(Julkaistu Helsingin Sanomain mielipidesivuilla 5.2.2010)

Viime päivinä on korostettu, kuinka koko maan talous on kovilla. Suurta kasvua ei ole näköpiirissä. Helsingissä tässä niukkuuden ilmapiirissä korostuu entisestään helsinkiläisen elämäntavan ja arvojen puolustaminen lyhytnäköisiä säästötoimenpiteitä vastaan. Tämän osoitti jo kaupunginjohtaja Jussi Pajusen hätäistä leikkauslistaa vastaan noussut kansalaisreaktio.

Helsinkiläisyys eroaa perustavalla tavalla espoolaisuudesta tai nurmijärveläisyydestä. Helsinkiläisyyteen kuuluu, että lähiöissä on luonnetta ja että palvelut ovat lähellä. Helsinkiläisyyttä on toimiva julkinen liikenne. Helsinkiläinen lapsiperhe voi elää ilman autoa. Helsinkiläisyyden ytimessä alakulttuurit kukoistavat, ja taide kuuluu kaikille.

Ollaan vahvoina, helsinkiläiset! Vaatikaamme myös näinä tiukkoina aikoina helsinkiläisyyden puolesta tehtäviä päätöksiä ja politiikkaa, sillä helsingeistä helsingein on Helsinki (Ilpo Tiihonen).

PILVI TORSTI, TUTKIJATOHTORI, KAUPUNGINHALLITUKSEN VARAJÄSEN (SD),  HELSINKI

(Kolumni Uutispäivä Demarissa 21.9.2009)

Puhuin pari viikkoa sitten Lukiolaisten liiton syysseminaarissa kutsujien antamalla otsikolla ”Politiikan uudet haasteet”. Yleisö koostui lukiolaisaktiiveista eri puolilta Suomea. Käsiäänestyksen perusteella arviolta kymmenen prosenttia kuului johonkin puoluepoliittiseen nuorisojärjestöön. Myöhemmin minulle kerrottiin, että järjestöihin kuuluvat ovat mukana lähinnä keskustassa ja kokoomuksessa, kun taas ”punavihreästi” (lisää…)

 (HS Mielipidekirjoitus 27.7.2009. Otsikko oli HS:ssa muutettu kuulumaan “Vaalityötä voi tehdä myös talkoovoimin”)

Vaalirahoituksesta on piirtynyt uutisoinnissa ymmärrettävistä syistä epäilyttävä ja likainen kuva. Toivon, että julkisessa keskustelussa erotettaisiin vaalirahoituksen eri muodot.

Vastenmielisen suhmuroinnin varjoon on jäänyt vaalituen piirissä tehtävä laaja ja myönteinen kansalaistoiminta. Eurovaalien ensikertalaisena ehdokkaana olin vaikuttunut tästä yksittäisten ihmisten tuen – sekä talkootyön että lahjoituksien – määrästä.

Jos kampanjani kaikesta talkoohengessä tehdystä ammattityöstä olisi laskettu tuntihinta, summa olisi ollut kymmeniätuhansia euroja. Talkooväen ohella reilusti toista sataa yksittäistä lahjoittajaa, siis tavallista kansalaista, antoi panoksensa talkoisiin rahana.

Vaalirahaan liittyvä kielteinen mielikuva on ongelma, koska se ei erottele toisistaan erilaisia rahoittajia. Kukaan ei kyseenalaista vapaaehtoisen vaalityön ylevyyttä ja hienoutta. Yksityisten ihmisten antama vaalirahoitus on verrannollista vapaaehtoiseen talkootyöhön.

HS nosti vaalituen julkisuuden tärkeyden pääkirjoituksessa (24. 7.) esiin, mutta piti 5 000 euron ilmoitusrajaa hyvänä kompromissina, joka takaa yksityisyyden suojan. Tämä ehdotus ei erottele erilaisia tukijoita ja niiden luonnetta ja merkitystä avoimen yhteiskunnan toiminnalle.

Avoin yhteiskunta edellyttää, että yhteisöjen ja yrityksien antama vaalituki on julkista. Yhteisöillä ei ole äänioikeutta. Jos ne antavat tukea ehdokkaille, ei ole perusteltua, etteikö tuki kaikissa muodoissaan – mukaan lukien seminaariosallistumiset ja “taidekaupat” ja muu epäsuora tuki – olisi myös julkista. 5 000 euron raja on vailla perusteita. Ehdokkaiden täytyy myös tietää, ketkä heitä tukevat.

Yksityisten tukijoiden osalta jonkinlainen ilmoitusraja on yksityisyyden suojan nimissä perusteltu. Talkootyön tapaan yksittäiset lahjoitukset ovat kansalaistoimintaa ja yksi tapa, jolla äänioikeutetut voivat osallistua demokraattisen yhteiskunnan toimintaan.

PILVI TORSTI, tutkijatohtori, Helsinki

(Kolumni Demarissa 27.7.2009)

Kesän velloneen vaalirahoitusjupakan motivoimana haluan tuoda esiin oman näkökulmani aiheeseen näin puoluepolitiikan ulkopuolelta tulleena menneiden eurovaalien ensikertalaisena.Kevään eurovaalikampanjassani vapaaehtoisen työn osuus oli valtava.  Monet ammattilaiset antoivat oman panoksensa talkoohengessä kampanjan organisointiin, julkaisuihin, mainonnan suunnitteluun, verkkoviestintään, videotuotantoon, valokuvaukseen, esityksiin ja vaikka mihin. Jos kaikesta ammattityöstä olisi laskettu tuntihinta, summa olisi ollut kymmeniä tuhansia euroja.

Kukaan ei kyseenalaista tällaisen vapaaehtoisen osallistumisen ylevyyttä ja hienoutta. Omalla kohdallani – ja varmasti useimpien muiden ehdokkaiden kampanjoissa – se oli kampanjan avain ja selkäranka.

Vaalityön rahoittamista sen sijaan pidetään kyseenalaisena. Pääministerin johdolla jatkunut julkinen sekoilu (lisää…)

Politiikka kuuluu kaikille Politiikan pelastusohjelman teksti- ja videoblogeja ja niihin liittyvää keskustelua on julkaistu helmikuusta 2009 alkaen. Seuraavassa yhteenveto 7.5.2009 mennessä Politiikka kuuluu kaikille -teeman alle tuotetusta materiaalista. Eurovaalien 2009 tavoiteohjelmaani pääsee tästä.

Demokratia 2.0

Ei riitä, että kansalainen voi antaa äänensä kerran neljässä, viidessä tai kuudessa vuodessa. Politiikan täytyy muuttua niin että se tuntuu luonnolliselta osalta ihmisten elämää. On osattava esittää konkreettisesti, miten politiikan avulla voidaan korjata ihmisten kokemia epäkohtia. Kansalaisille on tarjottava tilaa tuoda tahtonsa julki ja vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin.

Poliitikon tulee mieltää toimivansa ihmisten edustajana, siis kansan edustajana. Hänen tulee aktiivisesti verkottua ja haalia uusia ajatuksia arjen osaajilta. Tarvitaan vähemmän vaalikoneita ja enemmän ajatustenvaihtoa.

Kiitos kaikille viikon Politiikan Pelastusohjelman tekijöille täällä verkossa, Satakunnassa, Käpylässä,  Rosebudissa ja Hietalahdenkadulla. Sunnuntaina keskustelu jatkui vielä Hanasaaressa British Councilin Intercultural Navigators -johtajakoulutuksen päätöspaneelissa. Talous ja työt meitä kaikkia puhuttaa, navigaattoreita myös Eurooppa. Onneksi G20-kokous antaa aihetta pitää sana “hope” agendalla. Eli jatketaan maailman ja politiikan pelastustalkoita – toivoa on.

Tiiviiseen viikkoon mahtui keskustelu suomalaisesta poliittisesta kulttuurista, kun pidin kommenttipuheenvuoron Taneli Heikan ja Katja Boxbergin Lumedemokratiasta ja Tuomas Rantasen kirjoituksesta Puoluepolitiikan kriisi -kirjassa. Esitin alkukommentit, historiantutkijan kommentit ja poliitikon kommentit – yhteenveto alla.  Lopuksi kerron, mitä minulle lopulta tästä politiikan kritiikistä jäi käteen.

Alkukommentit

-Lumedemokratian esipuhe sopisi paremmin poliittiseen romaaniin kuin tietokirjaan. Vertailukohdaksi sopii Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Kun kirjaa luki lähtökohtaisesti scifinä, se johti lukijan miettimään mikä tästä voisi olla totta. Kun Lumedemokratian oli lanseerattu tietokirjana, esipuhe lähinnä ihmetytti. Käsittelyluvut olivat parempia.

-Lumedemokratia, Puolueiden kriisi ja omat kirjoitukseni politiikan roolista täällä ja muualla mainitsevat kaikki yhtenä motiivinaan äänestysprosenttien laskun Suomessa 1980-luvulta lähtien. Demokraattisten traditioiden ohuuden ohella tämä näyttää olevan jaettu huoli.

Historiantutkijan kommentit

Lähtökohta: historiantutkijana minua kiinnostaa menneisyys

-Lumedemokratiassa ihailtu tanskalainen menneisyydenhallinta suhteessa kylmän sodan aikaan on osin lumetta. Tanskan projektit ovat olleet esimerkkejä historiapolitiikasta, jossa valtio on aktiivisesti määritellyt ja suunnannut tutkimusta. Poul Villaumen artikkeli löytyy Juhana Aunesluoman ja Pauli Kettusen toimittamasta kirjasta Cold War and the Politics of History, joka löytyy täältä (s. 37).

-1970-lukua käsittelevä luku on kirjoitettu ilman historiantutkijan perusmetodia eli lähdekritiikkiä. Tämä koskee kaikkea kontekstin huomioimista – tai huomiotta jättämistä ja lähteiden valintaa. Teoksessa ei ole yhtään lähdeviitettä tai kirjallisuusluetteloa.

- Teosta ei mitenkään voi käsitellä historiatieteellisesti relevanttina tutkimuksena vaan historiaa käsittelevänä pamflettina. Pakko todeta kuitenkin, että harvoin kärjekkään pamfletin kirjoittajat ovat saaneet näin monelta taholta apurahoja ja tukea.

- Kyseenalaistan Lumedemokratian vaatimuksen historiallisiin anteektipyyntöihin ja totuuskomissio-ajatteluun. Rikokset ovat asia erikseen, mutta moraaliset historialliset anteeksipyynnöt johtavat ajatukseen absoluuttisesta oikeassa olemisesta ja totuudesta.

Poliitikon kommentit

Lähtökohta: poliitikkona minua kiinnostaa tulevaisuus.

-Menemättä yksityiskohtiin, en tunnista kirjan johdannossa ja loppuluvussa esiteltyä Suomea. Monet esitetyt tosiasiaväitteet ovat hyvin tarkoitushakuisia ja joiltain osin virheellisiä. Kirjan “länsi” jää epämääräiseksi ideaalimaailmaksi.

-Lumedemokratia nostaa keskusteluun monta tulevaisuuden kannalta kiinnostavaa näkemystä suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Näistä esimerkkeinä pienen piirin herrakerhot (onsdagklubben, eläketyöryhmät jne), etujärjestöjen rooli ja keskinäinen työnjako sekä toimittajien ja politiikan suhde. Kaikkia on syytä tarkastella myös tulevaisuuden poliittisessa kulttuurissa.

-Puolueet ovat syntyneet eri aikaan kuin missä nyt elämme. Yksilön valintoja korostavassa ajassa suhdetta puolueisiin voi kuvata vaikka niinkuin Satakunnan kansan jutussa esitin mukaillen kollegan kanssa käytyä keskustelua: ma-pe moni on sosialidemokraatti, lauantaisin vihreä ja sunnuntaisin kokoomuslainen. Kesälomalla nousee mieleen Keskusta. Puolueiden kriisi -kirjassa Tuomas Rantanen nostaa esiin tähän liittyvän ajatuksen, joka ainakn minua puhuttelee: yksilöllisyys ja solidaarisuus eivät ole vastakohtia:

“2000-luvun tiedostava kansalainen on valikoiva kuluttaja ja valikoiva osallistuja, joka ei rakenna yhteiskunnallista identiteettiään vain yhden osallistumisrooliin kautta…Yksilöllisyys ei tarkoita aina itsekkyyttä eikä varsinkaan sitä, että oma etu toteutuisi vain suhteessa taloudellisin mittareihin…Sekä vasemmiston pitkässä perinteessä että vihreiden uudelleen herättämässä uusvasemmistolaisessa ideologisessa ympäristössä solidaarisuus on erityisen tärkeä elementti. Käytännön poliittisten tavoitteiden kannalta on olennaista, että tätä solidaarisuutta ei koeta luopumisena yksilöllisyydestä vaan aitona yksilöllisenä valintana.”

Mitä jää käteen?

Lumedemokratian keskeinen väite siitä, kuinka konsensuspolitiikka on ollut pahasta Suomelle on mahdollista kääntää myös nurin päin ja kysyä, mitä kaikkea olemme konsensuksen myötä saaneet. Suomen muutos agraariyhteiskunnasta toisen maailmansodan jälkeen moderniin tietoyhteiskuntaan on ollut huikean nopea. Siksi Lumedemokratian Ruotsi- ja Tanska-vertailut toimivat kovin huonosti: Ruotsi ja Tanska ovat historiallisesti paljon vanhempia yhteiskuntia ja niiden asema toisen maailmansodan jälkeen aivan erilainen. Tässä ajassa ajatus “Ruotsi on parempi” ei tunnu järisyttävältä.

Kirjassa kuvataan kolmikantasalaliitto (AY-liike/sdp – MTK /keskusta – työnantajat/kokoomus), joka konsensuksen kautta on hallinnut maata ja vienyt Suomen kansalta mahdollisuuden kehittyä kirjoittajien ihannoimaksi “länsimaaksi”. No, voidaan kysyä, ketä vastaan tämä salaliitto on suunnattu ja kuka siitä on hyötynyt. Eikö tässä “salaliitossa” ole pikemminkin ollut kyse siitä, että yhteiskunnalliset toimijat ovat enemmistön diktatuurin sijaan hakeneet kompromisseja? Haluammeko keskustelua arvostavan ja ihmisten keskinäistä luottamusta korostavan yhteiskunnan sijaan mallin, jossa olisi kaksi keskenään jatkuvasti “taistelevaa” ideologiaa ja hallitusmallia?

Asian ajankohtaisuuden vuoksi haastan Politiikan pelastusohjelmaan mukaan työelämä- ja eläkeasioiden osaajat ja ajattelijat: viekää täällä meitä perustellun tiedon lähteille ja kertokaa näkemyksenne. Politiikan pelastusohjelma käsittelee työelämä- ja eläkeasioita lähiviikkoina. Eläkeikähän liittyy suoraan työelämän laatuun. Minusta nyt kaivataan ideoita siihen, miten yli kuusikymppiset saisivat tehdä työtä motivoituneena ja innostuneina, ei niinkään työeläkeiän nostoa. Niin kuin Jussi Vauhkonen pelastusohjelman keskustelussa on tuonut esiin, nämä kysymykset kytkeytyvät ehdottomasti myös Euroopan unionin tasolle.

Torstaina 5.3.  julkistetaan Sdp:n Pelasta eläkkeesi -kampanja. Tässä on peräänkuuluttamani esimerkki tavasta tehdä politiikkaa, joka kuuluu kaikille.