Demarithan ovat ymmärtääkseni esittäneet päivähoidon osalta, että se rinnastettaisiin tavallaan peruskouluun ja tehtäisiiin kaikille maksuttomaksi varhaiskasvatukseksi. Nykyiselläänkin ymmärtääkseni kerättävät asiakasmaksut päivähoitomaksujen muodossa kattavat vain pienen osan kustannuksista.

Naisvaltaisilla aloilla lasten syntymiseen, hoitamiseen ja kasvattamiseen liittyviä kuluja työnantajille ja naisille on paljon. Olisiko mahdollista alkaa pohtia sitä, että lapsen molempien vanhempien työnantajat osallistuisvat vanhempainvapaan kustannuksiin. Päivähoidon kustannuksiin voisi osallistua koko työelämä, koska päivähoidon funktio Suomessa liittyy siihen, että molemmat vanhemmat voivat olla töissä.

Sairaan lapsen hoitoon liittyvien työssäpoissaolojen kustannukset ja muut järjestelyt kuormittavat naisvaltaisia aloja, koska naiset jäävät kotiin hoitamaan sairasta alle 10-vuotiasta lasta useammin kuin miehet. Voisiko molempien vanhempien työnantajat osallistua kuluihin, riippumatta kumpi vanhemmista jää kotiin.

Sosiaaliturvassa ei ole kenellekään yhtä normaaliraidetta, joka jatkuisi ongelmattomana kaikissa elämän vaiheissa. Päinvastoin sosiaaliturva on kursittu kokoon reikäisistä tilkkutäkeistä ja eduskunnassa siihen harsitaan lisää yhteensopimattomia paikkalappuja. Sosiaalivakuutus on tietokonepeliä, jossa ihminen tipahtaa milloin minkäkinlaisiin olosuhteisiin.

Hahmottelin 90-luvulla yksinkertaisen sosiaalivakuutuksen mallin (Hyvinvointivaltion peruskorjaus Tammi, 1997). Siinä olisi kohtuullinen syyperusteinen perusturva ja ansioperusteinen lisäturva, joka karttuisi kaikkien niiden työansioiden perusteella, joista ihminen maksaa henkilökohtaista tuloveroa.

Sosiaalivakuutusmaksua ei kuitenkaan kerättäisi tuloverona tai ansiotulon määrään perustuvalla eläke- tai muulla sosiaalivakuutusmaksulla. Ne kun haittaverottavat sekä jatkuvaa että pätkittäistä työtä.

Sosiaalivakuutus rahoitettaisiin osana arvonlisäperusteista tuotannon haittojen mukaan porrastettua tuotantoveroa (siitä myös mm. kirjassa Reilu verokirja, WSOY, 2006). Niinpä se kasvaisi samaan tahtiin kuin kansantuotekin.

Esim. muutosturvan parantaminen myös epätavallisissa työsuhteissa eläville siis loisi luottamusta pätkätyön jatkuvuuteen sekä asuntolainanottajan että -antajan silmissä. Sekä turvaa ”ei ehkä enää niin epätavallisissa työsuhteissa” eläville myös näin taantuman hetkellä.

Hienoa olisi myös Pilvin ajatus, ettei mallia paalutettaisi vain demareille – tässä olisi kuitenkin asennemuutoksen paikka ja uuden ajattelun tarvetta yli puoluerajojen. Mutta kahden raiteen ideasta voi saada joka tapauksessa saada barrelikaupalla dieseliä uuden sdp:n puksutukselle.

Viimeinen rohkaisun sana: vaikka kommentteja varmasti vaivaakin akateemisten pätkätyöläisten vääristävä näkökulma, on keskustelu osunut yhteen uuteen työelämän ilmiöön todella hyvin. Ja kahden raiteen mallissahan juuri otetaan huomioon, että muutostarve ei koske koko työelämää, vaan sitä toista raidetta. Tämä on mannaa!

Tätähän on jo kokeiltukin: apurahansaajien vakuutusturvan kohentaminen tämän vuoden alusta lukien oli ennen muuta alan ammattijärjestöjen (ja samaisen Anun henkilökohtaisten) ponnistusten tulosta. Mutta se on tavallaan laastaroimista, kun varsinainen ongelma on, että apuraha ei hyvin sovellu palkkatyön yhteiskunnan ajattelu- ja toimintatapoihin. (Eikä kyse ole ainoastaan sosiaaliturvasta vaan myös esimerkiksi asuntolainan saannista.) Siten pitemmän aikavälin ja tuon toisen raiteen tavoite voisi olla siirtyminen apurahoista työsuhteisiin, siis se, että säätiöt toimisivat kuten Suomen Akatemia. (Tämä lienee mahdollista vain tieteen kohdalla, mutta jostainhan on aloitettava.)