Oleellista on myös hahmottaa poliittisten konfliktien ja julkisuuden välistä dynamiikkaa. Vahva järjestökenttä on Pohjoismaissa kyennyt vakiinnuttamaan paikkansa erilaisissa neuvotteluelimissä, mikä on osaltaan vähentänyt toimijoiden tarvetta julkisuudessa käytävään poliittiseen debattiin. Vaikka tässä on nähtävissä omat ongelmansa, ei konfliktihakuinen poliittinen kulttuuri ole myöskään ongelmatonta. Esimerkiksi Ranskassa ammattiliitot ovat viime aikoina järjestäneet mittavia lakkoja, jotka ovat saaneet runsaasti julkisuutta. Lakkojen laajasta yhteiskunnallisesta kannatuksesta ja voimakkaasta retoriikasta huolimatta taustalla on pikemminkin liittojen heikkous kuin niiden vahvuus. Järjestäytymisaste on Ranskassa alle 10%, mistä johtuen liitoilla ei ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa ole keinovalikoimassaan juuri muita vaihtoehtoja kuin lakko (ks. Ylen Raine Tiessalon tausta-analyysi).

Olennaista onkin ymmärtää yhtäältä konsensuaalisen mallin rajat ja toisaalta sen tarjoamat mahdollisuudet. Vaikka poliittisten konfliktien hyväksyminen on sinällään olennaista demokraattiselle järjestelmälle, ei tämä kuitenkaan ole ainoa demokraattisuuden mitta. Edustuksellisuuden käsitteen kautta järjestöjen voi ajatella olevan osa demokraattista järjestelmää (vrt. aikaisempi kommentti). Demokratian ja poliittisen kontrollin näkökulmasta olennaista on myös toimijoiden vastuullisuus: kenelle, mistä ja miten toimijat ovat tekemisistään vastuussa. Ajatus kontrollista pitää edelleen sisällään myös oletuksen konfliktista. Todennäköisemmin vastuullisuus toteutunee ei valtiollisten toimijoidenkin osalta silloin, kun niiden vaikuttamistavat saavat vakiintuneita institutionaalisia muotoja.

Yritän itse paraikaa kirjoittaa tutkielmaa korporatismiin liittyen. Siinä samassa on tietysti tullut mietittyä kritiikkiä, jota mallimme demokratian ritareilta systemaattisesti saa osakseen.

Korporatismin ideologisessa ytimessä on ajatus erilaisten intressien sovittamisesta yhteen. Yhteiskunta on orgaaninen kokonaisuus, jossa eri korporaatiot/toimijat toimivat. Clue on pyrkiä välttämään konflikteja ja luoda kehitystä, jossa ovat sitoutuneesti mukana eri tahot.

Minusta ajatus on kaunis. Suomen mallissa se tarkoittaa käytännössä talous-, työelämä-, koulutus- ja sosiaalipolitiikan valmistelussa korporaatioiden osallisuutta sekä talouspolitiikan ja esimerkiksi juuri veroratkaisujen yhteensovittamista työmarkkinapolitiikan kanssa. Korporaatiot ovat edustettuina myös pääministerin johtamassa talousneuvostossa.

Meillä – kuten kaikilla on tuoreessa muistissa – on myös eläkejärjestelmässä korporaatiopainotus. Työeläkejärjestelmämme kehittämisessä on pidetty mukana tahoja, jotka järjestelmän maksavat. Aika loogista ja läpinäkyvää.

Mitä tulee kirjan väitteisiin konsensuksen vahingollisuudesta, niin taloudelliset tilastot puhuvat toista kieltä. Pohjoismaat, joissa korporaatioilla on merkittävä asema, ovat menestyneet tutkitusti verraten hyvin. Me emme myöskään kärsi konflitihakuisempien yhteiskuntajärjestyksien haitoista, kuten lakoista.

Korporaatiot ovat demokraattisia. Niiden edustajat valitaan vapailla vaaleilla. Niiden toiminnan legitimoi myös korporatismin ideologinen kytkös valtiolliseen päätöksentekoon. Järjestöt eivät toimi kulisseissa, vaan järjestäytyneesti erilaisissa päätetyissä elimissä. Näin ollen argumentointi lumedemokratiasta ei kestä ainakaan kaikkea päivänvaloa.