistä arvo-eurooppalaisuudelle on monimuotoisuus. Me ymmärrämme olevamme erilaisia. Samalla ymmärrämme intuitiivisesti, että naapurien kanssa pitää tulla toimeen. Niinpä ajattelemme, että yhteisesti, vaikka vaikeankin keskustelun kautta, tehdyt päätökset ovat tärkeitä ja arvokkaita. Jos ajatellaan toisen maailmansodan jälkeistä lähtökohtaa, olemme eurooppalaisina oikeasti päässeet aika pitkälle. Pidän kohteliaisuutena Amerikan republikaanien heittoa, että Obaman tukipaketti on “European Socialist Act of 2009“.
Tuleva Eurooppa ja eurooppalaisuus?
Liki 40 maan maanosassamme puhutaan kymmeniä kieliä ja sen alueella tunnustetaan laajalti niin katolilaista, protestanttista, ortodoksista, islamilaista kuin juutalaista jumalaa. Tämä on eurooppalaisuuteni lähtökohta. EU:ssa on jo 27 valtiota, joten monimuotoinen eurooppalaisuus korostuu myös siellä.
Perussuomalaiset esittävät ”missä EU siellä ongelma”. Tämä pitäisi saada kuulumaan ”missä EU siellä mahdollisuus”. Siksi pyrin Euroopan parlamenttiin: Euroopan unionin ideaa ja EU:n kaltaista toimijaa tarvitaan, koska kaivataan laajoja ylikansallisia ratkaisuja. Samalla kritiikki on otettava vakavasti: mielikuva (ja osittainen todellisuus) EU:sta byrokraattisena sääntönäpertelijänä pitää pyrkiä muuttamaan. Politiikan täytyy pelastaa EU ja erilaisuus.
Mitä konkreettisesti voidaan tehdä? Sääntönäpertely ja byrokratia ovat oma tarinansa, jonka muuttamiseen vaaditaan aikaa ja sinnikkyyttä osoittaa, mikä ei toimi. Ainakin Bosnia ja Hertsegovinan EU-kokemuksellani toivoisin EU:n esimerkiksi noudattavan 2005 allekirjoittamaansa Pariisin julistusta, joka pyrkii kehitysyhteistyörahoituksen pelisääntöjen järkeistämiseen.
Myös monimuotoisuutta arvostavan Euroopan viestin voi konkretisoida. EU-jäsenyyttä tavoittelevissa maissa Balkanilla viisumivapaus erityisesti nuorille ja opiskelijoille olisi hyvä alku. Serbian osalta tätä väläyteltiin viime viikolla. Sisämarkkinoita koskevassa lainsäädännössä voidaan tukea politiikkaa, joka aidosti tavoittelee yhteiseurooppalaisia ylikansallisia markkinoita eikä keskity pelkästään etsimään kompromissia kansallisten instressien (ja itsekkyyden) paineessa. Finanssikriisin myötä päätään nostava taloudellinen nationalismi olisi paluuta taaksepäin. On aika ymmärtää, että muodostamme toinen toisemme kotimarkkinat. Toisin sanoen kaikki hyötyvät kaikkien taloudellisesta menestyksestä. Eikä tämä silti tarkoita, etteikö voitaisi tavoitella myös “kansallista etua”, jos ymmärretään, että sekin on laaja ja monimuotoinen kysymys.
Mitä muuta? Mitä olisi lippujen yli menevä tulevaisuuden eurooppalaisuus käytännön tasolla? Tarvitanko konkreettisia asioita ja tekoja? Vai riittääkö vain voimakkaampi eurooppalainen keskusvalta, jonka puhepöntöstä tulevat sanat kaikuvat kauas (kuka muistaa yhtään eurooppalaisen johtajan puhetta ikinä oman maansa ulkopuolelta?)? Mitä tulisi tehdä, jotta väestöryhmien väliset epäluulot vähenisivät Euroopassa? Tiukentaa rasismia kitkeviä lakeja? Syytää rahaa monikulttuurisuusprojekteihin? Entä miten suhtautua kasvavaan protektionismin kaipuuseen, josta kertoo vaikka Ranskan halu kieltää maan autoyhtiöitä sulkemasta tehtaita Ranskassa lainojen vastineeksi? Mitä sinä ajattelet?
5 Comments on "Monimuotoisuus vai EU-nationalismi?"
Matias Möttölä
18.2.2009Tarvittaisiin siis konkreettisia keinoja. Yksi ajatusleikki on Marco Pautasson monikielinen essee eurooppalaisuudesta. Alla linkki jottei tule tähän liian pitkää tekstipätkää.
http://www.eurozine.com/articles/2007-03-12-pautasso-xx.html
Pilvi Torsti
19.2.2009Matias, vazi. Diese "essay" hat mir ganz viel gefallen. Lukekaa muutkin.
Joonas Govenius
28.2.2009Euroskeptisyyttä byrokratiaa kohtaan EU-alueelta epäilemättä löytyy, mutta on kuitenkin mielenkiintoista huomata "ulkoeurooppalaisten" erityisesti Yhdysvalloissa oleskellessaan usein viittaavan itseensä eurooppalaisina oman kansallisuutensa sijaan. Tämä eurooppalaisuus tulee esille ylpeydenaiheena monenlaisissa keskusteluissa yhysvaltalaisista tavoista ja instituutioista aina pukeutumisesta, ruuanlaitosta ja kielitaidosta terveydenhoitoon, julkiseen liikenteeseen sekä kuolemantuomioon asti. Yhteistä pohjaa ainakin perusarvoista EU-alueelta siis varmasti löytyy, vaikka yhteistä hallintoa pidettäneenkin tehottomana. Tähän jälkimmäiseen sinä epäilemättä tehokkuudeen ja päättäväisyyden perikuvana varmasti vaikuttaisit positiivisesti.
Tommi Laitio
11.3.2009Pilvi,
olen kanssasi verrattain samoilla linjoilla virheistä, jotka tehdään kun eurooppalaisuutta yritetään rakentaa kansallisvaltioajattelun varaan. Suhtaudun penseydellä puheeseen yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja arvopohjasta. Siinä kun tallautuu jalkoihin Euroopan ruma, väkivaltainen ja miesvetoinen historia.
Timothy Garton Ash kirjoitti hienosti äskettäin, että Euroopan tulisi perustua aika pitkälti yllä listaamiisi tavoitteisiin, mutta samalla EU:n tulisi tulla alas arrogantilta valtaistuimeltaan, josta julistetaan että rauha, tasa-arvo ja vauraus on yksin sen tekelettä. Samoin Garton Ash kirjoitti, että Euroopan on oltava rehellinen niistä hetkistä ja faktoista, joissa emme ole eläneet noiden tavoitteiden mukaisesti. Ja kuinka oikeusvaltio ja vauraus eivät toteudu vuonna 2009 monissa pääkaupungeissa kaduilla tai monissa jäsenvaltioissa.
Puhe vapaasta liikkuvuudesta ja avoimista rajoista muutti sävyä mun ajattelussa viimeisinä neljänä vuotena, kun Balkanilta tuleva EU-maassa asuva työkaveri ei pystynytkään siitä vaan lähtemään Lontooseen viikonloppulomalle tai kun ei pystynyt duunissa järjestämään turkkilaiselle nuorelle viisumia EU-alueelle kolmessa viikossa.
Garton Ashin ajatus siitä, että eurooppalaisuus voisi olla "cool identity", joka ei kutsu ihmisiä kuolemaan ja elämään puolestaan, kiehtoo minua paljon. Jään vain pohtimaan, mikä saa meidät yrittämään olemaan parempia - siis mistä syntyy kunnianhimo ja tulevaisuususko? Onko sulla ajatusta tai ehdotuksia?
Pilvi Torsti
12.3.2009Tommi, tulevaisuususko syntyy esimerkiksi siitä, että kokee, että on mahdollisuuksia. Monissa Balkanin maissa nähdäkseni hälyyttävintä viimeisen 10-15 vuoden aikana on ollut nuorten tilanne. Heidän vanhempansa ovat matkustaneet ja eläneet avoimessa yhteiskunnassa, mutta monet nuoret eivät ole koskaan käyneet oman maansa ulkopuolella. Apatia ja toivottomuus lisääntyy ja kanavoituu väkivaltana, sosiaalisina ongelmina, rasismina jne. Matkustamattomuuteen ovat syynä sekä raha että viisumiongelmat. Bosniassa monet nuoret puhuivat jo 1990-luvun lopulla Youth and History -tutkimuksessani siitä, kuinka arvostivat sitä, että saivat kerrankin olla osa "eurooppalaista tutkimushanketta", eivätkä mikään erityinen bosnialainen koelaboratorio.
Mitä sitten voidaan tehdä? Cool identity -konsepti on tosiaan kiehtova. Käytännön tasolla viisumivapaudet esimerkiksi tietyille ikäluokille, tietyillä ehdoilla tms on yksi konkreettinen asia. Tällaista EU on ymmärtääkseni kaavaillut Serbian kanssa. Itse olin perustamassa Bosniaan lukiota, josta valmistuu toukokuussa toinen vuosikurssi. Rahoitus tulee pääosin Eu-maista, Norjasta ja Yhdysvalloista. Toista sataa bosnialaisnuorta eri puolilta maata on saanut tehdä IB-tutkinnon, joka on avannut heille mahdollisuuden kunnianhimoon. Toisaalta Mostarin koulussa olemme myös nähneet, miten hiekosti Eurooppa omiaan houkuttelee: lähes kaikki valmistuneet saavat halutessaan stipendin amerikkalaisiin yliopistoihin ja amerikkalainen yliopistoväki on myös ahkerasti käynyt koululla. Tottakai yksityisyys on osaselitys, mutta voi kysyä, miten eurooppalaiset korkeakoulut kehittäisivät tapoja "imea" vaikkapa näitä bosnialaisnuoria. Monet heistä lähtevät Yhdysvaltoihin "pakosta", koska järkevää eurooppalaista vaihtoehtoa ei ole. Sama "kohtalo" oli monilla itäeurooppalaisilla ystävilläni, kun valmistuimme lukiosta 1995 Italiassa. Eli eivät halunneet lähteä Yhdysvaltoihin, mutta muuta taloudellisesti mahdollista korkeatasoista opiskeluvaihtoehtoa ei ollut.
Eli summa summarum, pistäisin paljon paukkuja nuoriin ja nuoriin aikuisiin, koska siinä vaiheessa identiteetit vielä muokkautuvat. Koko United World College -ajattelu pohjaa tähän: 16-19 -vuotiaana ihminen on koulutusfilosofi Kurt Hahnin mukaan riittävän itsenäinen ja samalla riittävän avoin muutokseen. Toinen puoli kolikkoa on se toisaalla täällä blogissa esillä ollut ajatus, että vaarallisimpia ovat nuoret toivottomat miehet.
Tuli mieleen yksi vanha idea eurooppalaisten nuorten vaihto-ohjelmana toimivasta kahvilaketjusta, mutta siitä joskus toiste lisää.
ps. Melkein muuten fanitan Garton Ashia ensin History of the Present -kirjan vuoksi ja sittemmin Guardian weeklyn artikklien lukijana.