(Kolumni Demokraatissa 19.8.2013)

Yli viiden miljardin vuosibudjetti. Suomen suurin työnantaja työllistäen yli 40 000 työntekijää. Mikä se on?

Arvasitteko? Se on Helsinki. Vertailun vuoksi: Koneen maailmanlaajuinen henkilöstö 50 maassa on samaa suuruusluokkaa.                     

Tapa saada kaupunkipolitiikassa toimiva keskustelukumppani hiljaiseksi monessa maailman kolkassa on kuvata, mistä Helsingin kaupunginhallituksen ja –valtuuston jäsenenä on vastuussa: kouluista, ikäihmisten kotipalveluista, maan käytön suunnittelusta, katujen kunnossapidosta ja muusta infrastruktuurista, laajasta kirjosta kulttuuritapahtumia, lasten päivähoidosta, kaupunkilaisten terveyspalveluista, jopa energian tuotannosta.

Oma erityispiirre, joka tukee ja mahdollistaa kaupungin jatkuvan kokonaisvaltaisen kehittämisen Helsingissä, on maanomistus. Koska kaupunki omistaa valtaosan maapohjasta, se voi kehittää uusia ja vanhoja kaupunginosia. Voidaan päättää rakennustiheydestä, edellyttää asunnoille erilaisia omistuspohjia ja varmistaa, että julkisen liikenteen investoinnit tehdään samassa rytmissä rakentamisen kanssa.

Pohjoismaisten kaupunkikuntien toimivallan laajuus kuulostaa maailmalla liian hyvältä ollakseen totta.

Kaupunkien merkitys korostuu jatkuvasti myös maailmanlaajuisina toimijoina.

Kun kansallisvaltiot eivät tahdo päästä sopimuksiin esimerkiksi ilmastopolitiikassa, kaupungeista on tullut monissa asioissa dynamoja ja kehityskeskuksia.

Kaupunkien merkityksen kasvua vahvistaa nopea kaupungistuminen, yksi aikamme megatrendeistä. On arvioitu

Share:
Reading time: 2 min

Perisuomalaisen kolmen viikon maalaisretriitin jälkeen kirjasin muutaman kommentin viime viikkojen kesäuutisiin, joista mielipiteitä on kyselty. Tässä osa kaksi.

Kännikulttuurista ja keskioluesta

Yksi köyhien uutisviikkojen mainioita uutisointeja oli somalitaustaisen toimittajan Wali Hashin kirjoitus Voimmeko me mamutkin nostaa kissan pöydälle? Tähän mennessä lähes 30 000 kansalaista on käynyt tykkäämässä jutusta Ylen sivuilla eli juttu tuntui koskettavan monia. Hashi kuvaa, miltä suomalainen kännäilyyn sallivasti suhtautuva kulttuuri tuntuu ja näyttää. Lisäksi juttu listaa murheellisia lukua alkoholin väärinkäytön vuoksi tärväytyvästä rahasta ja aiheutuvasta väkivallasta ja kuolemista.

Itselle tuli väistämättä mieleen parin vuoden takaiset lätkän MM-juhlat. Seurasimme lasten kanssa juhlivia leijonia Kauppatorilla ja television välityksellä kotona ilman, että erityisesti kommentoimme pelaajien ”tilaa”. Seuraavana aamuna esikoululainen oli kysynyt Kampissa katsellessaan aamuun herääviä asunnottomia alkoholisteja: ”isä, onko noikin niitä Suomen kiekkoleijonia?” Useamman kerran olen miettinyt kaksi kertaa, lähdenkö lasten kanssa kesäisenä perjantai- tai lauantai-iltana Helsingin illassa ulos, kun kadut ovat täynnä silmät kiiltävinä vaeltavia viikonlopun viettäjiä.

Hashin juttua seuranneessa keskustelussa uutispalloksi onnistuttiin nostamaan peruspalveluministeri Susanna Huovisen lausunto keskioluen myyntipaikasta. ”Uutinen” oli peräisin haastattelusta, jossa Huovinen totesi, että alkoholin käytöstä seuraavat terveys- ja sosiaaliset ongelmat ovat vakavia ja että vielä tällä hallituskaudella uudistettavaksi sovitussa alkoholilainsäädännössä on käytävä kaikki asiat läpi, kuultava tutkijoita, pohdittava erilaisten toimenpiteiden vaikuttavuutta. Keskioluen myyntiin liittyvä uutinen siis saatiin aikaan tuosta kommentista, että ”kaikki asiat käytävä läpi”. Ministeri Susanna Huovisen kansanterveydellistä näkökulmaa korostava HS-kirjoitus Kansanterveydellisten tavoitteiden pitää olla ensisijaisia alkoholilain uudistuksessa.

Kun alkoholilainsäädännön valmistelu pääsee aikanaan käyntiin, toivon hartaasti, että me kansalaiset ymmärrämme, miten suuret rahat asiassa liikkuvat ja miten paljon erilaisia lobbareita on liikkeellä julkisuudessa puhumassa kauniita viinistä ja oluesta. Onneksi meillä on tarjolla myös erittäin korkeatasoista sosiaali- ja terveysalan tutkimusta, jonka pohjalta muodostaa käsitys alkoholin käyttöön liittyvistä monimutkaisista ongelmista ja syy- ja seuraussuhteista.

Kännikulttuurin hyväksyttävyys on toki meidän kaikkien käsissä. Kiitos Wali Hashille kissan nostamisesta pöydälle.

 

Share:
Reading time: 1 min

Perisuomalaisen kolmen viikon maalaisretriitin jälkeen kirjasin muutaman kommentin viime viikkojen kesäuutisiin, joista mielipiteitä on kyselty. Tässä niistä ensimmäinen, lisää tulevina päivinä.

Pahat poliitikot  ja hyvät puolueettomat asiantuntijat

Helsingin Sanomat uutisoi heinäkuussa näyttävästi, kuinka ministerien kabinetit ovat lihoneet. HS näkemyksen mukaan piilovaltaa käyttäviä poliittisia avustajia istuisi esimerkiksi Krista Kiurun kabinetissa seitsemän henkilöä, entisen pomoni Lauri Ihalaisen ympärillä peräti kahdeksan. Moiseen lukuun päästiin piirtämällä komeaan graafiseen esitykseen ministerin nimeämien erityisavustajan ja valtiosihteerin lisäksi ministerin sihteeri, erityisavustajan sihteeri ja valtiosihteerin sihteeri – siis ministeriössä pysyvästi työskentelevät sihteerit, joiden työnkuvat ovat perussihteerityötä: aikatauluja, tapaamisia, materiaalien hankintaa, laskutuksia jne. Sihteerien ohella  ministerin avustajaksi oli laskettu eduskunta-avustaja, siis henkilö, joka työskentelee eduskunnassa esimerkiksi Sdp:n tapauksessa ryhmäkansliassa avustaen koko ryhmää ja lisäksi nimettyä/nimettyjä kansanedustajaa.

Eli esimerkiksi Krista Kiurun kabinetissa työskentelee kaksi ministerin valitsemaa ja ministerin luottamuksella toimivaa henkilöä: erityisavustaja ja valtiosihteeri (allekirjoittanut). Erityisavustaja Esa Suominen kirjoitti ajatuksiaan Hesarin jutusta: Avustaja tekee työtään ministerin luottamuksen varassa.

Hesarin kirjoituksen pohjalta voisi nostaa esiin monia näkökulmia. Millaisia ovat ministerien taustavalmistelutyötä tekevät kabinetit muualla? Onko toimittajille selvää, miten päällikkövetoiset ministeriöt toimivat? Olisiko tarpeen pitää perusteellinen ”Opi perusasiat” –tilaisuus, jossa käydään läpi, miten tämän maan korkeinta kansanvaltaisesti vaaleissa jaettua valtaa käytetään ja päätöksiä valmistellaan?

Arvokkaan puheenvuoron käytti kansanedustaja Jouni Backman, joka HS-jutusta ponnistaen eritteli edustuksellisen demokratian ja parlamentarismin perusasioita korostaen muun muassa sitä, että virkamiesvalmistelu perustuu hallitusohjelmaan. Suosittelen lämpimästi Jounin tekstin lukemista: Virkamies kuulee ministeriä.

Itseäni juttu harmitti lähinnä siksi, että uutisointi ja sitä seurannut pääkirjoitus kerryttivät epäluuloja ja vääriä mielikuvia yhteisen valtiomme poliittista päätöksentekoa kohtaan. Toistuvasti tunnutaan esitettävän ajatus siitä, että poliittisesti valitut henkilöt ovat jotenkin ongelmallisia päätöksentekijöitä. Pahojen poliitikkojen tilalle  pitäisi löytää ”puolueettomia asiantuntijoita”. Ajatus on kansanvaltaiselle demokraattiselle järjestelmälle perin kummallinen. Demokratia kuuluu kaikille ja valitsemme päättäjät keskuudestamme.

Tästä ajattelusta sikisi kesähesarin toinenkin pääkirjoitus, jossa pidettiin ongelmallisena sitä, että Helsingin nuorisolautakunta päättää avustuksista nuorisojärjestöille, joiden joukossa on poliittisia nuorisojärjestöjä ja lautakunnan jäsenet taas ovat poliittisesti (siis vaaleilla meidän kaikkien äänillä) valittuja.

Helsingin nuorisotoimen johtajalta Tommi Laitio kirjoitti erinomaisen vastineen, jonka, voi lukea täällä. Tommi toteaa muun muassa: ”Avustusten valmistelu tehdään virkavastuulla eivätkä puoluepoliittiset järjestöt osallistu siihen. Päätökset tekee poliitikoista koostuva, helsinkiläisten valitseman kaupunginvaltuuston nimittämä toimielin – kuten muussakin kaupungin varojen käytössä. Vuosina 2009–2013 nuorisolautakunta ei ole muuttanut yhtäkään avustussummaa.”

Kommentoin itse juttua facebookissa:

”Tommin tärkeä vastaus. Mikä on (kansan)vallan vahtikoiran tila, jos maan suurimman päivälehden pääkirjoitus pitää ongelmallisena sitä, että demokraattisesti eli kansanvaltaisesti valittu lautakunta päättää (virkavastuulla tehdyn valmistelun pohjalta) siitä, miten yhteisiä varoja käytetään?”

 

Share:
Reading time: 2 min