#kirjoituksiakoulutuspolitiikasta #osa3

Tänään valtuustossa hyväksytty esitykseni sai alkunsa hätähuudosta. Itähelsinkiläisen päiväkodin erityisopettaja soitti. Kuvasi arkea, jossa lapset, jotka tarvitsisivat erityistukea eivät sitä saa. Arkea, jossa päiväkodin lapsista 75 prosenttia puhuu kotikielenään muuta kuin suomea tai ruotsia.

Luin opettajalle ääneen tänään hyväksytyn Helsingin strategian tekstiä yhdenvertaisista mahdollisuuksista, panostuksesta laatuun, kuinka kaikki lapset pidetään mukana ja koulumme tähtäävät huipulle.

Opettaja naurahti vaivaantuneesti. Sanoi, että kuulostaa hyvältä, mutta ei tunnu todelta.

Sama viesti tuli ystävältä peruskoulusta: opettajat kamppailevat tilanteissa, jotka ovat mahdottomia. Alueet eriytyvät vauhdilla ja sitä myöten koulut. Kukaan ei tätä halua, mutta se tapahtuu. Tässä ja nyt. Helsingissä.

Olen päättänyt, että tämä on asia, jossa en luovuta. Kaikki keinot mietitään ja kaivetaan. Jokaisen päiväkodin ja koulun pitää olla sellainen, että jokainen meistä haluaisi lapsensa sinne.

Valtuusto hyväksyi esitykseni, joka strategian kauniina piirtyvien linjausten rinnalla edellyttää, että laatu ja yhdenvertaisuus varmistetaan päiväkodeissa ja peruskouluissa koko kaupungin alueella. Ruotsista haetaan malleja. Laatuohjelman tuloksia tarkastellaan joka vuosi, jotta me päättäjät voimme tehdä tarpeen mukaan uusia päätöksiä. Tämä on tärkeää: jos jokavuotista raportointia ei vaadi, sitä ei yleensä tule ja asioihin ei pääse päättäjänä käsiksi.

Tulen vahtimaan tätä asiaa. Vaatimaan tarvittaessa rahaa kuten jo kertaalleen tein.

Kiitos hätähuudosta opettaja.

Vastaus hätähuutoon

Äänin 80-5 hyväksytty esitys (Perussuomalaiset vastusti):

Hyväksyessään strategiaohjelman valtuusto edellyttää, että kaupunki ryhtyy välittömästi selvittämään mahdollisuutta varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laatuohjelman valmistelemiseksi tavoitteenaan varmistaa varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen korkea taso, tasalaatuisuus ja yhdenvertaisuuden toteutuminen koko kaupungin tasolla. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi alueiden ja yksikköjen erilaisuuteen sekä rahoitus- ja muiden rakenteiden tarkoituksenmukaisuuteen.

Laatuohjelman osana harkitaan selvitettäväksi Helsinkiin mahdollisesti soveltuvia hyviä käytäntöjä ja testattuja malleja Ruotsista erityisesti huomioiden liki 20 prosentin vieraskielisten lasten osuus varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa.

Laatuohjelman tulokset raportoidaan kaupunginhallitukselle 2018 alkaen vuosittain niin, että ne voidaan ottaa huomioon seuraavan vuoden budjettivalmistelussa ja maksuttoman varhaiskasvatuksen jatkovalmistelussa.

Varhaiskasvatuksen valtava merkitys

Kaikki tutkimus viittaa varhaiskasvatuksen merkitykseen. Lapset hyötyvät, aikuisten ja erityisesti naisten työssäkäynti lisääntyy. Taloustieteen nobelisti on arvioinut, että varhaiskasvatukseen sijoitettu euro tulee seitsekertaisena taksiin. Kaikki voittavat.

Nopeassa ajassa näkökulma on muuttunut lasten ”tarhauksesta” kasvatukseen. Suomen mallissa erityisestä on varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon yhdistelmä (early childhood education & care).

Suomalainen varhaiskasvatus on kruununjalokiviämme. Se on rankattu maailman parhaiden joukkoon. Tutkimusperusteisuus johtaa alan kehitystä. Opettajat ovat motivoituneita ja koulutettuja.

Samalla alalla on tunnistettu monia asioita, joissa voidaan tehdä paremmin. Uusin ajattelu heijastuu tänä syksynä voimaan tulleessa varhaiskasvatussuunnitelmassa, jonka ytimessä on lapsen näkökulma ja vuorovaikutus. Vanhempia tuodaan mukaan arvioimaan lapsen kehitystä ja kaikessa haetaan moniammatilliseen osaamiseen perustuvaa lasten huomiointia.

Kuvassa: elokuisella vierailulla Maunulan päiväkodissa sain todistaa hienoa arkea ”maailman onnellisella puolella”, kuten päiväkodin johtaja arkityötään kuvasi. Juttu Maunulan sanomat.

 

Share:
Reading time: 2 min

#kirjoituksia koulutuspolitiikasta #osa2 (osa blogista julkaistu Demarinuortee Lippu-lehdessä elokussa 2017.)

Nuoret ansaitsevat varmuuden koulupolusta, joka oikeasti mahdollistaa pärjäämisen jatkossa. Pelkkä peruskoulu ei riitä, siksi esitin jo kaksi vuotta sitten 12-vuotista peruskoulutusta kaikille kuten isossa osassa maailman maita tehdään. Ensimmäinen askel olisi maksuton toinen aste kaikille, jota järjestöt parhaillaan ansiokkaasti ajavat.

Muun muassa Helsingin Sanomien pääkirjoitus tarttui heinäkuussa 2017 esitykseeni ja totesi, että oppivelvollisuus mekaanisena toimenpiteenä olisi vanhanaikainen keino tarttua niihin kysymyksiin, joita on tarkoitus ratkaista.

HS ei ole vielä ymmärtänyt, miten radikaalista ja järkevästä uudistuksesta ja tasa-arvoteosta olisi kysymys.

Nykyisellään ammatillisen koulutuksen keskeyttää noin 15 prosenttia nuorista ja lukiokoulutuksen noin neljä prosenttia. Joka vuosi muutama tuhat nuorta ei hae yhdeksännen luokan jälkeen mihinkään koulutukseen. Nykyinen ysiluokan jälkeinen nivelkohta, jossa voi valita itsensä ulos koulutuksesta, ajoittuu etenkin monille pojille hankalaan kehitysvaiheeseen.

Kaikille yhteisen ja velvoittavan opintopolun pidentämistä vastustavat perustelevat kantaansa sillä, että on järkevämpää satsata täsmätoimiin sille pienelle joukolle, joka nykyisellään on vaarassa syrjäytyä koulutuksesta.

Tämä perustelu ontuu ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkään ei ole kyse pienestä joukosta: jo pitkään noin 10 000 nuorta eli 15 prosenttia ikäluokasta on vuosittain jäänyt pelkän peruskoulun varaan.

Toiseksi: täsmätoimia on totta vie kokeiltu ja kehitetty vuosikymmeniä. Niistä huolimatta perusasteen varaan jäävien nuorten määrä on pysynyt viime vuosikymmenet vakiona.

Kolmas perustelu on myönteinen. Edellisellä hallituskaudella Sdp:n ja erityisesti Demarinuorten pitkäaikainen tavoite nuorisotakuu saatiin hallitusohjelmaan ja Lauri Ihalaisen johtamaan valmisteluun. Osana nuorisotakuuta sitouduttiin koulutustakuuseen eli siihen, että jokaiselle yhdeksännen luokan päättävälle on tarjolla polku eteenpäin. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ja erityisesti Helsingissä tämä tarkoitti merkittävää ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen lisäystä.

Koulutustakuussa on kyse koko ikäluokalle suunnatusta ratkaisusta, ei täsmäkeinosta. Tilastojen valossa koulutustakuulla on ollut vaikutusta. 2004-2013 kymmenen vuoden tarkastelujaksolla keskimäärin 8,3 prosenttia ei jatkanut yhdeksännen luokan jälkeen toiselle asteelle. Vuosina 2014 ja 2015 vastaavat luvut ovat olleet 6,3 prosenttia ja 5,7 prosenttia.*

12-vuotinen peruskoulutus olisi luonteva jatko koulutustakuulle. Pidän tärkeänä, että tavoitteena olisi nimenomaan 12-vuotinen peruskoulutus kaikille eli ei puhuttaisi oppivelvollisuudesta tai koulupakosta, vaan peruskoulutuksesta. Velvollisuus ja pakko kaikuvat kielteisesti monen korvissa.

Lisäksi uskon, että vaihtamalla lähestymistavan 12-vuotiseksi peruskoulutukseksi ensimmäisen ja toisen asteen sijaan, koko koulutushorisontti muuttuisi myönteisesti. Hankalaa nivelvaihetta ei enää syntyisi keskelle murrosikää. 12-vuotinen kokonaisuus tarjoaisi työkalut kehittää viimeisiin vuosiin erilaisia opintopolkuja, jonka perustan luovat lukio- ja ammatillinen koulutus ja jota täydentävät esimerkiksi työpajat ja oppisopimusmallit.

Sekin kannattaa muistaa, että oppivelvollisuuden kesto on Suomessa tällä hetkellä eurooppalaisittain lyhyt. Suurimmassa osassa Euroopan maita oppivelvollisuus kestää enemmän kuin yhdeksän vuotta.

Kustannuksien osalta VATTin pari vuotta sitten tekemien laskelmien valossa kolmen vuoden jatko kaikille yhteiseen koulutuspolkuun lisäisi kustannuksia 51-81 miljoonaa euroa riippuen siitä, kuinka oppimateriaaleja kierrätetään. Käytännössä kustannusten lisäys olisi siis lähinnä toisen asteen materiaalikuluja, joihin pitäisi muutenkin puuttua.

Uudistuksen hyödyt ovat pitkällä aikavälillä moninkertaiset. Perusasteen varaan jääneiden työurien pituus on arvioitu noin kuusi vuotta lyhyemmäksi kuin toisen asteen tutkinnon suorittaneilla. Moni syrjäytyy työelämästä kokonaan.

Varovaisestikin arvioiden puhutaan vähintään miljardista, joka tulee lähinnä työllisyyden paranemisen kautta. Jos esimerkiksi nyt pelkän peruskoulun suorittaneiden työllisyys olisi samalla tasolla kuin toisen asteen suorittaneiden, työllisyysaste olisi yli 72 prosenttia nykyisen noin 69:n prosentin sijaan.

12-vuotinen peruskoulutus ei olisi ”mekaaninen oppivelvollisuuden pidennys”, kuten HS esitti, vaan syvällinen muutos siihen, mitä yhteiskunta nuorille tarjoaa ja kaikilta odottaa. Se olisi uudistus, joka osoittaisi Suomen ymmärtävän nykymaailman vaatimukset, jossa vähintään toisen asteen koulutus on vähimmäisedellytys työllistymiseen.

Samalla 12-vuotinen peruskoulutus olisi looginen jatko sille ajatukselle, jonka pohjalle peruskoulu aikanaan luotiin. Tavoitteena on hyödyntää jokaisen osaaminen ja tarjota jokaiselle lapselle ja nuorelle yhdenvertainen mahdollisuus.

*Uutisissa esiintyneet luvut ovat olleet 4,4 prosenttia (2014)  ja 2,7 prosenttia (2015). Ne eivät ole vertailukelpoisia aiemman tilastoinnin kanssa, koska 2014 muutettiin 10-luokan tilastointi niin, että se tilastoidaan erikseen. Aiemman 10-luokalla jatkaneet tilastoituivat ei toiselle asteelle jatkaneiksi.

Share:
Reading time: 3 min

#kirjoituksiakoulutuspolitiikasta #osa1

Taustaksi:

Olen tehnyt koulutuksen ja oppimisen kentällä töitä parikymmentä vuotta kolmen teeman alla: vuodesta 1995 alkaen olen ollut mukana kansainvälisen koulutuksen hankkeissa, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen olin yliopisto-opettajana ja tutkijana mukana suomalaisessa korkeakoulutuksessa ja tutkin opetusta myös Balkanilla.  Näkemys liittyen Finnish education – suomalainen koulu ja osaaminen – suomalaisen yhteiskunnan rakentajana ja kansainvälisesti kiinnostavana syventyi ja tarkentui OKM:ön palveluksessa muutama vuosi sitten. Viime vuosina olen ollut mukana Helsingin yliopiston kanssa perustetussa start-up-koulutusyhteistyössä eri puolilla maailmaa.

Osallistuin kansanedustajana Espanjassa ”Tulevaisuuden työ” -kutsuseminaariin viikko sitten. Aidosti globaali asiantuntijajoukko, jossa mukana niin tulevaisuustutkijoita, ministereitä kuin ruohonjuuritason työn sankareita haastoi ja kannusti pohtimaan suomalaista koulutusta ja koulutuspolitiikkaa kunnolla.

Aloitimme keskustelun aiheesta Ykkösaamussa viime viikolla kansanedustajakollega Sanna Lauslahden ja lukion opettaja Arno Kotron kanssa Sakari Kilpelän johdolla. Jatkan aloitettua keskustelua nyt blogisarjalla. Linkki keskusteluumme tässä.

Lisää kunnianhimoa!

Suomi on koulutuksen maa. Koulutuksen kehittäminen kiinnostaa ja siitä välitetään. Esimerkiksi Image-lehti omisti kokonaisen numeron koululle keväällä. Tuoreen Suomen Kuvalehden pääjuttu on omistettu peruskoululle. Lukuisat pääkirjoitukset ja ajankohtaisohjelmat viime viikkoina ovat pohtineet Suomen keskitason suoritusta viimeisimmässä OECD-vertailussa.

Tämä on hyvä alku. Nyt on juuri oikea aika nostaa omaa kunnianhimon tasoamme koulutuspolitiikassa. Nyky-Suomen ytimessä ovat vuosikymmenien sitten tehdyt koulutusratkaisut. Miten tästä ponnistamme eteenpäin? Haluammeko toimia koulutuksen äänitorvena maailmalla ja samalla oppia muilta?

Näen kunnianhimon nostamisen tarpeen kahdella tasolla:

1) Kansallisesti on toimittava niiden asioiden puolesta, joissa meillä selkeästi on puutteita. Oma pesä on laitettava kuntoon ja osaamisemme lähtökohdat tulevaisuusiskuun.

2) Kansainvälisesti Suomen on syytä tarttua koulutusvaikuttajan paikkaan, jota meille jatkuvasti tarjotaan. Olemme alikäyttäneet meille tarjolla olevaa mahdollisuutta vaikuttaa laajasti siihen, millaisiin arvoihin nojaten maailman lapsia koulutetaan ja miten nuorten mahdollisuudet pärjätä muuttuvassa maailmassa turvataan.

Oma pesä kuntoon

Kansainväliset vertailut ovat jo pitkään lähettäneet selvän viestin: oppimistuloksemme ovat laskeneet ja erot erilaisten ryhmien välillä kasvaneet ennätysnopeasti. Lisäksi koulutustasomme laskee suhteessa moniin verrokkimaihin. Tämä koskee sekä korkeasti koulutettuja että ammatillista koulutusta. Sitkeästi noin 15 prosenttia ikäluokasta on jäänyt peruskoulun varaan. Pelkän peruskoulun varassa töitä löytyy kehnosti.

Keinoja on katsottava kaikilla koulutusjärjestelmän tasoilla varhaiskasvatuksesta aikuiskoulutukseen. Koulutusta tulee kunnianhimoisesti kehittää pedagogiikka edellä ja uskoen suomalaiseen kasvatusfilosofiaan, johon olemme vuosikymmeniä nojanneet ja josta meillä on toistuvaa tutkimusnäyttöä.

Palaan yksittäisiin ehdotuksiin ja koulutusjärjestelmän osiin tässä kirjoitussarjassa tarkemmin. Olennaista on, että ratkaisumalleja on.

Varhaiskasvatuksen ja peruskoulujen osalta olen myös tavannut sanoa, että niin kauan kuin 10-15 prosenttia hakijoista pääsee opiskelemaan lastentarhanopettajiksi ja luokanopettajiksi, olen luottavainen kykyymme kehittyä ja uudistua. Kolmen lapsen päiväkoti- ja koulu-uran seuraaminen on vahvistanut uskoani. Jos päättäjät eivät tajua jotain muutosta, se nousee esiin arjen ammattilaisten toimesta.

Globaali koulutusvaikuttaminen uudelle tasolle!

Tulevaisuuden työtä ja siihen liittyviä megatrendejä koskevat analyysit ovat keskenään ristiriitaisia eikä kukaan oikeasti tiedä, millainen maailma on kymmenen tai 50 vuoden kuluttua. Yhteistä kaikille – ristiriitaisillekin –  analyyseille on koulutuksen ja osaamisen korostaminen. Kukaan ei maalaa kuvia menestyksestä ilman osaamista. Ei yksilölle eikä ihmiskunnalle.

Siksi laaja ja kunnianhimoinen yhtä aikaa lokaali ja globaali koulutuksen ja oppimisen kehitysnäkemys on juuri nyt ajankohtainen.

Riippumatta tämän vuoden vertailuista tai ensi vuoden Pisa-tuloksista, Suomi tunnetaan koulutusmaana ja tarinamme on innostava. Sodan runteleman köyhähkön maan päätös satsata tasa-arvoiseen kaikille avoimeen koulutukseen ja sen yhteys talouskasvuun on tarina, joka puhuttelee.

Siksi kaikki, mitä Suomena koulussa ja koulutuksessa teemme, uutisoidaan maailmalla. Tästä hyvä esimerkki ovat peruskoulun uudet opetussuunnitelmat. Maailman lehdet täyttyivät otsikoista, kuinka Suomessa luovutaan oppikirjoista ja pidetään oppitunnit museoissa. Eihän se nyt tietenkään ihan näin ollut, mutta olennainen huomio on, että saamme viestimme läpi aina, kun puhumme koulutuksesta, oppimisesta ja niihin liittyvistä teemoista.

Erityisen hyvä paikka koulutuspoliittiseen profiilin nostoon kansainvälisessä keskustelussa tarjoutuu tänä syksynä myös EU-tasolla Viro pj-kauden myötä. Virohan on menestynyt monissa koulu- ja oppimisvertailuissa ja pitää koulutusasioita sen vuoksi mieluusti esillä aina kun mahdollista. Suomen kannattaa tämä tila hyödyntää ja miettiä Viron kanssa myös yhteisiä avauksia ja myös konkreettista yhteistyötä.

Avaan tässä blogisarjassa jatkossa tarkemmin, mitä annettavaa Suomella on maailman lapsille ja nuorille sekä aikuiskoulutusta janoaville massoille. Me poikkeamme monessa valtavirrasta. Annettavaa on paljon ja me voimme vaikuttaa laajasti maailman lapsen elämään.

Samalla kun meillä on annettavaa, myös opittavaa muilta ja ennen kaikkea yhdessä mietittävää riittää. Monet koulutus- ja oppimiskysymykset ovat yhteisiä ja uusia innovaatioita tehdään monella suunnalla. Esimerkiksi Kiinan kanssa työskennellesäni on tullut monesti esiin virallinen tavoite olla koulutuksen supervalta 2030. Tuohon tavoitteeseen Kiina pyrkii yhteistyöllä monien maiden kanssa ja kehittäen samalla omaansa. Juuri näissä hankkeissa Suomen kannattaa olla mukana. Sekä oppiaksemme että vaikuttaaaksemme.

Kuvassa: Future of Work -konferenssin osallistujat 42 maasta syyskuussa 2017. Etualalla seminaaria isännöinyt Malagan pormestari Francisco de la Torre ja Eisenhower Fellowships presidentti George de Lama. Lisää tässä.

 

Share:
Reading time: 4 min
Page 1 of 212