Sivistysliikkeen luettava kirja!

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 10.5.2010

Jos latinan kielellä puhutaan ”luettavasta kirjasta” tarkoitetaan, että kyseessä on kirja, joka on pakko lukea, jota ei kerta kaikkiaan voi olla lukematta.

Aleksi Henttosen ja Esa Suomisen kirjoittama ja Sorsa-säätiön julkaisema Vapauden koulutuspolitiikka – suomalaisen koulutuksen tulevaisuus on sellainen kirja jokaiselle, joka on miettinyt, miten suomalaisen koulujärjestelmän ytimessä ollut yhdenvertaisuus ja tasa-arvo voitaisiin säilyttää 2000-luvun muuttuvassa maailmassa.

Ainakin itseäni tämä kysymys on vaivannut. Kuulun 1970-luvun puolivälissä syntyneeseen ikäluokkaan, joka 1980-luvulla nautti kaikille yhteisen peruskoulun antimista puhtaimmillaan. Tukiopetustunteja tarjottiin paljon ja erikoistumisen maksimi oli mahdollisuus osallistua musiikkiluokan pääsykokeisiin rytmitajusta riippumatta.

Luokkakaverien lähtökohdat olivat yleisesti tiedossa: yksi asui omakotitalossa, toinen vuokratalossa, kolmannen äiti oli yksinhuoltaja ja neljännen isä kuollut, mutta eivät ne meidän keskinäiseen dynamiikkamme juuri vaikuttaneet. Omakotiasujien kotona pidettiin enemmän luokkabileitä.

Vasta aikuisena ymmärsin, että nuoria perheitä kerännyt lähiökunta kasvatti viikoittain valistushammashoitajan johdolla fluoria purskutelleen peruskoulu-sukupolven, jolle keskinäinen yhdenvertaisuus oli itsestäänselvyys.

Kun – aikuisiällä ja kahden lapsen äitinä – päätin pyrkiä vaikuttamaan politiikassa, yksi keskeinen motiivini oli huoleni siitä, että yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa rakentava koulujärjestelmä säilyy myös lasteni sukupolvelle.

En tarkoita ”säilymisellä” muuttumattomuutta. Tarkoitan jatkuvasti uudistuvaa koulutusjärjestelmää, joka vastaa ajan muuttuviin tarpeisiin, mutta jossa säilyy kyky rakentaa eheää yhdenvertaisten yhteiskuntaa.

Henttosen ja Suomisen kirja onkin ansiokas juuri siksi, että se ei puolusta muuttumattomuutta ja menneitä sinänsä hienoja saavutuksia, vaan katsoo kohti tulevaa. Kirja lähtee siitä, että tulevaisuuden koulutusta rakennetaan ”toisen vaiheen hyvinvointiyhteiskunnassa”.

Kun ensimmäisen vaiheen hyvinvointivaltion rakennuksen keskiössä olivat kansalaisten kollektiiviset oikeudet, toisen vaiheen hyvinvointiyhteiskuntaa luonnehtii yksilön vapaus ja halu valita. Tästä seuraa kirjan ydinsana, vapaus: kirjoittajat etsivät ratkaisuja, jotka korostavat ihmisten vapautta, mutta niin, että se ei toteudu muiden kustannuksella.

Toivon, että Henttosen ja Suomisen kirja saa laajaa kansallista julkisuutta punnittuna koulutuspoliittisena puheenvuorona.

Kirjassa ei vain etsitä vaan myös tarjotaan konkreettisia ratkaisuja siihen, millaista koulutusta 2000-luvun kansalaiset kaipaavat ja ansaitsevat. Tiekarttaa tulevaisuuteen piirretään esiopetukselle, peruskoululle, toisen asteen koulutukselle ja aikuiskoulutukselle.

Kirjan esittämät ratkaisut ovat rohkeita ja perusteltuja. Esimerkiksi toisen asteen koulutus ehdotetaan oppivelvollisuuden piiriin ja oppilasaineksen vaativuutta kriteeriksi, joka vaikuttaa koulujen saamiin resursseihin ja opettajien palkkoihin.

Näissä ajatuksissa piilee 2000-luvun yhdenvertaisten koulujärjestelmän rakennusaineita. Monet ajatuksista löytyvät myös puoluekokoukselle esitetystä Varjosta valoon -tulevaisuusohjelmasta.