Arvoisa puhemies!

Aikojen saatossa moni tässä salissa lienee haaveillut presidentin tehtävästä. Nykyisissä edustajissa on monta hienoa ehdokasta. Itse sain muistutuksen unohtuneesta haaveesta kesällä, kun lapsuudenystävä kyseli, josko muistan, mitä olen kirjannut mitä minusta tulee isona -kohtaan hänen ystävänsä-kirjaan 1980-luvulla. Vastaus oli ”Suomen ensimmäinen naispresidentti”.

Kiitos radikaalin uudistuksen 1906, tuo haave on ollut pikkutytöille mahdollinen vuodesta Suomessa 111 vuoden ajan, valtaosassa Eurooppaa vähemmän aikaa.

Demokratian kehtona pidetyssä Ateenassa vaaliehdokkuudesta saattoivat haaveilla varakkaat Ateenassa syntyneet miehet.

Entä tänään Suomessa?

”Miks Suomessa on sellainen sääntö, että mä en voisi olla presidentti? Oikeastiko? Voiko sen muuttaa?”

Näin kysyi seitsemänvuotias kummityttö. Sofia ja hänen kaksoisveljensä Jaakko ovat helsinkiläisiä ekaluokkalaisia. He ovat syntyneet Kolumbiassa, tulleet Suomen kansalaisiksi pikkuvauvoina.

Mitä vastaisit Sofialle? Mikä on sellainen sääntö, että hän ei voisi olla presidentti?

Siitä tässä lakialoitteessa on kyse.

**

Suomen perustuslain mukaan tasavallan presidentiksi voidaan valita ainoastaan syntyperäinen Suomen kansalainen.

Samanlainen vaatimus ei koske esimerkiksi pääministeriä, muita ministereitä tai eduskunnan puhemiestä. Ylipäätään Suomen oikeusjärjestelmä ei tee eroa syntyperäisten tai myöhemmin Suomen kansalaisuuden saaneiden välillä, muuten kuin presidentin kohdalla. Ministereiltä vaatimus poistettiin jo viime vuosituhannen lopulla.

Valtaosassa EU-maita ei vaadita presidentinvaaleissa syntyperäisyyttä, vaan kansalaisuus riittää. Selvityksemme mukaan syntyperäisyys vaaditaan Liettuassa, Portugalissa ja Virossa.

**

Arvoisa puhemies!

Olen saanut kolmenlaista kriittistä palautetta tästä lakialoitteesta. Eikä eduskunnassa ole parempaa tekemistä, ovat jotkut kysyneet. Jotkut kollegaedustajat ovat antaneet ymmärtää, että peruslakia ei ole perusteltua pyrkiä muuttamaan lakialoitteella. Kolmantena kansalaispalautteissa on esitetty huoli siitä, millainen maailma sellainen on, jossa presidenttikin voi olla kuka tahansa.

Vastaan mieluusti näihin kysymyksiin.

Onko asia iso vai pieni?

Kun aloitin valmistelemaan käsillä olevaa lakialoitetta, ajattelin sen olevan asiallinen korjaus vanhentuneeseen lakiin. Valmistelun aikana on tullut selväksi, että asia on paitsi periaatteellinen myös hyvin symbolinen. Viime päivät ja jaettu vauvailo ovat viimeistään kuvastaneet, miten kovasti kansalaiset presidenttiin kiinnittyvät. Asema on maan symbolisin, vaikka valtaa nykyään on vähemmän kuin esimerkiksi pääministerillä. Siksi on tärkeää, että 2020-luvun Suomessa presidentiksi voivat pyrkiä kaikki Suomen kansalaiset.

Sitten perustuslaki-näkökulma. Me 200 kansanedustajaa olemme vastuussa siitä, että yhteiskunta on mahdollisimman oikeudenmukainen. Käytännössä se tarkoittaa itselleni sitä, että jos joku asia tulee vastaan, joka minusta on väärin, käytän asemavaltani mahdollisuuksia sen korjaamiseen. Asemavaltaa kansalaiset ovat meidät vastuuttaneet ja valtuuttaneet käyttämään.

Perustuslain muuttamiseen on syytä päästä käsiksi nopeasti. Meidän on saatava se valmisteluun niin, että tämä eduskunta ehtii sen käsitellä ja seuraava eduskunta sitten viimeistellä, jotta se tuli voimaan 2024 vaaleihin. Demokratiassa vaaleissa on valituksi tulemisen ohella tärkeää se, kenellä on oikeus asettua ehdolle.

Siksi tämä aloite.

Kolmas asia on ollut vaikein. Olen saanut sekä asiallisia että asiattomia viestejä, joissa kerrotaan, miksi Suomen presidentin on oltava Härmässä syntynyt. Samaan tapaan 1906 moni ajatteli, että naiset eivät kuulu valtiopäiville.

Ymmärrän tunteen siitä, millainen presidentti on. Uskon kuitenkin, että tuo tunne muuttuu ajansaatossa ihan niin kuin yhteiskunta tähänkin saakka on muuttunut.

Tunteita merkittävämpää on, että lainsäädännön pitää olla sellaista, että se ei syrji. Tasa-arvo ja mahdollisuudet kuuluvat kaikille.

Aiheeseen on tarjolla myös asiantuntijatietoa. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen käsittelee aihetta juuri julkaistussa kirjassaan Poliittinen kansalliskävely ja oikeustieteen professori Tuomas Ojanen on nostanut aiheen keskusteluun useissa yhteyksissä. Myös Etyj on moittinut Suomea tästä lainkohdasta ja pitänyt sitä syrjivänä.

**

Arvoisa puhemies. Tänään on maailman tyttöjen päivä. Girls take over. Esimerkiksi Yleisradion uutisten yhteiskunnallisen toimituksen päällikkönä toimii 14-vuotias Priya Härkönen. Tämänhetkisen lainsäädännön mukaan hän ei voi koskaan pyrkiä Suomen presidentiksi. Niin kuin ei Sofia-kummityttönikään. Minusta se on väärin. Siksi lakia on muutettava. Se on meidän käsissämme. Se on meidän vastuumme.

Toivon asian päätyvän jatkovalmisteluun ja palaavaan tämän salin päätettäväksi.

Hyvää tyttöjen päivää kaikille

Kiitos.

 

Kiitos hätähuudosta opettaja!

Kirjoittanut | Julkaistu: 28.9.2017

#kirjoituksiakoulutuspolitiikasta #osa3

Tänään valtuustossa hyväksytty esitykseni sai alkunsa hätähuudosta. Itähelsinkiläisen päiväkodin erityisopettaja soitti. Kuvasi arkea, jossa lapset, jotka tarvitsisivat erityistukea eivät sitä saa. Arkea, jossa päiväkodin lapsista 75 prosenttia puhuu kotikielenään muuta kuin suomea tai ruotsia.

Luin opettajalle ääneen tänään hyväksytyn Helsingin strategian tekstiä yhdenvertaisista mahdollisuuksista, panostuksesta laatuun, kuinka kaikki lapset pidetään mukana ja koulumme tähtäävät huipulle.

Opettaja naurahti vaivaantuneesti. Sanoi, että kuulostaa hyvältä, mutta ei tunnu todelta.

Sama viesti tuli ystävältä peruskoulusta: opettajat kamppailevat tilanteissa, jotka ovat mahdottomia. Alueet eriytyvät vauhdilla ja sitä myöten koulut. Kukaan ei tätä halua, mutta se tapahtuu. Tässä ja nyt. Helsingissä.

Olen päättänyt, että tämä on asia, jossa en luovuta. Kaikki keinot mietitään ja kaivetaan. Jokaisen päiväkodin ja koulun pitää olla sellainen, että jokainen meistä haluaisi lapsensa sinne.

Valtuusto hyväksyi esitykseni, joka strategian kauniina piirtyvien linjausten rinnalla edellyttää, että laatu ja yhdenvertaisuus varmistetaan päiväkodeissa ja peruskouluissa koko kaupungin alueella. Ruotsista haetaan malleja. Laatuohjelman tuloksia tarkastellaan joka vuosi, jotta me päättäjät voimme tehdä tarpeen mukaan uusia päätöksiä. Tämä on tärkeää: jos jokavuotista raportointia ei vaadi, sitä ei yleensä tule ja asioihin ei pääse päättäjänä käsiksi.

Tulen vahtimaan tätä asiaa. Vaatimaan tarvittaessa rahaa kuten jo kertaalleen tein.

Kiitos hätähuudosta opettaja.

Vastaus hätähuutoon

Äänin 80-5 hyväksytty esitys (Perussuomalaiset vastusti):

Hyväksyessään strategiaohjelman valtuusto edellyttää, että kaupunki ryhtyy välittömästi selvittämään mahdollisuutta varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laatuohjelman valmistelemiseksi tavoitteenaan varmistaa varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen korkea taso, tasalaatuisuus ja yhdenvertaisuuden toteutuminen koko kaupungin tasolla. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi alueiden ja yksikköjen erilaisuuteen sekä rahoitus- ja muiden rakenteiden tarkoituksenmukaisuuteen.

Laatuohjelman osana harkitaan selvitettäväksi Helsinkiin mahdollisesti soveltuvia hyviä käytäntöjä ja testattuja malleja Ruotsista erityisesti huomioiden liki 20 prosentin vieraskielisten lasten osuus varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa.

Laatuohjelman tulokset raportoidaan kaupunginhallitukselle 2018 alkaen vuosittain niin, että ne voidaan ottaa huomioon seuraavan vuoden budjettivalmistelussa ja maksuttoman varhaiskasvatuksen jatkovalmistelussa.

Varhaiskasvatuksen valtava merkitys

Kaikki tutkimus viittaa varhaiskasvatuksen merkitykseen. Lapset hyötyvät, aikuisten ja erityisesti naisten työssäkäynti lisääntyy. Taloustieteen nobelisti on arvioinut, että varhaiskasvatukseen sijoitettu euro tulee seitsekertaisena taksiin. Kaikki voittavat.

Nopeassa ajassa näkökulma on muuttunut lasten ”tarhauksesta” kasvatukseen. Suomen mallissa erityisestä on varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon yhdistelmä (early childhood education & care).

Suomalainen varhaiskasvatus on kruununjalokiviämme. Se on rankattu maailman parhaiden joukkoon. Tutkimusperusteisuus johtaa alan kehitystä. Opettajat ovat motivoituneita ja koulutettuja.

Samalla alalla on tunnistettu monia asioita, joissa voidaan tehdä paremmin. Uusin ajattelu heijastuu tänä syksynä voimaan tulleessa varhaiskasvatussuunnitelmassa, jonka ytimessä on lapsen näkökulma ja vuorovaikutus. Vanhempia tuodaan mukaan arvioimaan lapsen kehitystä ja kaikessa haetaan moniammatilliseen osaamiseen perustuvaa lasten huomiointia.

Kuvassa: elokuisella vierailulla Maunulan päiväkodissa sain todistaa hienoa arkea ”maailman onnellisella puolella”, kuten päiväkodin johtaja arkityötään kuvasi. Juttu Maunulan sanomat.

 

12-vuotinen peruskoulutus kaikille

Kirjoittanut | Julkaistu: 26.9.2017

#kirjoituksia koulutuspolitiikasta #osa2 (osa blogista julkaistu Demarinuortee Lippu-lehdessä elokussa 2017.)

Nuoret ansaitsevat varmuuden koulupolusta, joka oikeasti mahdollistaa pärjäämisen jatkossa. Pelkkä peruskoulu ei riitä, siksi esitin jo kaksi vuotta sitten 12-vuotista peruskoulutusta kaikille kuten isossa osassa maailman maita tehdään. Ensimmäinen askel olisi maksuton toinen aste kaikille, jota järjestöt parhaillaan ansiokkaasti ajavat.

Muun muassa Helsingin Sanomien pääkirjoitus tarttui heinäkuussa 2017 esitykseeni ja totesi, että oppivelvollisuus mekaanisena toimenpiteenä olisi vanhanaikainen keino tarttua niihin kysymyksiin, joita on tarkoitus ratkaista.

HS ei ole vielä ymmärtänyt, miten radikaalista ja järkevästä uudistuksesta ja tasa-arvoteosta olisi kysymys.

Nykyisellään ammatillisen koulutuksen keskeyttää noin 15 prosenttia nuorista ja lukiokoulutuksen noin neljä prosenttia. Joka vuosi muutama tuhat nuorta ei hae yhdeksännen luokan jälkeen mihinkään koulutukseen. Nykyinen ysiluokan jälkeinen nivelkohta, jossa voi valita itsensä ulos koulutuksesta, ajoittuu etenkin monille pojille hankalaan kehitysvaiheeseen.

Kaikille yhteisen ja velvoittavan opintopolun pidentämistä vastustavat perustelevat kantaansa sillä, että on järkevämpää satsata täsmätoimiin sille pienelle joukolle, joka nykyisellään on vaarassa syrjäytyä koulutuksesta.

Tämä perustelu ontuu ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkään ei ole kyse pienestä joukosta: jo pitkään noin 10 000 nuorta eli 15 prosenttia ikäluokasta on vuosittain jäänyt pelkän peruskoulun varaan.

Toiseksi: täsmätoimia on totta vie kokeiltu ja kehitetty vuosikymmeniä. Niistä huolimatta perusasteen varaan jäävien nuorten määrä on pysynyt viime vuosikymmenet vakiona.

Kolmas perustelu on myönteinen. Edellisellä hallituskaudella Sdp:n ja erityisesti Demarinuorten pitkäaikainen tavoite nuorisotakuu saatiin hallitusohjelmaan ja Lauri Ihalaisen johtamaan valmisteluun. Osana nuorisotakuuta sitouduttiin koulutustakuuseen eli siihen, että jokaiselle yhdeksännen luokan päättävälle on tarjolla polku eteenpäin. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ja erityisesti Helsingissä tämä tarkoitti merkittävää ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen lisäystä.

Koulutustakuussa on kyse koko ikäluokalle suunnatusta ratkaisusta, ei täsmäkeinosta. Tilastojen valossa koulutustakuulla on ollut vaikutusta. 2004-2013 kymmenen vuoden tarkastelujaksolla keskimäärin 8,3 prosenttia ei jatkanut yhdeksännen luokan jälkeen toiselle asteelle. Vuosina 2014 ja 2015 vastaavat luvut ovat olleet 6,3 prosenttia ja 5,7 prosenttia.*

12-vuotinen peruskoulutus olisi luonteva jatko koulutustakuulle. Pidän tärkeänä, että tavoitteena olisi nimenomaan 12-vuotinen peruskoulutus kaikille eli ei puhuttaisi oppivelvollisuudesta tai koulupakosta, vaan peruskoulutuksesta. Velvollisuus ja pakko kaikuvat kielteisesti monen korvissa.

Lisäksi uskon, että vaihtamalla lähestymistavan 12-vuotiseksi peruskoulutukseksi ensimmäisen ja toisen asteen sijaan, koko koulutushorisontti muuttuisi myönteisesti. Hankalaa nivelvaihetta ei enää syntyisi keskelle murrosikää. 12-vuotinen kokonaisuus tarjoaisi työkalut kehittää viimeisiin vuosiin erilaisia opintopolkuja, jonka perustan luovat lukio- ja ammatillinen koulutus ja jota täydentävät esimerkiksi työpajat ja oppisopimusmallit.

Sekin kannattaa muistaa, että oppivelvollisuuden kesto on Suomessa tällä hetkellä eurooppalaisittain lyhyt. Suurimmassa osassa Euroopan maita oppivelvollisuus kestää enemmän kuin yhdeksän vuotta.

Kustannuksien osalta VATTin pari vuotta sitten tekemien laskelmien valossa kolmen vuoden jatko kaikille yhteiseen koulutuspolkuun lisäisi kustannuksia 51-81 miljoonaa euroa riippuen siitä, kuinka oppimateriaaleja kierrätetään. Käytännössä kustannusten lisäys olisi siis lähinnä toisen asteen materiaalikuluja, joihin pitäisi muutenkin puuttua.

Uudistuksen hyödyt ovat pitkällä aikavälillä moninkertaiset. Perusasteen varaan jääneiden työurien pituus on arvioitu noin kuusi vuotta lyhyemmäksi kuin toisen asteen tutkinnon suorittaneilla. Moni syrjäytyy työelämästä kokonaan.

Varovaisestikin arvioiden puhutaan vähintään miljardista, joka tulee lähinnä työllisyyden paranemisen kautta. Jos esimerkiksi nyt pelkän peruskoulun suorittaneiden työllisyys olisi samalla tasolla kuin toisen asteen suorittaneiden, työllisyysaste olisi yli 72 prosenttia nykyisen noin 69:n prosentin sijaan.

12-vuotinen peruskoulutus ei olisi ”mekaaninen oppivelvollisuuden pidennys”, kuten HS esitti, vaan syvällinen muutos siihen, mitä yhteiskunta nuorille tarjoaa ja kaikilta odottaa. Se olisi uudistus, joka osoittaisi Suomen ymmärtävän nykymaailman vaatimukset, jossa vähintään toisen asteen koulutus on vähimmäisedellytys työllistymiseen.

Samalla 12-vuotinen peruskoulutus olisi looginen jatko sille ajatukselle, jonka pohjalle peruskoulu aikanaan luotiin. Tavoitteena on hyödyntää jokaisen osaaminen ja tarjota jokaiselle lapselle ja nuorelle yhdenvertainen mahdollisuus.

*Uutisissa esiintyneet luvut ovat olleet 4,4 prosenttia (2014)  ja 2,7 prosenttia (2015). Ne eivät ole vertailukelpoisia aiemman tilastoinnin kanssa, koska 2014 muutettiin 10-luokan tilastointi niin, että se tilastoidaan erikseen. Aiemman 10-luokalla jatkaneet tilastoituivat ei toiselle asteelle jatkaneiksi.

#kirjoituksiakoulutuspolitiikasta #osa1

Taustaksi:

Olen tehnyt koulutuksen ja oppimisen kentällä töitä parikymmentä vuotta kolmen teeman alla: vuodesta 1995 alkaen olen ollut mukana kansainvälisen koulutuksen hankkeissa, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen olin yliopisto-opettajana ja tutkijana mukana suomalaisessa korkeakoulutuksessa ja tutkin opetusta myös Balkanilla.  Näkemys liittyen Finnish education – suomalainen koulu ja osaaminen – suomalaisen yhteiskunnan rakentajana ja kansainvälisesti kiinnostavana syventyi ja tarkentui OKM:ön palveluksessa muutama vuosi sitten. Viime vuosina olen ollut mukana Helsingin yliopiston kanssa perustetussa start-up-koulutusyhteistyössä eri puolilla maailmaa.

Osallistuin kansanedustajana Espanjassa ”Tulevaisuuden työ” -kutsuseminaariin viikko sitten. Aidosti globaali asiantuntijajoukko, jossa mukana niin tulevaisuustutkijoita, ministereitä kuin ruohonjuuritason työn sankareita haastoi ja kannusti pohtimaan suomalaista koulutusta ja koulutuspolitiikkaa kunnolla.

Aloitimme keskustelun aiheesta Ykkösaamussa viime viikolla kansanedustajakollega Sanna Lauslahden ja lukion opettaja Arno Kotron kanssa Sakari Kilpelän johdolla. Jatkan aloitettua keskustelua nyt blogisarjalla. Linkki keskusteluumme tässä.

Lisää kunnianhimoa!

Suomi on koulutuksen maa. Koulutuksen kehittäminen kiinnostaa ja siitä välitetään. Esimerkiksi Image-lehti omisti kokonaisen numeron koululle keväällä. Tuoreen Suomen Kuvalehden pääjuttu on omistettu peruskoululle. Lukuisat pääkirjoitukset ja ajankohtaisohjelmat viime viikkoina ovat pohtineet Suomen keskitason suoritusta viimeisimmässä OECD-vertailussa.

Tämä on hyvä alku. Nyt on juuri oikea aika nostaa omaa kunnianhimon tasoamme koulutuspolitiikassa. Nyky-Suomen ytimessä ovat vuosikymmenien sitten tehdyt koulutusratkaisut. Miten tästä ponnistamme eteenpäin? Haluammeko toimia koulutuksen äänitorvena maailmalla ja samalla oppia muilta?

Näen kunnianhimon nostamisen tarpeen kahdella tasolla:

1) Kansallisesti on toimittava niiden asioiden puolesta, joissa meillä selkeästi on puutteita. Oma pesä on laitettava kuntoon ja osaamisemme lähtökohdat tulevaisuusiskuun.

2) Kansainvälisesti Suomen on syytä tarttua koulutusvaikuttajan paikkaan, jota meille jatkuvasti tarjotaan. Olemme alikäyttäneet meille tarjolla olevaa mahdollisuutta vaikuttaa laajasti siihen, millaisiin arvoihin nojaten maailman lapsia koulutetaan ja miten nuorten mahdollisuudet pärjätä muuttuvassa maailmassa turvataan.

Oma pesä kuntoon

Kansainväliset vertailut ovat jo pitkään lähettäneet selvän viestin: oppimistuloksemme ovat laskeneet ja erot erilaisten ryhmien välillä kasvaneet ennätysnopeasti. Lisäksi koulutustasomme laskee suhteessa moniin verrokkimaihin. Tämä koskee sekä korkeasti koulutettuja että ammatillista koulutusta. Sitkeästi noin 15 prosenttia ikäluokasta on jäänyt peruskoulun varaan. Pelkän peruskoulun varassa töitä löytyy kehnosti.

Keinoja on katsottava kaikilla koulutusjärjestelmän tasoilla varhaiskasvatuksesta aikuiskoulutukseen. Koulutusta tulee kunnianhimoisesti kehittää pedagogiikka edellä ja uskoen suomalaiseen kasvatusfilosofiaan, johon olemme vuosikymmeniä nojanneet ja josta meillä on toistuvaa tutkimusnäyttöä.

Palaan yksittäisiin ehdotuksiin ja koulutusjärjestelmän osiin tässä kirjoitussarjassa tarkemmin. Olennaista on, että ratkaisumalleja on.

Varhaiskasvatuksen ja peruskoulujen osalta olen myös tavannut sanoa, että niin kauan kuin 10-15 prosenttia hakijoista pääsee opiskelemaan lastentarhanopettajiksi ja luokanopettajiksi, olen luottavainen kykyymme kehittyä ja uudistua. Kolmen lapsen päiväkoti- ja koulu-uran seuraaminen on vahvistanut uskoani. Jos päättäjät eivät tajua jotain muutosta, se nousee esiin arjen ammattilaisten toimesta.

Globaali koulutusvaikuttaminen uudelle tasolle!

Tulevaisuuden työtä ja siihen liittyviä megatrendejä koskevat analyysit ovat keskenään ristiriitaisia eikä kukaan oikeasti tiedä, millainen maailma on kymmenen tai 50 vuoden kuluttua. Yhteistä kaikille – ristiriitaisillekin –  analyyseille on koulutuksen ja osaamisen korostaminen. Kukaan ei maalaa kuvia menestyksestä ilman osaamista. Ei yksilölle eikä ihmiskunnalle.

Siksi laaja ja kunnianhimoinen yhtä aikaa lokaali ja globaali koulutuksen ja oppimisen kehitysnäkemys on juuri nyt ajankohtainen.

Riippumatta tämän vuoden vertailuista tai ensi vuoden Pisa-tuloksista, Suomi tunnetaan koulutusmaana ja tarinamme on innostava. Sodan runteleman köyhähkön maan päätös satsata tasa-arvoiseen kaikille avoimeen koulutukseen ja sen yhteys talouskasvuun on tarina, joka puhuttelee.

Siksi kaikki, mitä Suomena koulussa ja koulutuksessa teemme, uutisoidaan maailmalla. Tästä hyvä esimerkki ovat peruskoulun uudet opetussuunnitelmat. Maailman lehdet täyttyivät otsikoista, kuinka Suomessa luovutaan oppikirjoista ja pidetään oppitunnit museoissa. Eihän se nyt tietenkään ihan näin ollut, mutta olennainen huomio on, että saamme viestimme läpi aina, kun puhumme koulutuksesta, oppimisesta ja niihin liittyvistä teemoista.

Erityisen hyvä paikka koulutuspoliittiseen profiilin nostoon kansainvälisessä keskustelussa tarjoutuu tänä syksynä myös EU-tasolla Viro pj-kauden myötä. Virohan on menestynyt monissa koulu- ja oppimisvertailuissa ja pitää koulutusasioita sen vuoksi mieluusti esillä aina kun mahdollista. Suomen kannattaa tämä tila hyödyntää ja miettiä Viron kanssa myös yhteisiä avauksia ja myös konkreettista yhteistyötä.

Avaan tässä blogisarjassa jatkossa tarkemmin, mitä annettavaa Suomella on maailman lapsille ja nuorille sekä aikuiskoulutusta janoaville massoille. Me poikkeamme monessa valtavirrasta. Annettavaa on paljon ja me voimme vaikuttaa laajasti maailman lapsen elämään.

Samalla kun meillä on annettavaa, myös opittavaa muilta ja ennen kaikkea yhdessä mietittävää riittää. Monet koulutus- ja oppimiskysymykset ovat yhteisiä ja uusia innovaatioita tehdään monella suunnalla. Esimerkiksi Kiinan kanssa työskennellesäni on tullut monesti esiin virallinen tavoite olla koulutuksen supervalta 2030. Tuohon tavoitteeseen Kiina pyrkii yhteistyöllä monien maiden kanssa ja kehittäen samalla omaansa. Juuri näissä hankkeissa Suomen kannattaa olla mukana. Sekä oppiaksemme että vaikuttaaaksemme.

Kuvassa: Future of Work -konferenssin osallistujat 42 maasta syyskuussa 2017. Etualalla seminaaria isännöinyt Malagan pormestari Francisco de la Torre ja Eisenhower Fellowships presidentti George de Lama. Lisää tässä.

 

Arvoisa puhemies,

Kestävän kehitys korostaa ymmärrystä talouden, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden yhteydestä. Päätöksenteossa tehtävä on vaativa: usein monessa asiassa kolme periaatetta ovat keskenään jos eivät ristiriidassa niin vähintään jännitteisessä suhteessa.

Näiden jännitteiden ratkominen on meidän päättäjien vastuulla.

Kestävän kehityksen mallin löytäminen on aikamme kohtalonkysymys niin ilmastopolitiikassa kuin ihmisten hyvinvoinnissa. Kyseessä on YK:n määrittelyn mukaisesti kaikkien pitäminen mukana ja yhteisen maapallon kestävyys.

Siksi YK:n Agenda 2030 ja sen laaja käsittely selonteon ja mietinnön muodossa Suomen eduskunnassa on merkittävää. Agenda 2030 on historiallinen koko maailmaa näin laajasti yhdistävä maailmanpelastusohjelma.

Optimisti toivoo ja uskoo, että se päätyy monen valtion hallitusohjelman perustaksi. Parhaimmillaan se onnistuu läpäisemään monet strategiset ohjelmat, esimerkiksi tänään Helsinki hyväksyy nelivuotisen strategian, jonka taustavalmistelussa ainakin Sdp ryhmä on hyödyntänyt Agenda2030-ohjelmaa. Luotan, että Suomen seuraava hallitusohjelma nojaa Agenda2030-lähtökohtiin. Sdp:n omassa valmistelussa näin jo on.

 

Sitten kritiikkiin ja ehdotuksiin.

Selonteko on osin jyrkässä ristiriidassa Suomen tämänhetkiseen hallitusohjelmaan. Kun Agenda2030 pääviesti on sosiaalisesti kestävä kehitys ja ajatus, että pidetään kaikki mukana, Suomessa on viime vuosina tehdyillä päätöksillä lisätty eriarvoisuutta ja leikattu hyvinvoinnista.

Tutkimus on tässä armoton: hyvinvoinnista, koulutuksesta ja terveydestä säästäminen tulee pitkällä aikavälillä sairaan kalliiksi.

Onneksi tulevaisuusvaliokunta on nostanut omassa mietinnössään eduskunnan Agenda2030 kunnianhimon tasoa. Esimerkiksi uusien mittarien etsiminen bkt:n rinnalle on tärkeää. Kiitos siitä.

Erityisenä teemana nostaisin koulutuksen, kun pohdimme kansallista toimeenpanoa jatkossa.

Koko väestön kouluttaminen on ollut vuosikymmeniä sitten tehty arvovalinta, joka on nostanut Suomen maailman vauraimpien valtioiden joukkoon. Maailmalla meillä on todella kova koulutusmaine juuri tästä syystä: talouskasvu ja koko väestön kouluttaminen ovat Suomen kehityksessä kulkeneet käsi kädessä. Samalla on rakentunut luottamusyhteiskunta ja vahva oikeusvaltio – parasta kestävää kehitystä.

Meillä onkin kaksi syytä huolehtia koulutuksesta tulevaisuusratkaisuissa: kyse on Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnista ja pärjäämisestä. Lisäksi meillä on näissä teemoissa maailmalla sananvaltaa ja kuulijoita. Näissä teemoissa meidän kannattaa profiloitua. Voimme siis vaikuttaa esimerkiksi naisten ja tyttöjen asemaan koulutuksen kautta myös maailmalla.

Juuri nyt olemme tilanteessa, jossa koulutustasomme on laskenut ja koulutuksen eriarvoisuus lisääntynyt. Molemmat kehitykset ovat näkyneet pitkään signaalin omaisina. Eilen asiantuntija sivistysvaliokunnassa totesi, että ”vielä ei ole liian myöhäistä toimia”.

Siksi toivon, että nykyhallitus ja tulevat hallitukset korjaavat virheen, joka viime vuosina on tehty. Tarvitsemme uuden kunnianhimon tason niin suomalaisen koulutuksen tasa-arvon toteuttamisessa kuin maailmalla tehtävässä kehitystyössä. Näihin tarvitaan myös resurssit, joista täällä keskustellaan ensi viikolla.

Yhtenä esimerkkinä maksuton varhaiskasvatus olisi tulevaisuusinvestointi ja kestävää kehitystä parhaimmillaan. Nobelisti-ekonomistit ovat osoittaneet, kuinka yksi varhaiskasvatukseen panostettu euro tulee seitsemänkertaisena takaisin.  Varhaiskasvatuksemme on rankattu maailman parhaaksi joitakin vuosia sitten, nyt kentältä kuuluvat hätähuudot ovat sellaisia, että menestystarinan jatko on vaakalaudalla.

Suomessa tiedämme, että koulutus on tehokkain tapaa muuttaa maailmaa, pitää kaikki mukana ja vahvistaa kestävää talouskasvua. Siksi koulutuksen tulee olla keskeinen osa kestävään kehitykseen tehtäviä panostuksia ja Agenda 2030 jatkotoimeenpanoa ja mittareista.

Kiitos.

Hyvät valtuutetut,

Helsinki on tosiaan meille rakas. Puutun strategiassa kahteen asiaan, ensin positiivinen ja sitten hätähuuto.

Positiivista on Helsingin merkitys. Helsinki on globaali suurkaupunki kaikilla muilla mittareilla paitsi väkiluvulla mitattuna. Omistuksemme yltävät kymmeniin miljardeihin, investoijana olemme Suomen suurin, samoin työnantajana. Aivan poikkeuksellinen maanomistus mahdollistaa vaikka mitä.

Siksi Helsingin tekemisillä ja strategialla on merkitystä, start-up kielellä ilmaistuna: meidän valintamme skaalautuvat – hyvässä ja pahassa.

Inspiroiva esimerkki on jo kaksi vuotta vahvana jatkunut kaupunkiliike, joka on kannatellut hyvinvointivaltion arvokkaimpia asioita kuten lasten tasa-arvoa päivähoidossa.

Toisaalta myös negatiiviset kierteet voivat kiihtyä ja napata mittakaavan. Jos työnantajapolitiikassamme on ongelmia, se heijastuu kymmeniin tuhansiin.

Koska Helsinki on suurkaupunki, jonka tekeminen vaikuttaa laajasti, on myönteistä, että tänään käsittelyssä olevan kaupunkistrategian yleinen perusviritys on kunnossa. Ihmiskuva, globaalin tason kestävän kehityksen periaatteet, näkemys kaupungeista ja kansainvälisyydestä. Myös syrjäytymisen syvyys on tunnistettu – kiitos siitä. Kunnianhimon tasostakaan ei ole tingitty, vai mitä sanotte näistä?

(lainauksia strategiasta)

Aikamoista superlatiivisinfoniaa!

Myös feministien kädenjälki näkyy hienosti.

MUTTA. Suurin viestini tänään on kuitenkin hätähuuto yhdestä asiasta. Ja se koskee koulutusta ja kasvatusta. Tässäkin strategian tavoitetaso on komea.

Monet linjaukset kuitenkin kuulostavat aika monessa koulussa ja päiväkodissa tyhjiltä, koska tämän hetken tilanne on todella kaukana näistä tavoitetasoista. On aika puhua ääneen siitä, kuinka erilaisissa tilanteissa töitä kouluissa ja päiväkodeissa eri puolilla kaupunkia tehdään.

Tein vertailun. Lukujen saaminen ei ollut ihan yksinkertaista.

Vertailun tulos: meidän neljän koulualueen välinen ero on tämä: yhdellä alueella joka yhdeksäs lapsi puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Toisella alueella vastaava luku on liki joka kolmas. Nämä ovat kaksi rajusti erilaista todellisuutta. Moni tässä salissa tietää, millaisia koulu- ja päiväkotiryhmiä tämä tarkoittaa. Joka yhdeksäs ja joka kolmas.

Viimeksi eilen eduskunnan sivistysvaliokunnassa asiantuntija totesi, kuinka koulutuksen tasa-arvo on heikentynyt pitkään ja eriytynyt nyt siihen pisteeseen, ”että vielä ei ole liian myöhäistä toimia”. Mutta kohta on.

Hyvät valtuutetut ja pormestaristo, jotta tämä strategia ei kuulosta itsensä irvikuvalta puheessaan koulutuksen ja varhaiskasvatuksen tasa-arvosta, maksuttomuudesta ja laadusta olen tehnyt ponnen, joka on luettavissa järjestelmässä. Ponnen tavoitteena on osoittaa, että Helsinki tarttuu koulutuksen laatuun ja tasa-arvoon ennen kuin on liian myöhässä – ihan niin kuin aikanaan tartuttiin asunnottomuuteen.

Nimittäin jos Helsinki tarttuu, se tuntuu koko valtakunnassa – skaalautuu. Se on paljon sanottu ja niin sen pitää ollakin.

Palaamme budjettineuvotteluissa asiaan.

Kiitos.

Ponsiesitys:

”Hyväksyessään strategiaohjelman valtuusto edellyttää, että kaupunki ryhtyy välittömästi selvittämään mahdollisuutta varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laatuohjelman valmistelemiseksi tavoitteenaan varmistaa varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen korkea taso, tasalaatuisuus ja yhdenvertaisuuden toteutuminen koko kaupungin tasolla. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi alueiden ja yksikköjen erilaisuuteen sekä rahoitus- ja muiden rakenteiden tarkoituksenmukaisuuteen.

Laatuohjelman osana harkitaan selvitettäväksi Helsinkiin mahdollisesti soveltuvia hyviä käytäntöjä ja testattuja malleja Ruotsista erityisesti huomioiden liki 20 prosentin vieraskielisten lasten osuus varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa.

Laatuohjelman tulokset raportoidaan kaupunginhallitukselle 2018 alkaen vuosittain niin, että ne voidaan ottaa huomioon seuraavan vuoden budjettivalmistelussa ja maksuttoman varhaiskasvatuksen jatkovalmistelussa.”

 

 

Olen viimeisen puolentoista vuoden ajan seurannut Kiinan pyrkimyksiä koulutuksen alalla.

Helsingin yliopiston puitteissa on syvennetty tutkimusyhteistyötä ja koottu yhteen eri suomalaisten korkeakoulujen Kiina-osaajia. Yliopiston kanssa perustetun HEI Schoolsin puitteissa on koeponnistettu varhaiskasvatuksen konkretiaa. Ensimmäinen mallipäiväkoti aloittelee näinä viikkoina toimintaansa viiden suomalaisen opettajan johdolla Pohjois-Kiinassa. Kapasiteettia ensimmäisessä mallipäiväkodissa tulee olemana 200-300 lapselle.

Viime viikko Kiinassa entisestään vahvisti näkemystäni siitä, että suomalaista kasvatus- ja koulutusosaamista on syytä Kiinaan aktiivisesti tarjoilla.

Miksi?

Kiina on päättänyt satsata koulutukseen. Valtio satsaa, vanhemmat satsaavat. Kyse ei ole vain rahasta, vaan myös sisällöistä. Yhä useampi miettii, millaista koulutusta tulevaisuuden maailmassa tarvitaan. Huoli yhdestä lapsesta on yhtä aikaa toiveita lapsen menestyksestä ja huolta vanhempien ja isovanhempien tulevaisuuden turvasta.

Julkilausuttuja tavoitteita on useita. Kiinassa on nähtävissä halua olla koulutuksen saralla 2030 mennessä supervalta. Tätä kohti halutaan kulkea ammentamalla muiden maiden parhaasta osaamisesta. Samalla Kiinasta löytyy paljon tahoja, jotka näkevät koulutuksen yhteiskunnan vakautta lisäävänä tekijänä. Mitä useampi saa peruskoulutuksen, sen paremmin yhteiskunta pärjää. Siksi koulutus lisää myös tasa-arvoa.

Kiinassa koitetaan siis löytää yhtälöä, jossa samalla keskitytään sekä yhä useamman lapsen kouluun pääsyyn että koulutuksen huippulaatuun. Tämä on iso kuva ja iso suunta, todellisuudessa tällä hetkellä on tarjolla koulutusta hyvin moneen lähtöön ja hyvin monenlaisella arvopohjalla.

Kansainvälisiä vaikutteita janotaan kaikilla koulutuksen aloilla ja tasoilla. Monille riittää, että joku puhuu englantia ja näyttää erilaiselta, mutta yhä useammin huomio keskittyy myös sisältöihin. Kansainvälistä koulutusta ei haluta nähdä vain amerikkalaisena, vaan kiinnostusta muihin malleihin on.

Suomalaisen koulutusosaamisen kannalta Kiinan kanssa tehty yhteistyö on laaja-alaista ja hyvä niin. Jos voimme vaikuttaa siihen, millaisia ajatuksia ja arvoja Kiina koulutusvisioonsa omaksuu, vaikutamme samalla kymmenien jopa satojen miljoonien lasten elämään.

Puheenvuoro Sdp:n kesäkokouksessa

Kirjoittanut | Julkaistu: 23.8.2017

Tänään olin elämäni ensimmäisessä eduskuntaryhmän kesäkokouksessa edustajana. Puhetta johti Antti Lindtman. Oma puheenvuoroni ryhmäkokouksessa pääpiirteissään:

”Antti Lindtman aloitti siteeraamalla Einon Leinon Hymyilevää Apolloa. Saman tekstin levytti pari vuotta sitten Tuure Kilpeläinen. Silloin muistan Tuuren sanoneen jotenkin niin, että se oli teksti, johon ei melkein uskalla tarttua. Nyt Antti Lindtman tarttui siihen ja rohkeni osoittaa sanansa Jussi Halla-Ahon suuntaan: ”Yksi jos murtuis muut tukena pois…niin suuri suuri on maa:”

Muuten haluan tässä kokouksessa tarttua neljään teemaan.

Ensiksi perhepolitiikka. Kaksi asiaa.

Tiedoksi kaikille, että Helsingissä hyväksyttiin tänään yksimielisesti Sdp Helsingin Pentti Arajärven johdolla tekemä aloite siitä, että lapsivaikutukset arvioidaan jatkossa kaupungin budjetoinnissa.

Sitten syntyvyydestä, jonka puheenjohtaja nosti esiin. Asia on tärkeä, monet nuoret perheet kokevat työelämässä epävarmuutta ja se saattaa heijastus myös perhehaaveiden toteuttamiseen. Asia on kuitenkin myös hyvin herkkä. Siinä on toisaalta laaja globaali taso, jota Erkki Tuomioja on pitänyt esillä: maailman väestökasvu on kestävän kehityksen vakava kysymys. Ja sitten on hyvin yksityinen taso. Kaikille lasten saaminen ei ole mahdollista. Raskaus ja synnytys ovat naisen yksityisiä asioita. Siksi toivon, että tällaista termiä kuin synnytystalkoot ei tämän asian yhteydessä enää käytetä.

Toiseksi punavihreä yhteistyö teemoissa, joissa haluamme etsiä ratkaisuja. Kannatan yhteistyön tiivistämistä ja pitäisin arvokkaana dialogia esimerkiksi liittyen erilaiset perustulomallit ja Demarinuorten Yleisturva-malli. Kaikki analyysi uudesta työstä ja digitalisaation myötä jatkuvasti nopeutuvasta yhteiskuntien murroksesta tuo esiin kysymyksen siitä, mikä on tulevaisuudessa yhdenvertainen malli tulonjakoon. Pohjoismaiden tärkeä tehtävä on näitä malleja nyt valmistella.

Kolmanneksi turvallisuus, turvallisuuden tunne ja väkivallan uhka. Viime päivinä viranomaiset ovat kertoneet lisääntyneistä yhteydenotoista liittyen rasistinen väkivalta. Arkiviestit monikulttuurisista perheistä vahvistavat kuvaa siitä, että Turun traagiset tapahtumat ovat lisänneet rasistista kommentointia.

Keinoja on käytävä läpi eri tasoilla, EU, Suomi, kunnat ja lähiyleisöt. Juuri nyt kaiken väkivallan tuomitseminen on todella tärkeää. Sen yhteydessä on hyvä puhua ihmisoikeuksista. Ne eivät olleet kansallinen tai kulttuurinen kysymys, vaan universaali asia.

Laajemmassa dialogissa pidän tärkeänä, että Sdp toimii monien kumppanien kanssa. Meidän pitää varmistaa viranomaisten toiminnan edellytykset ja kuunnella tarkalla korvalla esimerkiksi poliisien viestejä.

Toisena kumppanijoukkona pidän todella arvokkaansa kolmannen sektorin toimijoita kuten esimerkiksi Ihmisoikeusliitto. Käytännön keinoja vuoropuheluun on ansiokkaasti kehittänyt esimerkiksi Pakolaisavun yhteydessä toimiva Naapuruussovittelukeskus.

Viimeisenä asiana haluan vahvistaa ryhmän pj:n nostamat kaksi aikamme kysymystä: kestävä kehitys ja sivistys sekä koulutus. Kaipaamme osaamisloikkaa, johon kytkeytyy niin tarve peruskoulun kehittämiseen kuin tavoite 12-vuotisesta peruskoulutuksesta kaikille. Se on loogista jatkoa koulutustakuulle, jonka valmistelussa sain olla mukana ja joka nyt toimii. Sen ansiosta tänäkin vuonna yhdeksäsluokkalaisista koulutusta jatkoi yli 95% ikäluokasta. Ennen koulutustakuuta sama luku oli lähellä 90 prosenttia eli liki joka kymmenes ei jatkanut peruskoulun jälkeen eteenpäin. Muutos on mittava ja kuvaa, miten vaikuttava koko väestöön kohdistunut koulutustakuu oli. Siksi seuraavaksi on syytä tehdä 12-vuotinen peruskoulutus kaikille todeksi. Kiitos”

Kun nousin kansanedustajaksi kesäkuussa, päätin, että keskityn erityisesti kolmeen teemaan: koulutus, rauha ja Helsinki ja niiden sisällä muutamaan isoon asialliseen tavoitteeseen. Lisäksi päätin, että pyrin puhumaan asioista mahdollisimman ymmärrettävästi ja suoraan niin mediassa kuin muissa keskusteluissa.

Tässä hieman ruumiinavausta media-näkökulmasta liittyen eilen julkaistu HS-haastatteluni ja siitä poikinut keskustelu. Itse asiasta eli koulutuspolitiikasta kirjoitan erikseen myöhemmin.

HS haastattelussa pari viikkoa sitten puhuimme laajoista teemoista 1,5 tuntia. Osa teemoista toimittajan valitsemia, osa omia nostojani.

Yhtenä asiana nostin haastattelussa 12-vuotisen peruskoulutuksen isona ja konkreettisena koulutuspoliittisena uudistuksena, jota haluan ajaa.

Asia pääsi juttuun mukaan. Koko haastattelu julkaistiin paperilehdessä otsikolla ”Pilvi Torsti uskoo koulutukseen ja pidentäisi oppivelvollisuutta”. Yläotsikkona oli ”Pilvi Torstin iso tavoite on 12-vuotinen peruskoulutus”.

Erityisen iloinen olin sanasta ”peruskoulutus”. En halunnut, että puhutaan oppivelvollisuudesta tai –pakosta, koska molemmissa kielteinen sävy.

Toivoin peruskoulutus-termiä juttuun viimeisen kerran sitaattien tarkastuksien yhteydessä. Heti haastattelun jälkeen olin laittanut aiheesta taustoittavan viestin ja kiikuttanut toimittajalle 2015 vaalimateriaalia, jossa myös ajoin nimenomaan peruskoulutusta.

Ajattelin onnistuneeni lanseeraamaan sekä tärkeän asian että siihen liittyvän oikean termin.

Mutta mutta. Paperilehden otsikko muokkautui digilehteen sisällöltään toiseksi, vaikka itse juttu oli sama. Digissä ”Pilvi Torsti kieltäytyi apulaispormestarin paikasta mutta nousi eduskuntaan – haluaisi rajoittaa maksuttomien korkeakoulututkintojen määrää”.

Otsikko on tyypillinen hieman kärjistystä hakeva klikkiotsikko. Olin haastattelussa vastannut kysymykseen lukukausimaksuista: kannatan maksutonta koulutusta Suomessa kaikille. Osana vastausta totesin sivujuonteena, että jos tavoitteena väestön koulutustason nosto niin siihen liittyviä keinoja pitää miettiä. Yksi pohdittava keino voisi olla maksuttomien tutkintojen määrän rajaaminen.

Tutkintoja enemmän pyrin korostamaan täydennyskoulutusta ja joustavuutta koulutuksen sisällä. On hullua, että alanvaihdon vuoksi on usein pakko aloittaa tutkinnon suorittaminen nollasta.

Palautetta on riittänyt. Julkisilla some-kanavilla Sdp:n oma opiskelijaliike jakoi Torstin ajatuksia vastustavaa infokuvaa. Twitterissä professori väitti Torstin ehdottavan toisen tutkinnon maksullisuutta ja sivistyksen säännöstelyä.

**

Opetukset ja mediavinkit?

-Jos haluaa läpi poliittisia tavoitteita kannattaa itse nostaa omat avaukset esiin eli tässä tapauksessa 12-vuotinen peruskoulutus. Jos minä olisin Sdp:n opiskelijajoukkojen johdossa olisin nostanut tämän ja samalla kritisoinut Torstin maksullisuus-näkemystä ja osoittanut, että meillä on kykyä käydä sisäistä keskustelua! 12-vuotinen peruskoulutus on ilmeisesti lähellä toteutumista, koska siihen ei tarttunut kukaan. Ei kannattaja eikä vastustaja. Tämä on huippu-uutinen ja merkittävin uudistus, jonka toteutamme!

-Digi- ja paperilehden otsikot ovat keskenään aivan erilaisia. Digiotsikot johtavat sosiaalisen median keskustelun niiden viitoittamaan suuntaan. Jos haluaa kunnon some-keskustelun, kannattaa varmistaa homma antamalla joku sivulauseen pätkä, josta voi tehdä provosoivan otsikon! Mielellään jotain kielteistä, nykyisiä etuja poistavaa tai rajaavaa ja ilman taustoitusta!

-Juttuja ollaan ilmeisen valmiita kommentoimaan lukemalla lähinnä otsikot ja hyväksyen otsikoiden painotukset. Otsikot ovat toimituksen tekemiä, ei jutun kirjoittajan eli koko haastattelun painopiste voi olla täysin muu. Haastateltava voi yleensä tarkistaa sitaatit, ei otsikkoja.

-Jos käyttää vaarallisia sanoja kuten ”maksullinen” tai ”rajaaminen”, kannattaa varmistaa, että niiden perustelu riittävän kattava, muuten keskustelu kärjistyy tarpeettomasti kuten nyt tapahtui. Kun kattavuus ja kokonaiskuva puuttuu, ei pysähdytä miettimään tavoitetta eli tässä tapauksessa koulutustason nostoa, vaan puhutaankin keinosta, joka vielä luonteeltaan marginaalinen.

-Silti tahaton provosointi usein kannattaa. Vaikka en suunnitellut avaavani yhtään mitään maksu-keskustelua, sen kautta aukesi heinäkuussakin monella suunnalla into miettiä itse asiaa eli keinoja koulutustason noston valmisteluun. Asia etenee!

– Olen itse pitkään ollut sitä mieltä, että maksu-keskustelu on hullu tabu, joka pitää purkaa. Nykyisellään varhaiskasvastus maksaa, lukion ja ammatillisen koulutuksen materiaalit maksavat rutkasti, monien ammattilaisten kuten vaikka terapeuttien on pätevöidyttävä kalliiden koulutuksien kautta. Suurin ongelma korkeakouluissa ei ole maksujen uhka vaan koulutuksen laatu, ja samoja laatu-uhkia meillä on kaikilla koulutustasoilla.*

*(Vielä isompi tabu maksu-keskustelu muuten on terveydenhuollon puolella. Poliittisen keskustelun vaikeus on johtanut siihen, että ammattilaiset tekevät päätökset siitä, miten kalleimmat hoidot kohdistetaan, kun kaikkea ei enää aikoihin ole voinut tarjota kaikille.)

-Sitä mihin keskittyy saa lisää. Jokaisesta stoorista voi nostaa sen, mitä haluaa. Opiskelijaliike, Sd-joukot sen mukana, on systemaattisesti vastustanut kaikkea maksullisuutta ja valmis nostamaan tämän keskustelun aina uudelleen, jos siihen on pienikin viittaus jossain. Vihreät rakastavat asialla mellastamista vailla mitään rajaa ja etenkin jos demarit asialla. Toivon, että edarivaaleissa syksyllä käydään kunnon väittelyt siitä, mitä on todellinen koulutuksellinen tasa-arvo nyt ja tulevaisuudessa ja miten toteutamme huippulaatuista koulutusta kaikille ja millaisilla ehdoilla kokonaisuuden rahoitamme.

**

Lämpimin terveisin,

Kolme (eritasoista) tutkintoa suorittanut ja yhden konfliktialueen lukion hallituksen pj:na toimiva sivistyksen säännöstelijä dosentti

**

Paperi/näköislehden juttu:

 

 

 

 

 

 

 

 

Digilehden juttu:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuorten pride ja 70-vuotias adoptiomummo

Kirjoittanut | Julkaistu: 29.6.2017

Onneksi maailma muuttuu päätös kerrallaan. Sitä mietin, kun kansanedustajajoukolla kokoonnuimme hbtli-kyselytunnille Nuorten prideen. Minun lapsuudessani mies- tai naisparit olivat ainakin maaseudulla vielä tabu. Vuosikymmenien mittaan paljon on tapahtunut ja aika on koko ajan maailman muuttumisen puolella. Tänä vuonna useat ystävät ovat saaneet mennä naimisiin, muuttaa rekisteröidyn parisuhteen avioliitoksi.

Kuten useimmiten vähemmistökysymyksissä vähemmistöjen aseman parantaminen ei ole keneltäkään pois, mutta vähemmistölle itselleen kyseessä voi olla valtavan suuri elämään perustavalla tavalla vaikuttava asia. Yksi itselleni keskeisiä politiikan periaatteita on, että enemmistön jäsenenä on oltava erityisen herkkä vähemmistön äänelle.

Kyselytunnin perusteella nyt on kaksi sateenkaari-asiaa yli muiden, jotka lainsäädännön on syytä hoitaa kuntoon ja kolmas asia, joka pitää nähdä. Kaikista näistä asioista on tarpeen lisätä ihmisten tietoa.

Äitiyslaista on tehty kansalaisaloite. Se on saatava eduskunnan käsittelyyn. Lain tavoitteena on, että kahden naisen perheessä toinen äiti voi tunnustaa lapsen neuvolassa ennen lapsen syntymää. Kyse on lapsen edustaja ja oikeudesta kahteen vanhempaan. Nykyisellään tarvitaan sisäinen adoptio, joka kestää kuukausia.

Translakiuudistus olisi tehtävä viipymättä. Laki on kirjoitettuna ministeriössä, kyse on poliittisesta tahdosta tuoda se eduskuntaan. Nyt väistyvä ministeri Rehula on kertonut muuttaneensa ajatteluaan ja olevansa lain puolella. Translaissa on kyse perustavista ihmisoikeuskysymyksistä ja yhden vähemmistöryhmän asemasta. Translain kautta voidaan puuttua myös jonkin verran julkisuudessakin puhuttaneeseen asiaan lapsista, joiden fyysinen sukupuoli ei syntyessä ole yksiselitteinen.

Paikalle oli tullut myös joukko nuoria turvapaikanhakijoita, jotka kuuluvat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. He kysyivät ymmärretäänkö heidän tilanteensa? He ovat tulleet maista, jossa heitä on vainottu juuri tämän asian vuoksi, heille se on ollut elämän häpeä, heillä ei ole asioille oikein sanoja. Siksi vastaanottokeskuksissa ja turvapaikkahaastatteluissa he tarvitsevat ymmärrystä ja apua.

Kyselytunnilla lupasin, että tarkistan, mitkä Helsingin neuvolan ohjeet ja käytännöt liittyen akuutit hbtli-kysymykset ja katson turvapaikanhakijoiden päätöksien valossa, miten heidän tilannettaan voisi auttaa.

Lopuksi sanoin, että henkilökohtaisella tasolla minulle on tärkeää, että sateenkaari-kummityttö tietää, että olen ajanut näitä asioita niissä tilanteissa, jotka ovat mahdollisia ja että kohta 70-vuotias lesboadoptiomummo voi luottaa siihen, että hän voi elää elämäänsä eikä enää tarvitse taistella ja olla esimerkki.

Ps. SDP:n kannat ovat selvät. Helmikuun puoluekokous linjasi: ” Puoluekokous yhtyy aloitteiden tavoitteisiin transsukupuolisten ja intersukupuolisten henkilöiden aseman parantamisesta Suomen lainsäädännössä. Puoluekokous toteaa, että SDP toimii sen eteen, että jokaisella olisi oikeus saada juridinen sukupuolensa vahvistettua vastaamaan sitä sukupuoli-identiteettiä, jota hän sosiaalisesti ilmentää, ja että tähän liittyviä vaatimuksia ja menettelyä kevennetään.

SDP toimii sen eteen, että intersukupuolisuus ilmiönä tunnistetaan ja tunnustetaan lainsäädännössä tavalla, joka kunnioittaa yksilön mahdollisuutta itse määritellä sukupuoli-identiteettinsä ja että intersukupuolisten lasten sukuelinten kirurgisesta muokkaamisesta luovutaan.”