(kolumni Demokraatissa 4.10.2012)

“Suomalainen peruskoulu on niin hyvä, että kyllä se lähikoulu on jokaiselle paras. Mä siis vähän vastustan tällaista koulushoppailua, josta on lehdissä kirjoitettu.”

Tähän tapaa tarinoi lähikoulumme rehtori syksyn vanhempainillassa.

Kun joku vanhemmista kysyi, pitääkö rehtori puhutteluja, vastaus kuului:

“Mä olen samalla tasolla kuin kaikki muutkin ihmiset. Mä en aseta itseäni eri asemaan virkani puolesta. Siksi en muista, että olisin koskaan puhutellut ketään. Mä en pidä siitä sanasta.”

Esityksensä lopuksi rehtori heitti toiveen vanhemmille. Työelämää voisi tehdä paremmin tutuksi peruskoulussa, ja vanhempien kontaktit oman työelämän kautta olisivat arvokkaita. ”Olkaa meihin yhteydessä, jos vaikka voisitte kertoa siitä teidän työelämästä meidän oppilaille.”

Mikael Jungner on julkisesti esittänyt, että kuntiemme ongelma on johtaminen. En tunne kuntia riittävän hyvin ottaakseni tähän kantaa. Mutta omakohtaisilla kokemuksilla peruskoulusta sanoisin, että rehtorit ovat rautaa.

Peruskoulu täyttää tänä syksynä 40 vuotta. Hiljattain aiheesta puhuttiin Työväen sivistysliiton toimesta yhden seminaarin verran. Keskiössä oli R.H Oittinen, peruskoulun isänä pidetty entinen opetusministeri ja kouluhallituksen pääjohtaja. Selväksi tuli, että idean läpivienti oli vuosikymmenien työn tulosta.

Tällä viikolla julkaistu Suomalaiset ja historia -tutkimuksemme osoitti, että suomalaiset nostavat peruskoulun ja yhdenvertaiset koulutusmahdollisuudet maamme historian merkittävimmäksi yksittäiseksi kehityskuluksi.

Tulosta vahvistaa se, että myös naisten ja miesten yhtäläinen äänioikeus ilmentymänä sukupuolten välisen tasa-arvon kehityksestä ja hyvinvointiyhteiskunta nousivat kärkisijoille yhdessä talvi- ja jatkosodan kanssa.

Kaikille yhteisen peruskoulun tavoite oli omassa ajassaan radikaali ja outokin. Tätä taustaa vasten on merkittävää, että yhdenvertaisen peruskoulun tarinasta näyttää nyt muodostuneen osa suomalaisten omakuvaa. Se tarkoittaa myös sitä, että tätä tarinaa halutaan edelleen kehittää.

***

Peruskoulu on yhdenvertaisen yhteiskunnan kivijalka. Siksi kysymys mahdollisesta koulujen eriytymisestä on vakava. Tulevina vuosina linjaamme, menemmekö edelleen suuntaan, jossa vanhemmat mielessään jakavat koulut hyviin ja huonoihin ja kierteet syvenevät. Ainakin suurimmissa kaupungissa viitteitä tästä on nähtävissä.

Huolta vahvistaa peruskoulu-uskoamme tähän asti innostaneen PISA-tutkimuksen tulokset, joissa on huomattu trendinomainen muutos heikoimpien oppilaiden osalta. Pisa-vertailussa pärjäämme siis edelleen yhtä hyvin kuin ennenkin huippujen ja keskitason osalta, mutta heikompien oppilaiden tulokseet ovat hiipuneet.

Mitä keinoja meillä on?

Voimme huomioida resursoinnissa koulujen erilaiset oppilaspohjat. On eri asia opettaa luokkaa, jossa lapset puhuvat viittä eri äidinkieltä kuin luokkaa, jossa kieli kaikilla on yhteinen. Helsingissä näin on jo tehtykin.

Voimme sijoittaa vetovoimatekijöitä eri puolille kaupunkia. Sellaisia ovat esimerkiksi harvinaiset kielet ja taideaineet.

Kuunnellaan meidän opettajia. Heissä asuu valtavasti viisautta.

Lisäksi opettajat kaipaavat arkiseen työhön vinkkejä, apua ja tukea. Voisiko yhteistyötä esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajavaltaisten alueiden koulujen kanssa lisätä? Miten monikulttuurisuudesta tehdään voimavara eikä ongelma?

Lopuksi vahvistaisin peruskoulu-brändiä entisestään. Kuten työpajaopettaja eräässä paneelissa sanoi: kaivattaisiin vähän lisää intoa yläkouluun. Päästötodistuksen saaminen ysiluokalla pitää olla jokaisella juhlan ja tuuletuksen paikka. Ja miten olisi slogan “lähikoulusta en luovu”.