Suomella olisi esimerkiksi opittavaa siinä, että lasten ollessa pieniä, voitaisiin käytännössä – niin taloudellisesti, asenteellisesti kuin työelämän rakenteiden tasolla – tukea yhtäältä pienten lasten hoitoa kotona ja läsnäolevaa vanhemmuutta, toisaalta vanhempien osallistumista työelämään.

Koululaisten iltapäivätoiminnan ja esimerkiksi päiväkotien kerhotoiminnan kehittämisen rinnalla, olisi keskeistä tukea esimerkiksi osa-aikaisen työnteon rakenteita ja kehittää taloudellisia tukijärjestelmiä sellaiseksi, että ne kannustaisivat sekä äitejä että isiä uusiin työaikaratkaisuhin. Voittajia olisivat tällöin kaikki: pienet lapset, jotka eivät viettäisi liian pitkiä päiviä päiväkodeissa erossa vanhemmistaan; päiväkodit, joiden ryhmäkokoihin kyseisellä järjestelyllä olisi vaikutuksensa; vanhemmat, jotka voisivat yhdistää sekä osallistumisen työelämään, ammattitaidon säilyttämisen että läsnäolevan vanhemmuuden; työnantajat, jotka saisivat motivoituneita ja tehokkaita työntekijöitä; yhteiskunta, joka ottaisi tasa-arvoisesti ja tasapuolisesti huomioon eri ikäisiä jäseniä ja eri elämäntilanteita. Tämä loisi osaltaan perustaa kansalaisten taloudelliselle, sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille.

Nykyisellään kokoaikaista työntekoa suosiva kulttuuri (myös pienten lasten vanhempien osalta) ja toisaalta taloudellinen lama kärjistävät tilanteen erittäin näkyväksi: vanhemmilla on ristiriitaisia paineita työhön sitoutumisesta, työpaikan säilyttämisestä ja läsnäolosta kotona lasten ollessa pieniä. Kaiken lisäksi tietoa ja tutkimustuloksia lapsen kehitykselle ja hyvinvoinnille suotuisista tekijöistä on jo runsaasti. Tarvitaan siis ratkaisuja.

Jos osa-aikaisen työnteon kulttuuria (esimerkiksi periodimaisena jaksona lasten ollessa pieniä) alettaisiin suosia, tämä olisi yhteiskunnallisesti kestävä keino tukea perheiden arkea ja ajankäyttöä sekä ennaltaehkäistä monia sellaisia lasten, nuorten ja vanhempien kokemia ongelmia, joista edeltävissäkin kirjoituksissa on ollut puhetta ja joiden korjaaminen jälkikäteen tulee niin perhetasolla kuin kansantaloudellisesti erittäin kalliiksi.

Täysipäiväisen kotivanhemmuuden vs. täysiaikaisen työssäkäynnin, työttömyyden vs. työssä uupumisen välisillä alueilla olisi runsaasti tilaa kehittää uusia työajan käytäntöjä ja perheystävällisen työkultuurin muotoja, niin Suomessa kuin muuallakin EU:ssa.

Osa-aikainen työnteko ei nykyisellään ole monille vanhemmille ja perheille taloudellisesti lainkaan realistinen vaihtoehto. Tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että jopa kolmasosa parivuotiaiden lasten äideistä ja vajaa neljännes isistä olisi kiinnostunut osa-aikaisen työn tekemisestä, jos vaihtoehto olisi perheen talouden kannalta houkuttelevampi.

Lastenhoito-, päivähoito- ja työelämäkeskustelussa kyse on siis moninaisista perhe-, tasa-arvo-, työvoima- ja sosiaalipoliittisista ulottuvuuksista, joiden yhdistämiseen tarvitaan sekä tutkijoiden, työnantajien, työmarkkinajärjestöjen, työntekijöiden, vanhempien että poliitikkojen panostusta. Ristiriitojen korostamisen sijaan olisi keskityttävä muokkamaan asenteita ja työelämän käytäntöjä sekä kehittämään tukimuotoja sellaisiksi, että ne eivät kumoaisi rinnakkaisten ilmiöiden olemassa oloa.

Onneksi intoa ja innovatiivisuutta tämän(kin) yhtälön ratkaisemiseen on alkanut vähitellen löytyä. Myös OECD:n (2005) mukaan työn ja perheen yhteensovittamista tulisi Suomessa tukea lisäämällä osa-aikatyön mahdollisuuksia. Samalla olisi myös kannustettava isiä käyttämään perhevapaita ja esimerkiksi vähennettävä määräaikaisia työsuhteita erityisesti nuorten naisten kohdalla, koska näillä molemmilla seikoilla on keskeinen merkitys sekä perhevapaiden käytön pituudelle että (naisten) työllistymiselle ja tätä kautta voimareservin hyödyntämiselle.

Lasten, nuorten, vanhempien, työnantajien ja yhteiskunnan etua ei pitäisi nähdä toisilleen vastaikkaisena, vaan rinnakkaisina ja toisiinsa liittyvinä ja toisiaan tukevina asioina.

Instituutioiden valta , voima (Macht, Power) perustuu elämismaailmasta saatuun legimiteettiin eli viime kädessä yhteisymmärryksen tavoitteluun. Valta, jolla ei ole elämis-maailman hyväksyntää on välineellistä ja väkivaltaista.

Suomalaiset instituutiot, ”jotka ajattelevat puolestamme” aiheuttavat enemmän pahoinvointia kuin voimaantuneisuutta. Pahimpia ovat instituutiot, jotka toimivat omalakisina mahteina esim. Kela, Vakuutuslaitokset, Pankkijärjestelmä, kuntien sosiaali- ja terveystoimi ym. (usein lakien hengen vastaisesti) Suomalaisen elämismaailman laatu ei ole tilastollinen ja numerollinen, vaan se on ristiriitaisesti epävarmuuden ja varmuuden, voimaisuuden ja voimattomuuden leimaama. Ihmisten elämismaailman kurjistumisesta seuraavaan uhkaan on suhtauduttava vakavasti. Meillä on kyllä EU:n rahoilla elintarvikejakelupisteitä, mutta meiltä puutuu mielenterveyden ja ihmisten voimaantumisen “jakelupisteet”. Laman lannistami-
seksikin rahaa on tungettu pankki-instituutioihin, mutta se kysymys on jäänyt ratkaisematta, miten se välittyy ihmisten elämismaailmaan.

Minua nyt sattuu vain kuntapäättäjänä rassaamaan, että on olemassa paljon hyviä, ilman muuta tarpeellisia, tutkimuksia, joiden pitäisi tietenkin olla päätösten perusteina.
Esimerkiksi päivähoidosta ja ryhmäkoosta on ihan viime aikoina ilmestynyt tärkeänä pitämääni tietoa. Uskon että niin päätöksentekijät ja erityisesti alan ammattilaiset ne tuntevat. Toivon silti, että “akateemisen keskustelun” lisäksi keskusteltaisiin myös resurssoinnista.
Politiikkaa on se, miten ja kuinka paljon yhteiskunnan varoja mihinkin ohjataan. Mitä asioita pidetään tärkeimpinä. Politiikkaa on myös se, miten peruspalvelut järjestetään. Onko ainoa mahdollinen rakennemuutos palvelun ulkoistaminen? Minusta luokkakoon kasvattaminenkin on myös rakennemuutosta.

Kautta rantain yritin sanoa, että vaikka kommentit ovat asiantuntevia, niin näyttävät usein olevan jalat tukevasti irti tosielämästä. Tämä vaivaa minua muidenkin aiheiden monissa kommenteissa. Kuitenkin kun poliittista ohjelmaa tekee, niin minusta sen pitää olla konkreettinen. Ympäripyöreitä poliittisia ohjelmia riittää kyllä eikä niitä juuri kukaan lue ( ellei se ole maahanmuuttovastainen).

Luulenpa että teoretisoinnilla ei parlamenttiin tarvittavia ääniä saa, vaan kampanjassakin kannattaa korostaa ehdokkaan käytännössä saavuttamia tuloksia. Ei niinkään tutkijan kammiossa tehtyä.

Loppuviimeksi lienee tarkoitus EU-parlamenttiin Pilvin pääsy ja Politiikan pelastus vain yksi osa “brändiä”, jolla se tehdään.

Ryhmäkoot ei päivähoidossa pienene. Haaste on siinä, opitaanko päivähoidossa ryhmiä ymmärtämään niin, että ryhmissä toimii sekä erilaisia ryhmiä että erilaisia yksilöitä. Olin 10-vuotta sitten lastentarhanopettajana ryhmässä, jossa kasvatustieteen professori Pentti Hakkarainen (Oulun Yliopisto, Kajaanin opettajankoulutusyksikkö) teki tutkimusta varhaiskasvatuksesta, esi- ja alkuopetuksestasta ja työnohjasi samalla meitä lasten kanssa vuorovaikutuksessa olevia. Pentti totesi, että ryhmäkoot (lue: poliittiset intressit) eivät tule pienemään ja siksi ryhmäopetusta (kasvatus ja opetusmetodit) tulee kehittää.

Haaste julkiselle kasvaustyölle on se, että saadaa perustyö eli lapsille mielekäs ja turvalinen kasvuympäristö sekä kasvun- ja oppimisen tutkimus ja työyhteisöille toimiva organisaatio sovitettua siihen maailmaan, jossa on muitakin haaasteita mm. molempien vanhempien työntekö (ja vanhempien muut tarpeet).

Muutoslistalle laittaisin:
Opetuksen arkkitehtuuri: Istumajärjestys luokkahuoneessa, poikkitieteellisyys eli konteksuaalisuus ja intertekstuaaliset viittaukset eli maailman kokonaisvaltaisuuden ymmärtäminen opetusssuunnitelmissa (miten asiat liittyvät toisiinsa) ja opettajan henkilökohtainen merkitys eli että ihmiselle on aina tärkeää, että itselle merkittävä ihminen kertoo ja kommentoi omia tekemisiä (joka tarkoittaa, että opettaja joutuu kontekstualisoimaan jokaisen oppilaan elämänkokemukset ja niistä syntyvät kommentit suhteessä ryhmään jä siihen syntyviin ilmiöihin) ja niihin liittyviä seurauksia.

Eli tarttis saada pitkäaikaiset työyhteisöt ja hyvä johtaminen julkiselle sektorille. Muutama hyvin resursoitu huippuesimerkki (ilman työyhteisöjen arvokilpailua). Politiikan pelastusohjelmassa tämä tarkoittaisi, että politiikan osaajien joukossa olisi myös ymmärrystä (jota toki jo on paljon) kasvatuksen merkityksestä yhteiskunnan toimintaan ja rakenteisiin. Lapsia ei saisi nähdä toissijaisina toimijoina vaikka ne ei toistaiseksi mitään tuotakaan (paitsi mm. LTO:en veroeuroina ym…), koska kaikki hukattu resurssi on pois sekä ihmisaarvosta että taloudesta ja jkorjaava hoitomon kallista.

Subjektiivinen oikeus päivähoitoon on ok, jos päivähoito pystyy vastaamaan sen nostamiin tarpeisiin. Eli lasten kasvatusta ei kannata resursoida huonosti. Siitä seuraa lisäkustannuksia erityissairaanhoitoon, sosiaalitoimeen, lastensuojeluun. Ale kolmivuotiailla ensijaisten (useimmiten isä ja/tai äiti) kiintymyskohteiden läsnäolo tai sen puuttumisen ymmärtäminen on suurimmalla osalla lapsista ihan keskeistä myöhmpään kehitykseen ja sosiaaliseen elämään.

Mahdollinen (SDP:n spekuloima) maksuton päivähoito täytyy myös resursoida riittävän hyvin, jotta siitä ei tule vain työelämän, tasa-arvokysymyksen tai muun vastaavan työväline lasten oikeuksien kustannuksilla (lue erityissairaanhoito, syrjäytyminen, ym)

Ruotsalainen elokuvaohjaaja Lukas Moodison on miettynyt tätä (taiteilijana) uudessa elokuvassaan Mammutti. Tulee mieleen onko järkeä, että pikkulasten kasvatus hoidetaan kodin ulkopuolella. Venäläinen kirjailija Tsehov kirjoitti Lokissaan kuinka Treplev rakasti Ninaa, Nina Trigorinia, Trigorin Arkadinaa jne… ja rakkaus ei kohdannut. Jos politiikka kadottaa ajatuksen rakkaudesta eli kiintymyssuhteesta ja välittämisestä, niin silloin ei politiikka ankkuroidu mihinkään. Rakkaus ja välittäminen peilautuu aina varhaislapsuuteen. Eikös isätkin voisi osallistua lasten varhaiskasvatukeen (suomessa kuulemma vain 10% isistä käyttää vanhempainvapaata ja vain harva jää kotihoidontuella lapsensa kanssa) Eli lainsäädäntöä siihen suuntaan, että lapset ja isätkin saavat olla rakkaintensa luona riittävästi.

Kuten aiemmin on todettu, lapsen kehityksen takia päivähoidon ryhmäkoolla on tosi iso merkitys. Erityisesti ensimmäisinä vuosina pienet ryhmät ovat “poikaa”. Miksei myöhemminkin, mutta tärkein lapsen kannalta lienee kolme vuotiaaksi saakka.

Kunnissa on viime vuosina hanakasti ajettu alas perhepäivähoitoa, mikä minun mielestäni olisi paras ratkaisu. Siinä samalla hoitajalla (pääsääntöisesti) on sopivan pieni ja turvallinen ryhmä ensimmäisille lapsuusvuosille.

Suuntaus on kunnissa ollut kuitenkin se, että kehitetään pääsääntöisesti päiväkoteja, joissa pienten ryhmien järjestäminen on hankalaa ja henkilökuntaakin aina minimimäärä.

Vielä subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon. Pohjoismaiseen malliin kuuluu se, että peruspalvelut tuotetaan yhtäläisesti kaikille, riippumatta esim. taloudellisesta tilanteesta. Maksuissa on tietysti jonkun verran eroja, mutta periaatteessa. Jos subjektiivisesta oikeudesta luovuttaisiin, niin mielestäni se aiheuttaisi (mm. elämän tilanteen nopeuden muutosten takia) saman verran kustannuksia byrokratiaan kuin toisi säästöjä.

Hyvinvointivaltion kehittymisen kannalta katson myös Urpilaisen esitystä maksuttomuudesta. Kansakoulun, oppikoulun maksuttomuutta arvosteltiin aikoinaan samalla perusteilla kuin em. esitystäkin. Kun varhaiskasvatusta kehitetään, niin kaikilla pitää tietysti olla yhtäläiset oikeudet saada sitä laadukkaasti.