(kolumni Demokraatissa 11.11.2013)

”Minulla olisi vielä yksi kysymys. Miten opetatte kouluissanne sosiaalisia arvoja?”

Me suomalaiset katsomme hieman hölmistyneitä toisiamme.

Istumme Perun suurimman ammatillisen oppilaitosketjun johdon vieraina, joka kouluttaa kymmeniä tuhansia nuoria ympäri maata.

Hetken hiljaisuuden jälkeen aloitamme ja esitämme vuorovedoin, kuinka arvot ovat osa koko järjestelmää lähtien siitä, että koulutus kuuluu kaikille. Että emme erikseen opeta korruption vastaisuutta tai toisten kunnioittamista. Että lasten ja aikuisten välillä vallitsee toisiaan kunnioittava ilmapiiri. Että päiväkodeissa ja myöhemmin kouluissa toimitaan ryhmissä, joissa aikuiset ja lapset neuvottelevat yhteiset säännöt ja jakavat vastuuta.

Kun viettää viikon kolmessa nopeasti kasvavassa maassa, joissa jatkuvasti lisääntyvän vauraamman keskiluokan elämänpiiriä luonnehtivat kaikkialla maailmassa samanlaiset kauppakeskukset, mutta joissa järjestelmä on monilta osin täysin mädännäinen ja korruptoitunut, pääsee nopeasti perimmäisten yhteiskunnallisten kysymysten äärelle.

Brasiliassa, Perussa ja Chilessä koulutuksen uudistustarpeiden laajuus tuntuu toivottomalta. Sama pätee toimivan valtion perusrakenteisiin kuten verotukseen. Arviolta 80 prosenttia väestöstä ei nykyisellään Chilessä maksa veroja lainkaan, koska heidän tulotasonsa ei ylitä verotuskynnystä. Toisaalta arviolta ylin kymmenen prosenttia taas ei juurikaan maksa veroja, koska heillä on saatavilla keinot siirtää varallisuus pois verottajan ulottuvilta. Maksajiksi jää noin kymmenen prosentin ylempi keskiluokka.

Sanotaan, että kaukaa näkee lähelle. Koulutusyhteistyön ja paikallisten koulutusosaajien työn tukemisen nimissä tehdyn matkan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että elämme maassa, jonka perusta kantaa.

Arvostamme opettajiamme, jotka rakentavat tukevaisuutta, olemme arvostaneet siitä lähtien kun Jyväskylän seminaari 150 vuotta sitten perustettiin. Luotamme – edelleen, vaikka hiljaisia signaalia rapautumisesta on – toisiimme, luotamme instituutioihin.

Emme päivittäisessä elämässä mieti lahjontaa tai korruptiota.

Yllättävien elämäntilanteiden varalle olemme luoneet yhteisen turvaverkon, joka kaipaa jatkuvaa päivittämistä, mutta jonka perustarvetta ja –olemassaoloa vain harva kyseenalaistaa.

Pääviestini on: kun kertoo yhteiskuntamme peruspiirteistä keskiluokkalaiselle perulaiselle, kokee elävänsä maailmanhistoriallisesti radikaalissa yhteiskunnassa. Samalla vahvistuu usko siihen, että tällä radikaalilla tiellä on syytä jatkaa.

Tämänhetkisessä ilmapiirissä päädytään helposti syyttämään jarruttelijaksi, jos ei allekirjoita erilaisten uudistusgurujen julistuksia siitä, kuinka kaikki täällä on pysähtynyt ja kaikki menee pieleen, jos emme nopeasti pane toimeksi, romuta nykyistä, tee kaikkea aivan uudella tavalla.

Uskon, että itseensä uskovassa yhteiskunnassa jatkuvaa uudistumista ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin kurottamista tarvitaan.  Mutta uskon myös, että hyvin monissa asioissa uudistustarve on lopulta pienehkö, jos rohkenemme luottaa itseemme, toisiimme ja perustaan, joka meille on rakentunut. Ei tarvitse romuttaa rakentaakseen. Ystäväni sanoin: voi olla, että tässä ajassa on radikaalia olla osin konservatiivi.

 

Share: